....
Liukuovet avautuvat sihahtaen ja heittävät tunkkaisen lämmön kasvoille. Vasta kun vanhus astuu sisään hän huomaa kuinka hyistä ulkona on. Pakkanen on kiristänyt otettaan kuin talvella olisi hänelle vielä jotain todisteltavaa. Tuulikaapissa silmälasit menevät huuruun. Vaikka Suurmarketissa on täysvalaistus päällä, Riitta ei näe lähelle eikä kauas. Hän nostaa silmälasit nenältään ja pyyhkii niitä kaulahuiviinsa. Se on pakkashengityksestä kostea.

Ihmiset kävelevät naisen ohitse pitkässä letkassa, kaikki pareittain tai ryhminä. On kuin he olisivat koko pyhät odottaneet. Laskeneet päiviä päästäkseen kotoa, ihan minne vain, vaikka sitten ruokakauppaan. Kirkkaissa valoissa juhlapäivä on helppo kuvitella. Toiveet ja odotukset sinkoilevat tavaratornien ylitse ja asettuvat kasoiksi ostoskoreihin. Ne viipyilevät ihmisten kasvoilla ja hypähtävät katseista takaisin tavarariveihin.

Riitta asettelee huivin takaisin kaulaansa ja seisahtuu hengähtämään lehtitelineen eteen. Samassa paikassa seisoo eksyneen näköinen mies kuin parkissa. Paksut sormet, liian iso toppatakki ja lauhkeat kasvot. Hän odottaa ostoskärryjen panttina ja selaa venelehtiä. Seuraa sivummalta perheen ostospäätösten syntymistä. Vastaa kysymyksiin ykskantaan kyllä tai joo, ja keskittyy jälleen lukemaansa. Riitta seuraa häntä mielenkiinnolla, melkein lämmöllä. Miehen tarttuessa uuteen lehteen hänen asentonsa kielii niin itsevarmasta yltäkylläisyydestä, että se lähenee tylsistymistä. Vasenta pulttua kiskoo pieni poika.

Kun Riitan tyttären lapset vielä olivat pieniä, tulivat he monesti Suurmarkettiin yhdessä. Eivät he aina edes ostaneet mitään. Poimivat sen sijaan katseellaan pullajonosta asiakkaan ja supattaen kuvittelivat tälle tarinaa. He nauttivat pysähtyneestä hetkestä, jossa sai hetken viivähtää ohikulkijoissa. Kertoa heille uutta tarinaa. Kuvitella heille kokonaiset elämät, toiveet ja tulevaisuudet. Mutta lapsenlapset kasvoivat realisteiksi ja kadottivat herkkyytensä yksityiskohdille. Heidän tavatessaan jouluaattona, oli jäljellä vain vaivaantunut kohteliaisuus. Hiljaiset minuutit ja yhteinen yritys keksiä jotain sanottavaa.

Vanhus tutkii hetken vieressään seisovaa marketin tarjoustaulua ja nyökkää. Se kertoo, että suklaarasiat lähtevät nyt puoleen hintaan ja että näinä päivinä aulassa myydään rakettipaketteja. Sillä hetkellä kaupparadio yskäisee ulos saman uutisen ja lehteen syventynyt mies nostaa päätään. Pikku poika hypähtää kuin olisi kuullut nimeään kuulutettavan.
–  Isi, isi! Saanksä mä?
–  Joo, mies sanoo.
–  Mennään ny heti isi, jooko? Poika nykii housunlahjetta ylös ja alas. –  Jooko!
–  Äitii pitäs ootella hetki. Sitten mennään. Mies taputtaa poikaa olkapäästä ja kurkistaa myyntipöytien luo. Sinne on kerääntynyt aikamoinen lauma ihmisiä.
–  Pirulainen, hän kiroaa.

Jos Riitta kurottautuu varpailleen, saattaa hän nähdä paikalle sulloutuneen väenpaljouden. Ihmiset suuntautuvat raketteihin kuin ne olisivat takuu koko vuoden onnistumiselle. He ovat valmiita, suorastaan innokkaita kustantamaan suuria summia. Eikä Riitta voi heitä siitä syyttää. Sillä illalla, kun raketit pitävät pihassa metakkaa ja valaisevat mäntyjen latvat punaisella ja keltaisella, hänetkin valtaa outo rauha. Kuin vuosi todella olisi saatettu päätökseen, suljettu menneeseen niin ettei muistoihin enää kannattaisi tehdä viime hetken muutoksia. Valo rätisee asunnon seinillä kunnes enää ruudin paksu haju viipyilee ilmassa ja lasten huudot hiljalleen vaimenevat.

