Tuesday, May 31, 2011

.....
Jostakin syystä sukuni miehet ovat tahtoen tai ikään kuin vahingossa päätyneet työelämässä saneerausalalle. Heistä kaksi on maalareita ja kolme putkimiehiä. Isäni luki itsensä aikoinaan historian opettajaksi, mikä ei työnä nähdäkseni liiemmin eroa muista viemärihommista. Paitsi että isäni voi töissä ollessaan käyttää suoria housuja.

Veljeksistä nuorin aloitti työt kaupungin putkimiehenä 1980-luvun alussa. Koska samassa työpaikassa edusti jo entuudestaan kaksi meikäläistä, aika ajoin saattoi hyvinkin käydä niin, että hänet käskettiin samalle keikalle joko veljensä tai isänsä kanssa. Tällöin sukulaismiehet jakoivat työtehtävien lisäksi myös työtoverit.

Tämä seikka ei tehnyt nuorimmaisesta erityisen pidettyä. Ei sen vuoksi, että setäni olisi sukulaissuhteidensa varjolla nauttinut jotenkin aivan erityisestä kohtelua, vaan vallan toisista, ulkoammatillisista seikoista johtuen. Hän oli nimittäin kehittänyt itselleen mutkattoman työasenteen lisäksi ilmiömäisen sanallistamisen taidon.

Vaikka setäni ei varsinaisesti koskaan ollut kirjamiehiä, oli hänelle lipsahtanut sellainen sosiaalisten tilanteiden lukutaito, joka olisi tehnyt kateelliseksi oppineimmankin sosiologin. Koska hän oli pohjimmiltaan mutkaton mies, oli hänelle luontevaa kohdistaa lahjansa paskantärkkeyden panetteluun, missä setäni kehittyikin varsin taitavaksi.

Vuoden ympäri mies raatoi kahdeksasta neljään viemäriputkien liittimien ja tiivisteiden parissa ja keräsi todisteita ihmiskunnan mädäntyneisyydestä. Viemärin tukkeet kun kertovat elämänmenosta vivahteikkaammin kuin seikkaperäisimmät kasvokkain annetut todistukset. Iltaisin hän raportoi havaintonsa monisanaisesti kortteliraadille, joka tapasi niihin aikoihin kokoontua lähibaarissa. Lähtöpassit töistä setäni kuitenkin sai vasta erään yllättävän kahakan jälkeen.  

Setäni oli määrätty vilkaisemaan erään keskustan toimistorakennuksen viemäriä. Tarkemmin ottaen vessanpönttöä, joka oli sinä aamuna aiheuttanut viraston naisväessä paniikkia. Kun vessasta aika ajoin kantauvat kiljahdukset alkoivat kiristää toimiston sosiaalista kanssakäymistä, tarttui sihteeri puhelimeen. Hän ilmoitti kantavalla äänellä vessanpöntöstä kurkivan jotakin sinistä, jotka välillä katosi näkyvistä.

– Jotakin sinistä? isännöitsijä kysyi.
– Kyllä, olen siitä ehdottoman varma, sihteeri varmisti. – Vaikka välillä se jokin häviää, hän myönsi kuiskaten.
– Ehkä joku unohti vetää vessan?
– Ei varmasti. Olen aina paikalla ensimmäisenä, sihteeri intti. –Tänä aamuna pytyssä näkyi jotakin sinistä!

Jotta ketään ei leimattaisi hulluksi – mikä saattaisi toimiston kaltaisessa tiiviissä työyhteisössä olla lamauttavaa – suostui isännöitsijä lopulta lähettämään paikalle putkiasentajan. 

Setäni ajoi pihaan tismalleen sovitulla hetkellä. Sihteeri odotti ovella ja viittoi miestä kiirehtimään. Kun setäni löysi sopivan parkkipaikan ja käveli ovelle, pyylevä nainen nyökkäsi pikaisesti ja esitteli itsensä Ritva Sarpioksi.

– Heikki, setäni sanoi.
– Kun tilanne on nyt aivan kauhea, sihteeri puuskutti. – Se jokin on taas täällä!
– Ymmärrän, setäni lohdutti, vaikka ei ymmärtänyt alkuunkaan. Hänellä oli käytännön ihmisenä tapana ensin katsoa ja päätyä vasta sitten lopputulokseen.

