1.

Aamulla siivoja nousee aikaisin kuten joka aamu. Pesee hampaat ja harjaa hiuksensa joiden mahonkia hän aikoo syventää. Sitten hän lisää hieman poskipunaa. Hän on joskus ollut vavisuttavan kaunis. Nyt hän on uupunut. Siivooja laittaa kahvin tippumaan ja kävelee ikkunalle. Siitä on kauan kun hän sekä katsoi ulos että uskoi näkemäänsä. Oravien päättömään juoksuun ja mäntyjen korkealle piirtämään sahalaitaan. Naapuri väittää että nykyään tuulee enemmän kuin aiemmin. Tuulee pohjoisesta. Sen oikein kuulee kuinka hyistä ulkona on.

Siivooja on jo myöhässä kun puhelin soi. Se on Matti joka kysyy mitä kuuluu. Äänessä on naurua kun he sopivat tapaamisen seitsemäksi. Puhelun jälkeen nainen sammuttaa kahvinkeittimen ja kaataa juoman viemäriin. Sitten hän sulkee sälekaihtimet. Tänään hän ei jaksaisi luututa. Kun sitä tarkemmin ajattelee ei hän jaksaisi luututa enää ollenkaan. Siivooja astuu takaisin kylpyhuoneeseen ja riisuu froteisen aamutakkinsa. Sen sijaan että pukeutuisi ja astuisi ulos ja bussiin matkalla keskustaan, hän laittaa veden valumaan. Kun nainen istuutuu ammeeseen tuntuu vesi lämpimämmältä kuin se on.

2.

Paksua vaahtoa oli valunut eteisen lattialle ja värjännyt kynnysmaton Tervetuloa-tekstin. Talonmies seisoo rappukäytävässä sovitellen käsiä taskuunsa. Ei ole muuta tekemistä nyt kun hän on jo avannut oven yleisavaimella. Ambulanssi kaartaa hitaasti mäkeä ylös ja kääntyy pihaan johtavalle hiekkatielle. Irtokivet ropisevat renkaiden alla eikä ole kiire. Sillä on kaikki maailman aika. Talonmies huohottaa mutta seisoo liikkumatta paikallaan. Kun paarit vihdoin kannetaan ulos, hän tukee auki ulko-ovea. On jo kylmä vaikka on vasta lokakuu. Paljon kylmempi kuin aiemmin. Täytyy laittaa hanskat käteen ennen kuin haravoi pihan lehdet.

....
Lehtori kertoo kuvataiteen opiskelijoille suomalaisen nykytaiteen suuntauksista. Hän on kiusallaan abstrakti. Pudottelee isoja käsitteitä mutta ei kerro mitään. Sanoo paljon mutta jättää mainitsematta että suurin osa teistä tulee pitelemään maalitelaa SOLin keltapunaisissa. Lehtorilla on puvuntakki joka on joskus ollut tyyliä ja kasvonliikkeet jotka ovat vaivoin nähtävissä. Hän on niin väsynyt jumittamaan luukuilla että vastasi opettavansa lapsia. Mutta oikeasti hän on taiteilija. Oikeasti hän haluaisi.

....
Taas maanantai. Kävelen liukastellen märkää mäkeä alas ja nurkan taakse. Jatkan tietä pitkin kohti T-risteystä missä käännyn vasemmalle. Ei ole asiaa keskustaan. Tien vierustan mäntyjen välissä nuokkuu paikoitellen pari lehtipuuta ja odottaa. Ne ei jaksa tiputtaa lehtiään, mietin. Vai onko se varistaa, neste tippuu. Kesästä olisi helpompi pitää. Se on pisin perjantain ja maanantain välinen yö. Kiipeän porttiaidan yli ja tumppaan tupakan B-rapun kaiteeseen.Vetäisen rivakasti kahvasta. Mutta ulko-ovi on jäykkä ja siinä täytyy riippua  koko painollaan, että saa jalan väliin.

Ismo tulee avaamaan. Se on laittanut kohteliaisuushousut jalkaan. Siitä tiedän heti että Mona on tullut käymään. Mona on mielestäni aina ollut karmiva. Olenkohan minä ainoa joka pelkää Monaa.  Monaa ja mustaa miestä, ajattelen. Nainen työntää päänsä keittiön ovesta ja katsoo minusta staattisesti läpi. Sen täytyy keskittyä että saa sanottua hei. Sitten se selittää jostain virolaisista kissanpennuista ja kuinka niille pitäisi löytää koti. Minua ei kiinnosta ja toivon että Mona lähtisi pian. Sitten se menee. Ismo avaa kaljan ja ojentaa minullekin yhden. Sanoo että aamulla on aikanen nousu.