....
Tuula on kohta viisikymmentä vuotta asunut samassa Roskamäen mutkassa, yhtä vanhan puutalon kivijalassa. Asunto on hassunmallinen vinokattoinen tila pannuhuoneen vieressä. Ei asunto alkujaan ollenkaan ja siksi vaikea lämmittää. Koska eläke ei ole riittääkseen sähköpatteriin, pakkanen puskee talvisin nurkista sisään ja saa kivisen lattian kylmänkosteaksi. Mutta tällä ei ole suurempaa merkitystä. Nainen jakaa asunnon  laiskanpulskan kissan kanssa eikä kumpikaan heistä piittaa vilusta.

Yläkerran lapset kiljahtelevat pihalla niin että viereisen ohitustien äänet peittyvät. Tuula kävelee ikkunaan ja kurkistaa verhon takaa. Hän kurottaa kaulaansa ja seuraa katseellaan kuinka lapset temmeltävät lumessa. Pakkashöyry kehystää innostuneet kasvot paksuina pilvinä. Vanhus hymyilee, kipuaa tuolille ja kurkottaa kohti verhotankoa. Hän laskostaa irrottamansa kankaat tarkoin ennen kuin nostaa pöydälle pölyisen kenkälaatikon. Sisällä on jouluverhot, joihin Tuula on painanut kauniita rivejä mistelinoksia ja kelloja. Kultaisella maalilla punaiselle hiutuneelle kankaalle.

Vaikka muilla on loma, Tuulan päivät ovat ahtaita. Ne alkavat lemmikin ruokkimisella ja täyttyvät muistoista, jatkuvasta jalkojen siirtelystä ja valppaasta kuulosta. Tuula tarkkailee pihapiiriään ja yrittää arvata naapurien menoja. Talon asukkaiden rutiineista muodostuu lohdullinen jatkumo, jolla hän täydentää päiviensä aikaa.

Kun verhot viimein ovat paikoillaan, Tuula seisoo hetken ikkunassa ja antaa katseensa kiertää pihaa. Kesällä naapurit rakensivat toiseen nurkkaan pation ja kantoivat sinne penkin ja pallogrillin. Alueen erottaa vieläkin helposti lumen alta. Aiemmin samalla paikalla oli leikkimökki. Mies rakensi sen lapsille, joita ei sitten koskaan tullut. Siinä se seisoi yli kolmekymmentä vuotta ja odotti. Viime keväänä naapuri sanoi, että katto on homeessa. Sitten mökki lumien sulettua purettiin.

Lapset ovat siirtyneet pihasta tien puolelle pensasaitaa ja kaivavat hihkuen lunta. Tuula tuijottaa tyhjää pihaa. Kovantasainen pinta heijastaa takaisin mykkää valkoista. Niin kuin kaikki yhteisen elämän päivät olisivat paenneet ja jättäneet hänet jälkeensä. Kissa vinkaisee ja venyttelee sängyllä. Katsoo hetken päin, mutta ummistaa kohta uudelleen. Kaikki harvat muistot tuntuvat niin epäilyttäviltä. Kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle, jonain toisena aikana, jossain aivan toisaalla.

Yllättäen ujompi lapsista parkaisee. Sen ääni muistuttaa yhtä aikaa lokin kirkaisua ja korkeaa huilua. On hätä. Tuula tarttuu turkistakkiinsa ja ryntää pihalle. Hän huomaa lasten löytäneen kuolleen variksen. Linnun ruumis retkottaa pensasaidan takana, aivan tien vieressä. Sen pää on likistynyt maata vasten ja toinen siipi irronnut rintalihaksista. Irronneet sulat koristavat renkaan painaumaa kuin viuhka.

– Kuollut, isompi tyttö sanoo ja pökkäisee raatoa kepillä. Molemmat näyttävät säikähtäneiltä, vaikka samalla kiinnostuneilta.
– Voiko sen korjata? nuorempi kysyy.
–  Ei. Tuula vastaa. Kuolemaa ei voi korjata.
–  Mitä me sitten voidaan tehdä? Voidaanko me?
–  Se täytyy haudata, tyhmä. Että se pääsee taivaaseen, missä on aina kesä ja kaikki sen eläinystävät, rohkeampi lapsi palauttaa. Nuorempi nyyhkäisee, mutta ei vastaa. Sitten molemmat katsovat kysyvästi Tuulaa.
– Aivan. Meidän pitää haudata se, nainen saa sanotuksi.