Toimiston työntekijät antoivat putkiasentajalle täydellisen työrauhan. Hajulukon avaaminen ja tyhjääminen ei vienyt häneltä puoltakaan tuntia ja tuotti samantien tuloksia. Hetken kuluttua setäni seisoi toimiston eteisessä ja pyyhki kättään housuihin. Toisessa kädessään hän roikotti parin litran pussillista muusautuneita mustikoita ja jotakin, joka oli joskus saattanut olla taloushanska.

Johtuiko se sitten luonteen pirullisuudesta tai tilanteen herkullisuudesta, mutta vessanpöntöstä nousseen marjasaaliin kohdalla setäni arviointikyky pääsi notkahtamaan.
– Mihinkäs nämä laitetaan? hän kysyi ja katsoi sihteeriin, joka punastui.
– Ei marjat tällä tavoin putkistoissa juoksentele, setäni jatkoi ja heristeli pussia. – Kyllä ne on täältä yritetty alas vetää. Sitten soitetaan putkimies paikalle viimeistelemään homma!

Sihteeri oli hetken hiljaa ja sanoi sitten miltei kuulumattomalla äänellä, ettei tiennyt mitä muuta mustikoille tehdä.  
– Eiköhän laiteta rouvalle kahvipöytään, setäni ehdotti ja lätkäisi marjapussukan keskelle sihteerin työpöytää. Kaksi littunaa marjaa purskahti tilinpäätöspaperien päälle, mutta vain yksi puhelinsoitto riitti erottamaan setäni puhtaanapitolaitoksen palveluksesta.

Tuesday, May 24, 2011

....
Koulun aloittaminen tuntui minusta valtavalta kynnykseltä. En oikein ymmärtänyt sitä myhäilevää tapaa, jolla kaikki tuntemani aikuiset minua halusivat opastaa. Vaikka periaatteessa olin aivan yhtä innoissani uudesta elämänvaiheesta kuin kuka tahansa ekaluokkalainen, olin henkisesti valmistautunut kohtaamaan suuren huijauksen.

Vielä vuotta aiemmin olin ollut tyystin toista mieltä. Vuonna 1986 olin viettänyt lastentarhassa kaksi vuotta. Sitä ennen evankelis-luterilaisessa kirkonkerhossa toiset kaksi. Olin loppuunkyllästynyt lapsiin ja aikuisiin, jotka pitivät minua yhtenä niistä. Osasin itse pukea kurahousut, söin lautaseni tyhjäksi vaikka en olisi halunnut ja pystyin jo teeskentelemään nukkuvaa pistävän hajuisessa lepohuoneessa. Olin valmis.

Reilu viikko ennen koulun alkua vastaanotin kuitenkin mullistavia uutisia. Hälyttävä, vaikka ikäluokalleni varsin keskeinen, tiedoksianto saavutti minut kesken pihaleikkien. Olin juuri saanut potkittua rengaskeinun kunnon vauhtiin, kun Timo ja Simo, jotka olivat paitsi seinänaapureitani myös erimunaiset kaksoset, paljastivat tuleville ekaluokkalaisille koulun olevan täyttä paskaa.

Tiedon järisyttävyys oli sitä luokkaa, että Heidi ja Lotta, jotka hyppäsivät ruutua, sekosivat lopullisesti laskuissaan ja minulla pöllähti äkkijarrutuksessa hiekkaa hiuspohjaa myöten. Yritimme aluksi parhaamme mukaan väittää vastaan, mutta poikien kalenterivuoden mittainen kokemus musersi pian heikon vastarintamme. He kertoivat, että opettajat hoitavat työtään samoin kuin poliisit, jotka meilläpäin partioivat katuja. Pikät kädet, hyvä reaktionopeus ja kantava ääni olivat kummallekin ammattiryhmälle ainoastaan eduksi.
  
Naapurin takkutukkaiset kaksoset olivat ensimmäisestä koulupäivästään lähtien joutuneet herkeämättömään tarkkailuun, josta he selvisivät ainoastaan oveluudella ja tarkasti peitellyllä imartelulla. Sillä koulussa lapset jaettaisiin kahteen ryhmään, he selittivät. Näitä ryhmiä kutsuttiin kirjaimilla A ja B, joista edelliset tulisivat aina saamaan parhaat arvosanat ja jälkimmäiset opettajien ja vanhempien jakamattoman huomion.