....

Olkia pitkin valuu kylmä vesinoro vessan matolle kunnes tyttö tarttuu pyyhkeeseen ja heilauttaa hiuksensa kohti lattiaa. On kiire koska täytyy vielä harjoitella peilin edessä oikeita ilmeitä. Hanna yrittää muistaa kuinka tunnistaa oma ryhmä ja että tänä vuonna hän ei jäisi yksin. Tänä vuonna hän löytäisi jonkun. He vaihtaisivat katseita ja sitten haalarin lahkeita. Hanna vaihtaisi mielellään siniseen. Vihreäkin käy. Tyttö kurottaa kuivaimen seinän koukusta ja pian kohina sulkee sisäänsä kaikki äänet ja ajatukset. Kuulostaa samalta kuin ajaisi lujaa pitkässä loppumattomassa tunnelissa.

1.
Täällä on monta taloa tyhjillään ja monessa on ihmisiä sisällä. Joskus on vaikea sanoa missä niistä. Öisin ne seisovat hiljaa että ne tunnistaisi toisistaan. Päivällä on liian häikäisevää katsoa tarkemmin. Silti talot pysyvät koska se on niiden luonteessa.

Roskamäki on vailla liikettä vaikka se tapahtuu harvoin. Silloin voisi luulla olevan rauhallista mutta se ei koskaan kestä kauaa. Miten niin et usko? Käyn täällä usein. Ei Roskamäki ole pelkkä sana. Eikä sen pelko. Se on olemassa usko pois. Jos tulisit tänne ymmärtäisit kyllä itse. Sitten voisimme tarkkailla niitä yhdessä. Katsoa kuinka ne toimivat. Sytyttävät valoja ja sammuttavat ne taas, sillä ihmiset ovat päättämättömiä. Voit jopa tuoda kiikarisi jos haluat. Mutta tuletkohan koskaan.

2.
Älä hermostu, haluaisin taas kertoa Roskamäestä. Tahtoisin niin näyttää sinulle. Tahtoisin että uskoisit minua. Tämä on selvästi minun paikkani. Ja ensin tulee minun paikkani, sitten minä, äite ja muut paikat. Joillakuilla kaukana on valtavat tilat. Tyrmistyttävää, sanoisit jos ne näkisit. Sitä voisi jo kutsua ahneudeksi. Mutta se on vain refleksi, he kasvattavat maitaan huomaamattaan: hyppytorni tuonne, patsaita tähän ja pomppulinna. Täällä ei ole sellaista lainkaan. Roskamäki on tehty hiekasta. Tai oikeammin asfaltista. Oikeastaan se kohta ei ole minun vaikka välillä alta pölisee paksu pilvi ruskeaa. Tässä kohtaa rapeus on vakio, sinä sanoisit ja minun olisi pakko myöntää sen pitävän paikkansa. Iltaisin minua jo väsyttää kun kirjoitan sinulle. Tiedä se.

....
Roosamari oli aina halunnut oman vauvan. Kaksi viikkoa viime tiistaista hän rohkaistui ja otti yhden ja alkuun se olikin kunnon pötkö ja sille ostettiin helistin ja oma patjakin hankittiin. Mutta sitten se kasvoi kummallisesti yli eikä Roosamari voi sietää sellaista. Alkoi sanoa vastaan vaikka ei tiennyt miten. Päästeli koko joukon ääniä vaikka olisi voinut sanoa suoraan. Sellaista Roosamari ei kuuntele ja pystyessään estää. Mutta ei hän ole paha ihminen. Ei vain välitä teeskennellä. 

Nainen ei nuku moneen yöhön koska hän miettii. Se toinen ei nuku koska se kasvaa eikä näytä aikovan lopettaa. Pian asunnossa ei olisi tilaa. Roosamari tietää sen ja tuo tietää sen. Painavakin se on ja ähkii mutta nopeasti siirrettävissä olohuoneen nurkassa seisovaan matka-arkkuun. Siinä on sen paikka. On selvät rajat ja mahtuu hyvin vaikka Roosamari pitää siellä varavuodevaatteitaan.

1.
Pienen vessan peili on huurussa ja Teijan ylähuuli kimmeltää. Hän ottaa pesukorin päältä käsipyyhkeen ja kuivaa peiliin soikean aukon. Sen reunat alkava heti kuroutua umpeen kuin sitkeä vesihöyry söisi heijastavaa pintaa. Se muistuttaa mustia homeläikkiä, jotka Teija aiemmin löysi pöntön takaa. Inhonväreet kulkevat pitkin selkää, mutta naisen on tärkeää olla puhdas eikä hän sano homeesta mitään. Isi osti hänelle tämän asunnon. Tämä on isin hänelle ostama asunto eikä Teijalla olisi mitään jos isi ei auttaisi. Isi pitää minusta huolta se on sanonut niin. Vaikka kaikki muu menisi nurin, niin se on luvannut.