Hän nostaa linnun maasta lasten liukurin avulla ja kantaa sen pihalle. Pikkutytöt seuraavat juhlavina perässä. He valitsevat sopivan paikan pation vierestä ja kaivavat kuopan syvälle maahan. Sinne lumen alle he hautaavat linnun. Ujompi tyttö poimii vielä männynkäpyjä haudan merkiksi ja asettaa keskelle ison sulan. Illalla taivaalta putoilee uutta lunta, joka peittää pihan hiljaiseksi. Kohta on taas joulu.

.....
Minna makaa aivan hiljaa kerrossängyssä. Hän laskee ohiajavia autoja ja yrittää erottaa liikenteen seasta lumiauran. Joka kerta kun risteyksen liikennevalot vaihtuvat, Minna kipristää varpaitaan ja kuuntelee oikein tarkkaan. Lopulta hän kyllästyy ja heittää peiton sivuun kuin viitan. Minna on jo iso tyttö ja osaa hypätä alas sängystä. Hän kuvittelee olevansa ritari ja ponnistaa muurin yli linnan jäiselle pihalle. Ritarit eivät laskeudu pylly edellä. Ritarit liikkuvat arvokkasti ja kumartavat kamarineidoille, jotka hymyilevät ja katsovat ujosti kenkiään.

Minna hieroo silmiään ja räplää auki joulukalenterin luukun. Pupu. Ulkona ei ole vielä lunta kuten kalenterissa. On vain matalia, ruskeita kasoja ajotien vieressä ja huurretta ikkunanpuitteissa. Minna puristaa luomet tiukasti kiinni ja toivoo. Jos hän arvaa katsomatta mikä sukka kuuluu mihinkin jalkaan, jouluna sataisi kasoittain pehmeää lunta. Sitten hän rakentaisi ison lumiukon ja pukisi sille myssyn ja kaulahuivin niin kuin telkkarissa.

Keittiöstä kuuluu ääniä. Äidin ääni ja Mintun. Isä varmaan nukkuu vielä. Minna tietää ettei isää saa herättää, koska se on öisinajattelija. Tyttö pukee paksun lämpökerraston nopeasti päälleen, koska on tarha-aamu. Ja ettei äiti syytä vitkuttelusta. Minnaa pelottaa, kun äiti suuttuu. Äidin huulet katoavat ja silmät katsovat suoraan läpi. Kun Minna on aikuinen ja hänelle kasvaa parta, hän sanoo takaisin. Rouva, hän sanoisi ja sukisi suippoja viiksiään. Minna pitäisi merkitsevän tauon. Nyt rauhoitutaan.

Kun Minna avaa huoneensa oven, tuoksuu pulla. Se ei ole hyvä merkki. Minnalle tulee heti epäilevä olo. Ehkä jokin on vialla, kun tarhapäivänä leivotaan, mutta äiti hymyilee ja sanoo, että sillä on pitkä aamu. Minttu istuu syöttötuolissa ja rummuttaa pöytää pullanpalalla. Sillä on sokeria suupielessä ja rinnuksilla.

–  Otatko sinäkin yhden, äiti kysyy ja pyyhkii suutaan.
–  Joo.
–  Onko kiva kun saa rauhassa syödä?
–  Joo, Minna vastaa ja levittää suunsa oikein isoksi kuin hevostallin saranat. Niin että siitä mahtuisi kokonainen heinäpaali ja haukkaa puolet pullasta.

–  Et viitsi leikkiä ruualla Minna. Koeta edes nauttia, äiti sanoo ja huokaa.
–  En ole Minna, olen ritari, tyttö vastaa ja yrittää miettiä isoja sanoja, joita ritarit käyttäisivät puhutellessaan tallihenkilökuntaa.
–  Suvaitsettehan, hän lisää ja tunkee toisen pullan puoliskon suuhunsa.

Vaikka Minna yrittää pureskella huolella, lentää murusia lautaselle ja pöydälle lautasen viereen. Siemailen, hän jatkaa ja tarttuu maitolasiin. Minttua naurattaa. Äitikin hymyilee ja tarjoaa lisää maitoa. Jos ehdin juoda maitolasin tyhjäksi ennen kuin kahvi on keittynyt, minulle kasvaa isona tuuheat viikset, eikä mitään pahaa koskaan tapahdu ja kaikki on aina hyvin, Minna ajattelee. Jos ehdin juoda maitolasin tyhjäksi.