Sinä iltana olin poissa tolaltani. Intin yhä uudestaan vanhempieni mielipidettä asiasta. Koska kotonani tapoihin kuului jättää koululaitoksen puutteet – pakkoruotsia lukuunottamatta – tarkemmin puimatta, en saanut järisyttävälle informaatiolle vahvistusta enkä kieltoa. Sen sijaan sain seuraavana päivänä isovanhemmiltani lahjaksi selkärepun, tuliterän lyijykynän ja sinisen ruutuvihkon.

Tartuin kuhmuiseen koululaukkuun kuin todistusaineistoon, joka lopulta johdattaisi minut ratkaisun äärelle. Kuljin kotona kuin sähköistettynä. Edes iltaisin en uskaltanut riisua reppua, jota alituiseen pakkasin ja purin lahjaksi saamillani sekä muilla käsillä olevilla esineillä: ilmaisjakelulehdillä, villasukilla ja nenäliinoilla.

Sitten keksin harjoittaa koulutaitojani ja opettelin viittaamaan. Ennen jokaista puheenvuoroani ilmoitin ensin nimeni kantavalla äänellä. Vaikka perheeni epäilemättä pelkäsi minun tulleen seinähulluksi, kannustivat he periksiantamattomuuttani.
 – Koulu on ensimmäinen askel aikuistumiseen, he sanoivat hymyillen. Ja sitten hiljempaa toisilleen: –  Meidän täytyy olla kärsivällisiä. Lapset saatavat olla tuollaisia.

Kolmantena aamuna perheeni alkoi saada kyllikseen. Isäni epäili jonkinlaista äkillisesti puhjennutta maanisuutta ja yritti järkeilemällä huiputtaa minut rauhalliseksi. Äitini huokaili ja hieroi käsiään yhteen. Myöhemmin paikalle hälytetty isoäitini keksi varoittaa minua skolioosista. Vaarallisesta taudista, jossa lapsi sulautuu yhteen selkäreppunsa kanssa ja on tuomittu kulkemaan kyttyrä selässään lopun ikänsä. Mutta lopulta ainoa asia, joka tilaani helpotti, oli aika.

Saturday, May 21, 2011

....
Sinä aamuna Mona oli vihainen, koska hänen poikaystävänsä Ismo oli osoittautunut ääliöksi. He olivat edellisenä iltana aloittaneet riidan, joka oli aina jokseenkin sama ja noudatti tiettyä kaavaa. Ensin Ismo huutaa ja Mona yrittää tasoitella. Jos oman puheäänen madaltaminen ei tunnu tehoavan, korottaa tyttö falsettiin, joka lopulta murtuu itkuksi.

Ismolla oli niin ikään riidan kulussa selkeä kolmikantainen roolitus. Hän oli riehuja, murjoittaja ja lohduttaja. Kun he alkoivat seurustella reilu vuosi takaperin, oli mahdotonta nähdä, että yhdessäolosta voisi tulla tällaista. He eivät silloin vielä tienneet, että riidat tarttuvat.

Viimeisin kiista syntyi juuri tällä tavalla, äkillisenä tartuntana. He seurasivat illalla ohjelmaa, jossa tavalliset ruotsalaiset tarjoavat toisilleen kodeissaan ruokaa. Jaksossa riideltiin jatkuvasti. Vanhempi rouva sätti nuorempaansa pisteiden kalastelusta avoinaisella topilla. Kirjanpitäjä syytti sähkömiestä liehittelystä ja avokaulainen kaikkia kateudesta.

Ismo, joka on aina ollut hyvin asennoitunut katsoja, piti televisiota lähtökohtaisesti tekopyhyyden paskamaljana. Niinpä ruotsalaisohjelman kulku ja tavoitteet eivät tulleet hänelle erityisenä yllätyksenä. Päinvastoin se kaikki huvitti poikaa suuresti, koska hän oli oppinut pureutumaan itselleen olennaisimpaan sisältöön.
– Mitkä ryntäät, Ismo läähätti. – Ei varmasti olisi muuten saanu noita pisteitä.
– Mitä? Mona kysyi, koska hän ei ole kotikasvatuksessaan saanut rokotetta television vaikutusta vastaan.
– Katso niitä! Koko ajan naamalla!

Tämä oli kuitenkin liikaa vaadittu joltakin, jolla ei ole runsaasti kokemusta televisioviihteen maailmasta. Mona otti aina ohjelmiston vastaan harkiten ja vakavasti, sillä hän ei aiemmin ollut omistanut laitetta. Ainoastaan sitä koskevia ennakkoluuloja, jotka nekin nyt olivat hitaasti todentumassa Monan elämässä.