2.
Tyttö astuu rappukäytävään ja napsauttaa oven lukkoon. Päätä särkee mutta mentävä on. Muuten ei enää pyydetä. Sitten on ulkopuolella. Mutta Teija on in. Tilattuaan hissin hän palaa vielä ovelle ja nykäisee kahvasta varmistuakseen että ulko-ovi on todella lukittu. Teija ottaa hissin alakertaan, sitten muutaman askeleen kohti polkupyörävarastoa ja pysähtyy. Hän seisoo tovin epäröiden, hieroo ohimoitaan, mutta kaivaa sitten avaimet käsilaukustaan ja palaa asunnolle. Hänen täytyy käydä sisällä tarkistamassa että tietokone on varmasti pois päältä. Stand by -asento ei ole paloturvallinen. Sitten hän tarkistaa sulkeneensa hanat ja että leivänpaahdin on pois seinästä. Viimeiseksi Teija sulkee vessan oven.

....
Lapset tuodaan lammelle joka päivä samaan aikaan. Silloin Simo avaa laiskasti silmänsä. Koska hän on kärsivällinen ei ole kiire mihinkään. Vasen silmä painuu kiinni, toinen räpäyttää. Kiiltävän valkoinen takki saa hänet näyttämään komealta. Kuin sosiaalityöntekijä. Simo hengittää tasaisesti niin on huomaamaton. Lapset leikkivät hippaa ja juoksevat hullusti ympyrää. Ketään ei kiinnostaisi jos hän nopeasti ottaisi yhden. Kukaan ei huomaisi mitään. Pian joku tulee lähelle ja hän ponnistaa. Tuo punapipoinen tuolla, tule, tule. Yhdellä terävällä liikkeellä lapsi katoaa pinnan alle ja Simo tuntee hampaidensa painuvan pehmeään lihaan. Kuinka se antaakaan myöten. Hykerryttää kun lapsi lakkaa pyristelemästä. 

....

Terveydenhoitaja tietää miltä ihmisvartalon tulee näyttää. Hän osoittaa minulle käyriä ja kertoo minun sijoittuvan liian ylös. Tavoittelen liian paljon. Minun ruumiini on ihmiselle liikaa. Seison sukkahousuissa joissa saumat painavat kamelinvarvasta. Haluaisin katsoa hänen papereitaan, sormeilla niitä niin kuin hän tekee. Hyväillen tasata varmaan pintaa kunnes mappi asetetaan takaisin omaan hyllyyn. Kotona terveydenhoitaja kertoo että lapset on nykyisin velttoja ja aloitekyvyttömiä. Ne katsoo mallia intternetistä eikä osaa itse. Terveydenhoitaja tietää kuinka seksuaalisuutta tulee ilmaista. Pitää olla hoikka ja kaksi täydentävää ihmistä siihen kuuluu. Eikä mitään liiallista. Iho ei punehdu kuin liikkeen ilosta. Eikä saa olla liian innoissaan.

1.

Siinä välissä kun kahdesti avaan ja suljen kotioven ukko juo itsensä känniin. Makaa sohvalla ja raottaa toista silmää. Puhuu mutta ei sano mitään. Sanoo mutta ei vastaa. Minä otan kaapista siiderin ja istun viereen. Täytyy pitää vähän kiirettä, huomaan, mutta ei samoin kuin kodin ulkopuolella. Viikonloppuna mennään mökille.

2.
Siihen ne ajavat veneellä laituriin vaikka sanoin kaksi kertaa puhelimessa että ei kiinnosta. Silti ne tulevat hyvässä nosteessa ja nousevat talolle. Minä katson ikkunasta enkä aio päästää sisään. Ukko nauraa ääneen, tuo toinen lössykkä yllyttää ja kuulen joka sanan. Ukko joka minulle hymyilee vain silmillään koska kotona se suosii hiljaisuutta vaikka naapurien mökillä asiat on toisin. Paitsi että bisseä vedetään kerralla lava tai ei ollenkaan ja suomiviina raakana. Minua pistää vihaksi kun rauha on nyt piloilla. Tulivat pilaamaan sen. Sanon sen ihan suoraan, mutta ne ei perkeleet usko. Pyrkii vielä omilla avaimilla sisään. Haen kellokaapin takaa haulikon ja ammun naapuria mahaan. Ukko siitä hermostumaan. Pamautan senkin kuleksimasta. Osuin suoraan päähän mikä on hyvä koska se on siistimpää. Raahaan ruumiin ulkohuussin taakse ja hukutan sen toisen venelaiturilla. Silloin kaakkuri lentää ohitse. Huutaa ka-ka-kaa kun pesen eteisen mattoa.

....
Näin elokuvan mutta tulin surulliseksi. Sen piti olla eroottinen hupailu. Ne eivät saisi olla ikäviä. Niissä pitäisi olla tanssivia zign-zing tyttöjä, joilla on nännien kohdalla hedelmät. Ananasta, kirsikkaa ja mansikkaa. Ne hymyilevät ja heilauttavat ponihäntää. Eikä niitä haittaa pyöritellä tissejä niin että hedelmänkuvat tekevät huimaavaa ympyrää. Sitten ne tanssivat pois. Kirja oli paljon parempi, naapuri sanoo, autenttisempi. Mutta minä kun en pidä lukemisesta. Siinä on liikaa sanoja.

....
En olisi uskonut päivästä tulevan aurinkoista. Aurinko ei pidä minusta. Se halveksuu pulleaa vaaleaa ihoani. Pakasteen värisiä käsivarsiani ja leuasta alkavaa kaulaa. Jos siihen ripustaa ketjun se poimuuntuu piiloon. Istun varjossa ja katson kun Tanja leikkii poikien kanssa vedessä. Se aloitti kajaalin käytön 10-vuotiaana. Minä en vaan muistanut ottaa uimapukua mukaan. Ei kun en halunnut, mutta sanon että unohdin. Niin se on. En vain muistanut kaivaa sitä kaapista, rullata laukkuun pyyhkeen sisään niin kuin on opetettu.

Olen todella pieni koska yritän istua hiljaa. Huokaisu on minun hengitykseni. Paitsi reidet ja perse myös liian isot tunteet suurentavat sanojaa. Onneksi olen oppinut peittämään  kummatkin. Ehkä ne pian lakkaavat olemasta. Ja kun kävelen kotiin ihmiset luopuvat katsomasta kohti. Aurinko saa ilman värisemään ja ääriviivani sumenevat. Ne siristävät silmiään koska näkevät vihdoin minusta läpi. Tarkentavat katseen toisiin ihmisiin minun takanani ja tervehtivät.

.....

Treenien jälkeen janottaa ja kajaali valuu silmiin. Sitten mennään bisselle. Suoraan bisselle, kulkematta suihkun kautta. Huudetaan että nämä tytöt ei pese selkää! Huudetaan kaikissa väreissä rumaan ääneen. Noustaan porukalla yläkertaan baarin puolelle, sinne missä on kapeat penkit ja pistävä haju. Ja siellä on taas pari äijää. Niihin ei voi luottaa. Saattavat äityä tunkemaan pöytiin. Tunkemaan vaikka sanotaan ettei kiinnosta. Vaikka sanotaan kuinka monta kertaa. Niinpä potkaistaan kokeilumielessä yhdeltä pää pois. Varovasti. Tunnustellaan, mitä muut siihen sanoo. Ei sano mitään. Juo vaan olutta kuin ei olisi koskaan kavereita oltukaan. Sellaisia ne on. Ei niihin voi luottaa. Otetaan vauhtia ja lahdataan muutkin, kun tarjoilija nyt kerran viipyy. Hakee varmaan uutta kaljasäiliötä. Ne ovat painavia. Kyllä siinä hetki kestää kun sellaisen yksinään kantaa ja kiinnittää oluthanoihin ja tarkistaa että istuu tiukasti ja suihkii. Pitää olla tarkkana muuten menee katteet.

Nyt ovat hengettömiä kaikki. Kahdella pää pois, yksi retkottaa taaksepäin. Sen kaula prutkuttaa hiljalleen. Niinkuin paskasti huollettu suihkulähde, sanon ja meillä on hauskaa. Hetken päästä ehdotetaan ruumiiden kokoamista. Kaikki kannattavat. Paitsi Raper’s Twist, kun sillä on bisse kesken. Aletaan yhdessä tuumin etsiä päitä lattialta ja sovitella niitä sopiviin olkiin. Yksi löytyy roskiksesta, mikä osuma! Kaikilla on niin mukavaa. Joku löytää pään, jolla ei ole tukkaa mutta silti hassut viikset. Ne se liimaa nenänsä alle. Hyvin pukevat, sir. Ehkä sinun pitäisi harkita tuomarin töitä. Mutta leikki sikseen. Täytyy asetella ruumiit ryyppyasentoihin. Noin, irtopäät vastakkain, yksi nojalleen käden varaan. Oikein mallikasta. 