Ismo katsoi usein samoja ohjelmia ja kommentoi niitä aina samalla tavalla. Vaikka Mona ei olisi laittanut merkille ruotsalaisen naisen ryntäitä tai urheiluruudun toimittajan etumusta, Ismo oli. Hän rekisteröi rintojen suuruuden ja teki siltä pohjalta päätelmänsä ohjelman tasosta.
– Aika säälittävää journalismia, hän saattoi sanoa. – Ei näytetty kertaakaan tissejä.

Mona sopi riidan heti herättyään. Hän ei osaa pysyä vihassa. Silti hän ei voi olla miettimättä kuinka kauan tämä voi jatkua. Kuukauden, vuoden, kaksi. Olihan heillä repiviä riitoja, mutta myös öisiä retkiä pitkin toistensa vartaloa. Ne olivat hiljaisia toteavia hetkiä, vailla paisuttelevia odotuksia. Silloin Monan oli tasaista olla, hän tunsi pyyteetöntä iloa. He nauroivat toistensa suuhun kuplivaa riemua, kunnes yö käännähti selälleen.

Wednesday, May 11, 2011

....
Lähellä erään ystäväni kotia, pienen aukion laidalla, sijaitsee kaupungin vanhin lippakioski. Paikkaa kutsutaan yleisesti Läski-Seijan kiskaksi, koska Seija on siellä töissä joka päivä ja niin tajuttoman lihava, että virallinen nimi tuntui jotenkin epäinformatiiviselta.

Siinä kioskin edessä parveili joukko kouluun kyllästyneitä pikkupoikia. Pojat yrittivät kiivaista viittelöistä päätellen keskenään selvittää kuka heistä huijaisi Läski-Seijan myymään tupakkaa. Kävelin hitaasti luisuttaen mäkeä alas. Minulla oli tällaisena iltapäivänä kaikki maailman aika, eikä toisaalta minkäänlaisia aikeita joutua nuorten miesten tupakan ostoaikeiden tuomariksi.

Koska olen luonteeltani utelias, tihrustelin silti parhaan kykyni mukaan vastavaloon. Eteläinen tuuli nosti maasta menneen talven pölyä, joka sai kioskin näyttämään tomupilven sisään piirretyltä. Osapuilleen samalla hetkellä kun hintelin pojista otti askeleen kohti myyntiluukkua, kioskin luukusta puski ulos kohtuuttoman suuripäinen nainen, joka huusi ettei pojilla ole asiaa kuin karkkihyllylle. Sitä myöten Läski-Seija sulki suunsa ja kioskin luukun ja syventyi jälleen haluttoman näköisenä iltalehteensä.
– Pullathan sä oletkin jo vetänyt, hintelä poika huusi suljetulle luukulle.

Hetken naureskeltuaan ja potkittuaan hiekkaa pojat matelivat ohitseni pyörilleen ja suuntasivat kohti lähintä markettia. Päättelin, että he pian oppivat varastamisen huijaamista helpommaksi tavaksi päästä jonkinmoiseen lopputulokseen. Koska historialla on tapana toistaa itseään, he luultavimmin toimivat samoin kuin lapsuuteni pahat pojat.

Silloin elettiin 1980-luvun loppupuolta, aikaa jolloin elokuvavuokraamot eivät pullistelleet irtokarkkilaareja ja jäätelöä, mutta tupakoita myytiin pitkille alaikäisille kappalehintaan miltei mistä tahansa grillikioskista.

Koululuokkani aloittelevat pikkurikolliset valitsivat yleensä joukostaan yhden, mieluiten rinnakkaisluokkalaisen rikoskumppanin, jolle kesätyö oli enemmän ulkoa pakotettu ryhtiliike kuin suoranainen taloudellinen kysymys. Sillä tavoin he söivät ilmaisia ranskalasia perunoita koko kesän. Ruokatupakat varastettiin isän taskusta tai otettiin hakupalkkana grilliltä haetuista askeista, jälkikäteen ja salassa tietenkin.

Itse en koskaan päässyt mukaan näihin piireihin, koska kaikki kesätyöpaikkani olivat liiketoimirajoitteisia, kuten siivoamista tai vanhustenhoitoa. Sellaiset työt eivät sovellu kapitalististen taipumusten kehittämiseen. Oli äärimmäisen haastavaa yrittää luoda muiden alaikäisten parissa liikevoittoa pesuaineilla ja jättimäisillä vaipoilla. Kerran tosin leikimme pihassa vesisotaa täytetyillä kertakäyttöisillä muovihanskoilla – mikä teki minut suunnattoman ylpeäksi –  kunnes isäni äkkäsi puuhamme ja antoi minulle kotiarestia sekä tiukan puhuttelun työn halveksumisesta.