Istutaan viettämän iltaa. Puhutaan tyhjää, haetaan yhdet, sitten vielä yhdet ja puhutaan asiaa. Mutta kuolleet eivät suostu pysymään paikoillaan. Niillä ei ole minkäänlaista ryhtiä. Eivät kestä ryyppäämistä, vaan rupevat horjahtelemaan. Nojailevat meihin kuin yrittäisivät lämpätä, vaikka eivät enää kykene. Yhden käsi vierähtää Robo Cuntin niskalle. Sellaista ei voi sallia. Ei edes vainaalta. Käsi on nostettava paikoilleen, mutta se lörpsyy ja heilahtelee ja tarjoilija tulee kysymään jos muut asiakkaat häiritsevät. Ei yhtään, vastataan. Ei tod mitään mitä ei pystyttäisi itse hoitamaan. Huitaistaan harmittomasti kädellä ja virnistetään. Otetaan vielä kunniakierros ja jatketaan klubille.

....

Ne seisovat taloni alla. Yritän vilkuttaa ja hymyillä, mutta varovaiset liikkeet tehdään katse maassa. Ne eivät näe meitä. Eivät piittaa. Parempi kun pitäytyvät keskenään, sanoo naapuri, sellaisia ne ovat. Illalla me sitten avaamme lähiSiwan roskiksen. Piimä on kaadettu sämpylöiden päälle, mutta viereisessä bioastiassa löytyy hedelmä.

1.
Erikan elintila koostuu yhdestä huoneesta missä hän voi aina joskus tehdä mitä haluaa. Siellä hän makaa päivisin kun ne eivät ole kotona. Kun äiti palaa makoilu ei käy päinsä koska on paljon tehtävää. Äiti on liian kaunis tekemään ja hänellä on hauraat kynnet. Hän valvoo. Ismo oli sivussa heti kun tytär syntyi. Luonnollisesti äiti ja tytär haluavat olla yhdessä koska se on luonnollista. Lisäksi Ismo tietää että kaikki mitä nuo ikinä keksii tehdä tekisi mies kuitenkin paremmin. Lopulta Erika saa luvan palata huoneeseensa kunhan pysyy siellä. Ovessa on ikkuna maitolasia mutta ei lukkoa sillä lapsilla ei ole salaisuuksia.


2.
Aika pysähtyy Erikan ympärille ja seisoo. Äiti napsauttaa suutaan. Vatsassa heilahtaa kun katse tönäisee. Ja Erika istuu keittiön jakkaralla, odottaa ja yrittää hengittää liikkumatta, aivan pinnalta. Äiti on taas kerran lukenut Erikan päiväkirjaa. Äiti, jolla on heikko sydän, ei kestä valehtelua. Nämä sivut ovat täynnä valheita. Äiti kertoo miten turhaa vääristely on. Erikan elämä on hyvä sellaisena kuin se on. Erika on keskinkertainen vaikka luulee itsestään parempaa. Ei auta siinä panetella muita. Pian hän ymmärtäisi että on parempi myöntää heti kuin taistella aikaa. Aika kuluu kuitenkin, eikä pitkä ikä kaunista naista. Sillä äiti rakastaa armahtamista. Kuinka hän voisi olla tyttärelleen vihainen? Erika tulee kyllä näkemään. Leivo meille jotain hyvää, hyvitellään.

....
Kaikki täällä haukkovat henkeään. Kaikkien mahaa vääntää. Kuules minulle kerrottiin vaikka olen nuori olen ollut vielä nuorempi. Se saatiin kuulostamaan uhkaukselta. Sinutkin mainittiin nimeltä. Mitähän tämmöinen merkitsee? Pelkään pahaa. Jos olin nuorempi joskus en huomannut. Olisi saattanut hosua kun aika palaa. No niin, nyt on aika! ja: Aika aikansa kutakin, ne saattavat sanoa. Mitä ihmettä se edes tarkoittaa? Miten voi tietää miten siinä pitää menetellä? Minua pelottaa mutta ei niin kuin ennen.

.....
Naapuri selittää että Bangkokissa räjähti terroristipommi. Kaava on kuulemma helppo ja löytyy netistä. Se on kuin taikinan pyöräyttäisi, tuosta noin vain.
-    Okei, vastaan.
-    Ei se ole mikään okei, tiuskaisee ja vetää henkeä. Naapuri on valmistautunut. Lukenut lehden.
Hän haluaa kertoa tarkoin kuinka pommi oli piilotettu yökerhon roska-astiaan ja yksi australialainen turisti kuoli ja jokunen sata paikallista haavoittui.
-    Niinkö?
-    Niin.

Onneksi setä ei odota minulta vastausta. En todellakaan tiedä. Minua alkaa naurattaa vaikka ei saisi nauraa. Vain mielipuolet nauraa terrorismille. Väistän miehen katseen ja tuijotan talon vastamaalattua seinää. Rapattu pinta kiiltelee puhtaanvalkoista. Huomaan että maalausfirman nosturi makaa toista päivää pihassa. Kukaan ei ole hakenut sitä pois. Ehkä ikkunanpuitteet maalataan uudestaan.

Vieressä naapuri vielä jatkaa. Mies oli tolaltaan. Kertoo tarkoin miten meidän turvallisuus täytyisi rajata ja varmistaa. Käyttää outoja kielikuvia pivoista ja kyistä joita en ymmärrä. Sen sijaan selvää oli miten järkyttynyt se oli. Joutui pyyhkimään hikeä takinhihaan.

-    Kiertäähän ne stevarit Roskamäkeä, yritän lohduttaa.
-    Totta. Se on hyvä se, naapuri sanoo. Mutta entä se yksi terroristi joka rusikoi konepeltiä munallaan?
-    Juu, epäkunnioittavaa, myönsin. Ei saa nauraa ääneen. Ei saa. Ei saa.
-    Ne vartijat katsovat kuule meidän kunnon ihmisten perään. Ja jos kerättäisiin maksua, niin voisi vielä paremmin valvoa. Nivelkamerat asentaa ja tietää ketä täällä liikkuu ja millä asialla. Olisi turvallista. Niin.

Naapuri niistää ja rauhoittuu hieman. On vakuuttanut itsensä. Minäkin uskallan taas siirtää katseeni seinästä ja miestä kohti:

-    Niin.
-    Niinpä, naapuri varmistaa.

....

Talonmies juttelee kaikille kantavalla äänellä. Katselee ympärilleen että kenelle voisi vielä. Näihin aikoihin se aina rauhoittelee suutaan lähikaupan edessä ennen illan pitkää hiljaisuutta. Sillä kotona vain televisio saa olla äänessä. Se tapahtuu nyt ja sun juttus meni jo. Silloin todellisuus on jokaiselle sama samaan aikaan. Paitsi jos joku kääntää kanavaa ja alkaakin katsoa ohjelmaa skientologien maailmasta. Siellä kerrotaan miten. Se on kuin uisi salaojassa ihmisten läpi. Sinne vaan sankojen kanssa plumps.

1.

Herään varhain ja olen hiljainen nainen. Kotini on niin kovin äänekäs, että siirsin hiljaisuuden itseeni. Olen opetellut siihen. Olen myös nopea tunnistamaan. Tiedän että naapureiden riidan rytmi on tasajakoinen ja harmonia ennalta-arvattava. Kerrosta alempana käytetään perusäänen lisäksi kahta epävireistä terssiä. Öisin seison ikkunassa ja kuuntelen autojen halua repiä ylämäessä. Kun kuulen renkaiden viheltävän, pidätän hengitystäni. Se tuntuu koko kehossani. Eläminen on tuntumista. Tuntuminen on sitä, kun törmää seinään ja sattuu. Hiljaisuus on hyvä.

2.

Aikaisin aamulla ihmiset huutavat kännissä ja takovat rautaporttia. Ne ovat unohtaneet taloyhtiön ovikoodin. Minä tiedän sen hyvin. Muistisääntöni on nuoruuden ikärajat. Se on typerä vitsi. Joskus tuntuu että olen aina ollut samanikäinen enkä enää erota päiviä toisistaan.

....

Mauri oli löytänyt unelmatyön. Hän voisi elbailla uimahousuissa koko päivän. Ruskeana vain istua, juoda lattea ja katsella tyttöjä altaan reunalla. Niillä oli tummat bikinit ja kädet ristissä tissien päällä. Laihat pienet istuvat altaan reunalla. Samaan aikaan peläten ja toivoen tulevansa katsotuiksi.

- Eikä hypitä reunalta, Mauri ääntää löysästi. Se on seksikästä kun ei välitä liikaa.

- Joo ei, kuuluu stereona.

- Eikä sitten tytöt. Ei juosta tytöt.

- Ei me.

Mauri ei keksi kuinka avata keskustelu jossa väläyttää miten altaan vesi väreilee hänelle tuttua sinistä. Vaikka feikkiä tietysti. Täällähän vesi on aina ruskeaa. Mutapohja ja perhedraamat ja paarmat ei Mauria paljon säväytä. Täällä kuplahallissa hän istuisi. Ihan rauhassa istuisi ja odottaisi. Ja tytöt ihailevat Maurin rusketusta. Kaikki muutkin ovat kateellisia. Ovat vaikka eivät sitä ääneen myönnä. Sillä hän on vapaa mies. Duunissa vain pari kuukautta vuodessa ja silloinkin omilla ehdoillaan. Lasikaton takaa paistaa aurinko, mutta se on vain heikko B-versio. Se on kuin keltainen valo. Odota, se sanoo.