Tuesday, May 10, 2011

....
Isoisäni, jota pidettiin kotikaupungissaan aivan erityisenä hahmona, oli aikanaan sekä loistava yleisurheilija että muusikko. Hän oli lisäksi hankala ihminen, joka usein ajautui napit vastakkain naapurustonsa tai jonkun kaupungin merkittävän henkilön kanssa.

Isoisäni mielestä kyse oli tilanteista, joissa asioiden oikeaa laittaa ja suoraa puhetta ei kuunneltu. Kaupunkilaiset noin yleisesti ajattelivat, että muuten varsin hieno ja arvostettu mies ei osannut käsitellä viinaa. Koska hän tästä huolimatta nautti yhteisössään jonkinlaista epävirallista erityisasemaa, olihan isoisä tehnyt elämäntyönsä työväen orkesterin kapellimestarina, annettiin hänelle tavallista enemmän vapauksia toteuttaa viinahulluuttaan.

Koska isoisä oli ikämiehenäkin edelleen syvimmiltä luonteeltaan urheilija, joka uskoi kovaan harjoitteluun, hän ei koskaan lähtenyt kotoaan ilman keskittynyttä henkistä valmentautumista. Niinpä isompia yhteenottoja osattiin sukumme lähipiirissä odottaa viikonloppuun. 

Lauantaiaamuna mies katosi halkovajaan, missä hän joi päänsä täyteen kotipolttoista pirtua yleisurheilusta voittamastaan pokalista, johon kaiverrettu vuosiluku oli aikoja sitten kulunut pois. Tämän jälkeen hän availi kantavaa ääntään muutamin huudahduksin – joita hänen vaimonsa niihin aikoihin kutsui johnnyweissmüllereiksi näyttelijän miehessään herättämän loputtoman ihailun vuoksi –  ja suuntasi kadulle.

– Isäpappa lähti juoksulenkille, isälleni selitettiin. Isäni oli tuolloin vasta seitsemän vanha, minkä vuoksi oli jo kasvatuksellista syistä tärkeää ymmärtää, ettei ilman harjoittelua synny tuloksia niin keihäänheiton kuin muidenkaan harrasteiden parissa.

Ilkeät kielet kertoivat isoisän ilmestyneen useimmiten kilpapaikalle tukkihumalassa, heittäneen keihäänsä enemmän sinnepäin kuin taiten ja harkiten, mutta jostain selviämättä jääneestä syystä sattuneen olemaan kännipäissäänkin ylivoimaisen taitava urheilija. Niinpä kaupunkilaiset suhtautuivat hänen edesottamuksiinsa suurella ymmärtämyksellä.

Pistämättömän kuntonsa lisäksi isoisä oli kuitenkin myös taiteilijaluonne. Hyvänä päivänä hän saattoi ottaa mukaan trumpettinsa ja juosta soitin kainalossaan kaupungin halki ehtiäkseen riitapukarinsa pihamaalle kaikkein otollisimpaan aikaan. 

Yleensä tämä hetki löi keskiyöllä, koska isoisälläni oli paitsi harkintakykyä myös dramatiikan tajua. Vuonna 1953, erään täydellisesti ajoitetun trumpettisoolon jälkeen kaupunkilaisten kärsivällisyys kuitenkin saavutti lakipisteensä ja seuraavana vuonna isoisäni perheineen muutti johtamaan naapurikaupungin orkesteria.

Thursday, May 5, 2011

....
Aloitin aamuni keittämällä tupakkaa. Olen vasta ryhtynyt tähän kummalliselta kuulostavaan puuhaan. Syy siihen ei alkujaan ole niin eriskummallinen kuin voisi olettaa. Eräs isäni hyvä ystävä, leppoisa vanhempi herra, jonka nimen olen jo unohtanut, kertoi joskus tehneensä samoin. Tupakan purujen liottaminen väljässä kiehuvassa vedessä kuulemma poistaa suurimman osan haitoista, kuten nikotiinin, tervan, joitakin muita lisäaineita sekä maun.