....
Neljältä se tulee. On pakko heti ottaa ja lähteä. Tuiskata yksiöstä kiireellä alas tielle ja matkaan. Aivan sama minne. Joskus eksyn ei se mitään. Tiedäthän kuinka liike kuljettaa vaikka matka päättyisi pysäköintialueelle. Sitten täytyy taas odottaa. Siellä nainen kantaa kauppakassia täynnä yksityiselämäänsä kuuluvia tavaroita: pumpulia, voiteita ja tupakkaa. Hän ei katso eteensä, koska on matkalla jonnekin. Nainen on niin kovin kyllästynyt. Kyllästynyt mieheensä joka odottaa pariskunnan Audissa. Kyllästynyt siihen miten se aina kysyy Kuinka siinä näin kauan meni? ja Oliko ruuhkaa? Kyllästynyt vastaamaan joo. Istahtamaan etupenkin painaumaan jossa joku jo istuu vaikka kukaan ei olisi siellä. Kun he vihdoin kaartavat pitkään jonoon matkalla pois, kukaan ei muista heitä paitsi minä.

....

Mies istuu oravanpesässä. Hän haluaisi kovin katsoa maailmaa. Levätään hetki vielä, hän lupaa oraville, jotka vilkuttavat kaukaa. Niillä on karvaiset tumput käsissä täynnä siemeniä. Ne ahmivat kaiken, säilövät poskiinsa ja natustelevat. Nekään eivät pidä jakamisesta. Oravat supisevat jotain keskenään kun ulkona kimmeltää valtava sateenkaari. Tuplasateenkaari, mutta me emme kerro Ihmehiihtäjälle, emme vielä. Annetaan hänen lepuuttaa mieltään hetken. Ihmehiihtäjä makoilee usein, he tietävät. Hänellä on aikaa. Paljon aikaa. Vaikka hän on unohtanut leikata kyntensä ja joitain taitoja, aika kuluu ehtimättäkin.

Ulkona kaikki on kaunista. Siellähän se loistaa kirkkaana väreistä. Mutta alla hiljaa virtaa Aurajoki: hei hei polkupyörän vanne, hei hei eilinen lehti! Minne matka viinipullo? Ihmehiihtäjä kurkottaa kovin ja käsi venyy koko matkan alas puuta, repäisee nurmikon yli ja vielä vähän. Hän nostaa pullon joesta. Se on ravisteltava riuskasti. Vettä tippuu pesän lattialle ja kastelee vuorauksen lehdet. Mutta se on niin soma, läpikuultava. Se on kuohuviinipullo, Ihmehiihtäjä tietää, on se vaikka etiketti on liuennut jokeen. Miestä naurattaa hetken, kovin pian hän unohtaa miksi ja lopettaa. Oravat mussuttavat hiljaa. Niillä on aina nälkä. Yhdessä he pohtivat miten juoma on mahtanut kuplia suussa. Oravat huomauttavat ettei sillä voi olla ollut yhtä hyvä suutuntuma kuin pähkinöissä. Paitsi ehkä maapähkinöissä. Niissä, mitä ihmisperheet tiputtelevat ajatuksissaan puiden alle, ne jupisevat. Ihmehiihtäjän on lämmin olla. Hän ei ole enää mitään vailla. Koristelemattoman puupesään ei yllä käsi.

....

Lähdettiin yhtä matkaa. Oli jo myöhäistä, mutta aurinko ei laske. Se ei halua levätä. En minäkään. Mutsi on lihava ja puuskuttaa. Liian hitaasti. Se on sietämätöntä.

Yöjunassa on mukava matkustaa, ajattelin. Raiteet hölskyttävät rennosti ja taas olisi helppo olla. Vaunu on vielä nihkeä lämmöstä ja konduktöörin paidanselkä hikinen. Ainakin 100 % puuvillaa liimautuu käytävän seiniin hänen kysellessään lippuja. Kyllä löytyy, ollaahan sitä menossa pitkälle. Samoissa sinisissä lakanoissa, kädet täristen, suut napsuen. Mutsi on alkanut taas juoda. Minä en koskaan lopettanut. Se saa mahan kuralle. Aivan kuin vielä vaahtoaisi matkalla alas ja takaisin ylös ja taas alas. Sitten kerran voimalla ympäri. Taas ylös, mutta sittenkin alas. Junan vessat on samat haisevan oranssit kuin kauan sitten lapsena. Katson pitkään alas pöntön reiästä, kohdassa jossa emalipinta on rapistunut. Yritän taas laskea raiteita, vaikka löydän aina pelkän rytmin: kadun-kadunka-dunka-dun. Odotan pillin vihellystä. Ei sitä tule. Ei tule.