Haju säilyy keittämisestä huolimatta ennallaan, ainakin jos on uskominen naapurini nelivuotiasta poikaa, Lassea. Hän asuttaa isänsä kanssa yksiötä, jonka keittiön puoleinen ikkuna sijaitsee aivan omani vieressä. Me istumme usein Lassen kanssa ikkunalla puhelemassa. Lasse on siinä iässä, jossa hän jatkuvasti oppii jotakin uutta. 

Kuluneen vuoden aikana hän oli ensin erityisen ihastunut intiaaneihin, sitten dinosauruksiin. Viimeiksi poika lainasi vanhat Asterixini. Koska poika ei kiireiltään ole vielä oppinut lukemaan, hän katselee kuvia ja tekee päätelmänsä muinaisten gallialaisten oloista siltä pohjalta.

Nyt hän istuu ikkunallaan siemaillen taikajuomaa pienestä sitruunan mallisesta, kirkkaan keltaisesta pullosta. Lasse irvistää miehekkäästi, mutta kieltäytyy samassa tarjoamasta huikkaa pehmolelulleen Allulle, joka on jo vahva eikä tarvitse taikajuomaa.

Allu ei tipahtanut pienenä taikapataan, eikä ole syntyperältään gallialainen vaan albertosaurus, tyrannosaurus rexin esi-isä ja siten sekä ällistyttävän voimakas että ikivanha. Lassen laskujen mukaan vanhempi kuin minä ja poika yhteensä. Lasse ottaa ajoittain Allun mukaan keskusteluihimme ja olen huomannut sen olevan varsin perillä kaikenmoisista maailmaa koskevista asioista.

Viimeksi eilen Allu huomautti minulle kuinka ajattelematonta tupakointi on, noin kansanterveydellisesti ajatellen. Pehmoleluksi se oli hämmästyttävän hyvin selvillä siitä, miten paljon lisäkustannuksia tupakoinnista koituu yhteiskunnalle.

Yksinelävänä ihmisenä minulle ei koskaan ole tullut edes mieleen tupakoinnin olevan ongelma, päinvastoin. Isäni poltti kotona. Minä olen aina polttanut kotona. Tupakka on tapa, joka kokosi perheen yhteen. Isäni ja minut. Lisäksi nautin savun mausta kielellä, polttamisen tarjoamasta pysähdyksestä ja korkealle ilmaan kohoavista sinisistä savukiehkuroista, jotka ovat kuin puolitiehen mietityt ajatukseni.

– Olet todellakin oikeassa mutta, aloitin. Sillä äkkiä minut valtasi halu puolustautua. Elämäntapaani vastaan oli hyökätty suppean, mutta päättäväisen armeijan voimin. Koska tupakoinnin perusteleminen pienelle lapselle olisi kuitenkin jokseenkin raukkamainen teko, yritin sen sijaan kuvailla sitä, miten tupakointiin liittyvä tunne itsellisyydestä oli nuorena jättänyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. 

Jätin kuitenkin taktisesti mainitsematta Malboro-miestä nimeltä. En myöskään tuonut esiin seikkaa, joka surullisesti päätti sankarin tarun.

Poika ja pehmolelu eivät suinkaan olleet valmiita antamaan periksi. Heihin eivät vähäiset kertojantaitoni eivätkä omaelämäkerralliset viittaukseni tehneet pienintäkään säväystä. Epäonnisen tulkin osaan ajautunut Lasse roikkui nyt puoliksi ulkona ikkunasta ja välitti kiivasta sanatulvaa.

Allu ei viisaudessaan itse alentunut tulkatun puheenvuoronsa aikana ottamaan katsekontaktia, vaan vetäytyi sisätiloihin. Tämä antoi Lasselle enemmän tilaa lopulliseen hyökkäykseen.
– Ja vaikka sairaudesta voi parantua, tyhmyydestä ei, poika pudotti. Lausetta seuranneen hiljaisuuden aikana Allu ilmestyi jälleen voitonriemuisena ikkunaan. Lasse katsoi ylpeänä pehmoleluaan ja siirsi sen jälkeen katseensa minuun. Hän siristi silmiään hieman säälien.
– Tyhmiä nuo härmäläiset, poika totesi.

En voinut olla ihailematta pojan rikkumatonta antaumusta. Myönsin hetimiten tappioni ja kysyin kuinka minun tulisi tilanteessa menetellä. Ratkaisu oli yksimielinen.
– Lopeta! Lasse ja pehmoeläin kiljahtivat yhdestä suusta – Heitetään tupakat liemeen ja tuikataan tuli alle! Niin minä sitten tein.