....

Jotkut meistä ovat mietteliäitä. Minä en. Pystyn harvoin liikkumaan riuhtomatta. Kaapin ovea potkaisen jos se ei suostu pysymään kiinni. Noin. Joskus heitän kokonaisen maitolitran seinään. Noin. Se oli jo valmiiksi valkoinen, mikä raivostuttaa minua. Minua ärsyttää ihmiset. Ne tulevat bussissa kysymyttä viereen ja alkavat höpistä joutavia, sillä ne omistavat maailman. Tuossa on yksi.

Lyön heti istualtaan naamaan. Vedän kyynärpäällä perään kunnon iskun. Tartun siihen takaapäin ja isken nenä edellä ikkunaan. Raahaan korvasta käytävälle ja hieron verilössöstä mällit mustuneeseen lasiin. Nyt päästän irti hetkeksi. Punainen on tehnyt varjokuvan ikkunaan. Se ei esitä mitään. Se panee vituttamaan. Käännyn tyyppiin päin ja teen sille saman uudestaan. Heilautan sen penkille ja rusikoin oikein kunnolla. Sitten kusen päälle. Se tyhmä havahtuu. Seuraavalla pysäkillä heitän koko kasan tylysti ulos ja sanon muille matkustajille: Tässä on paikka vapaana.

1.

Taloni pihalla kasvaa mäntyjä. Se on kuulemma citymetsää. Siitä kuulee läpi. Sinne ei mennä niin kuin oikeaan metsään. Mennään tuosta noin vain. Ilman karttaa mennään. Hiisaamaan ja pussailemaan ja perheen perhoskoira voi siellä toteuttaa luonnollisia viettejään niin kuin haistaminen. Kiipeän usein läheiseen mäntyyn. Pääsen helposti ylös. Siksi minä niin pidän männyistä.

Naapuri ampuu kuulapyssyllä. Joskus vaimo lähtee mukaan paitsi nyt kun se on jo liian kännissä ja vihainen.

2.

Oli jo ilta. Kaikki katulamput eivät valaise koska kaupunki säästää. Käännyin pihasta lähteäkseni Halpavalintaan. Sieltä saisi ruokaa tilille. Kävelin hitaasti sillä minulla ei ole mihinkään kiire. Lokakuun viileä ei hiosta usvaa viereisestä metsästä. Se seisoo hiljaa eikä tennarini enää kaiu tiellä.

Kaupan täti sanoi että minua ei tunneta täällä. Ei myynyt laskuun. Ei edes chilipähkinöitä. Palaan sivuristeykseen jossa katu on kasvanut mäntyjä umpeen molemmista suunnista. En pääse kadulta ulos, ainoastaan kotipihaan, mutta kiipeän mutkaisimpaan puuhun. Sinne torkahdan.

3.

Kotitaloni on tiililaatikko. Rapussa on muovimatto ja talonmiehen rouvan kelmeä kukka-asetelma. Puska on pahasti kallellaan kun joku on likistänyt terälehdet irti. Kerään ne käteeni ja työnnän portaiden alle. Olin menossa sisälle mutta avaimeni oli jo siellä. Ovi pysyi lukossa vaikka koputin ja potkaisin. Varpaaseen sattui mutta ei yhtä paljon kuin tuijotus.

- Mitä asiaa, ääni utelee.

- Lukitsin itseni ulos tuosta kolmosesta, vastasin

- Ilmota nimes.

- Sonja, asun tuossa kolmosessa.

- En tunne.

Kaksi silmää ja radion ääniä kurkistaa turvaketjun päästä. Kanava ei osaa oikeen asettua sitten se napsahtaa tasarytmiseen kappaleeseen, jossa jälkikäsitelty naisenääni laulaa englanniksi. Siirrän painon toiselle jalalle. Yritän keskittyä ettei vaan vaikuttaisi hermostuneelta. Laulussa on seitsemän sanaa jotka toistuvat. Niitä seuraa pitkä lallatus. En tunne ketään noin outoa, katse sanoo. Se vaatii vuosien harjoittelua se.

- Kyllä rouva nyt erehtyy. Asun tuossa kolmosessa.

- Kolme? En tunne.

Soitin vielä kaikki ovikellot. Kukaan ei avaa vaikka katsovat. Kävelen asfalttipihalle ja kierrän hitaasti talon taakse, tuuletusparvekkeiden taakse, kapeaa kivetettyä polkua notkelmaan ja kiipeän tottumuksella takapihan mäntyyn.