Wednesday, August 17, 2011

....
Kun olin vasta pieni, isoäitini sairastui dementiaan. Asiasta vaiettiin suvussamme niin kauan kuin mahdollista. Silloin elettiin 90-luvun alkua ja monilla oli ongelmia elämän hallinnassa jo entuudestaan. Tai ehkä kukaan ei halunnut myöntää mummon vanhuuden olevan parantumatonta, sillä hän oli aina ollut sanavalmis ja älykäs nainen.

Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta, ei koiran kujeet, naapurin muijan supatus eikä poliitikkojen petkutukset. Vaikka isovanhempani asuivat miltei viisikymmentä vuotta samassa talossa – ja semmoiseen aikaväliin mahtuu jonkinmoisia elämäntilanteita – oli isoäitini edelleen pihakeinulla arvostettu ja kunnioitettu hahmo, nainen jolla oli kampaus kunnossa ja mielipiteet perusteltuja. Osapuilleen samasta syystä myös pihan lapset sukupolvi kerrallaan oppivat välttelemään isoäitini katsetta hänen sille päälle sattuessaan.

Isoäitini ei menettänyt luonteestaan siivuakaan, vaikka dementia lopulta vei häneltä kyvyn tuottaa kieltä ja asioida itse vessassa. Hän ei aikonut antaa periksi, kun suku kierteli muistamattomuutta, kyseli häneltä uudestaan samoja asioita ja päivitteli miksi mummo oli ostanut kuusi pakettia kahvia kerralla.

– Eikö yksi olisi ollut riittävästi? setäni vaimo kysyi.
– Onhan tuo ennenkin loppunut kesken, isoäiti vastasi. – Jos vaikka tulee vieraita.
– Mitä ihmeen vieraita? Koska sinulla on sellainen määrä kylässä kerralla käynyt?
– Jos vaikka pitäisi torikokouksen, isoäiti sanoi ja iski minulle silmää.

En ymmärtänyt miksi sukuni täytyi sillä tavalla kiusata vanhusta, kysellä ja tiukata asioita kuin olisi pelattu epäreilua muistipeliä, jossa muut paitsi isoäitini saivat kurkistaa korttien alle. Mutta isoäiti ei näyttänyt häpeää. Ei edes silloin, kun isäni löysi maidon sijaan jääkaapista parin villasukkia. Hän väitti kasvot peruslukemilla tarkoituksella laittaneensa sukat sinne jäähtymään.

– Ettei hikoiluta illalla varpaista, hän intti.
– Jos nyt kuitenkin siirrettäisiin nämä vaatekaappiin, isäni yritti.
– Anna olla nyt vaan. Minulla on minun tapani, sinulla omasi.
– Mutta eihän kukaan nyt villasukkia jääkaapissa säilytä.
– Minäpä säilytän, kysy keneltä vain.
– Mutta äiti, isäni sanoi suostuttelevasti. – Minä olen asunut täällä, etkä sinä koskaan ennen ole sukkia kylmään laittanut.
– Luin lehdestä. Saa kai sitä vanha uutta oppia.

Vaivihkaa isoäitini alkoi kuitenkin kadottaa käsityksen ulkomaailmasta. Kaikki nauroivat vielä ääneen, kun isoäiti ilmoitti äänestäneensä presidentinvaaleissa Kekkosta. Pian hän kuitenkin alkoi unohtaa olennaisempia asioita. Hän kummasteli eteisen nurkassa soivaa puhelinta ja vastaamisen sijaan käski napakasti laitetta lakata turhia piipittämästä. Hän jätti lieden päälle ilman kattilaa ja kengät laittamatta jalkaan, vaikka ulkona oli jo lunta.

Eräänä tällaisena tiistaina naapuri löysi hänet korttelin päästä kotoa liikennevaloista. Isoäitini oli saanut alamäessä hyvän vauhdin, ylittänyt tien ja unohtanut sitten mitä oli tekemässä. Jalat olivat palauttaneet hänet takaisin suojatien yli jalkakäytävälle, missä hän oli muistanut olleensa matkalla jonnekin ja kääntynyt takaisin. Siinä hän oli sahannut suojatietä edes ja takaisin kuin höpsö ikiliikkuja, kunnes naapuri saattoi hänet takaisin kotiovelle.

Vaikka isoäitini yritti kiistää eksyneensä, jonkin aikaa tapauksen jälkeen perhe muutti yhteisellä päätöksellä hänen tavaransa mäen toisella puolella sijaitsevaan dementiakotiin. Se oli korkea punatiilinen rakennus, jonka kylkeen takapihalle oli rakennettu grillikatos. Kun aikuiset nostelivat tavaroita laatikoista, isoäiti söi kiisseliä ja minä katselin pihalle.

Kauempaa huoneen ikkunasta näkyi vain mäntymetsän sahalaita, mutta kun siirryin lähemmäs huomasin takapihalla valoisan nurmikentän. Juoksin kertomaan isoäidille, että paikka olisi ihanteellinen potkupallon pelaamiseen. Hän katsoi hetken minuun kuin ei olisi uskonut kertomaani, kumartui sitten hieman ja purskahti nauramaan niin että luumukiisseli lennähti suusta ja nenästä peitolle, aina sängyn päätyyn saakka.

Tilanteen rauhoittamiseen tarvittiin kaksi hoitajaa, yksi kannattelemaan setäni vaimoa, jolla on emetofobia ja toinen puhdistamaan kiisseli sängyn jalkopäästä. Isoäitini katsoi sotkua aikansa ja kohottautui.
– No niin, hän sanoi tomerasti. – Vierailuaika ohitse. Eiköhän lähdetä kotiin.

Friday, August 12, 2011

....
Elokuun 12. päivän aamuna, kuukausi sen jälkeen kun olin palannut lomilta, ilma oli kuulas ja taivas kirkas. Kaksi pientä koululaista juoksi tien yli reput selässä keikkuen. Minullakin oli kiire. Artikkelikäsikirjoitukseni oli myöhässä ja olin saanut nuhteita antologiaa toimittavalta kolleegalta. Se täytyisi viikonlopun aikana saada valmiiksi tai voisin unohtaa tekstin viimeistelemisen kokonaan.

Jostain syystä päätin silti kulkea kauppatorin ulkoilmakahvilan kautta, vaikka se tiesi matkaan pientä koukkausta. Olin tuskin ehtinyt laskea pahvimukin pöytää peittävälle vahakankaalle, kun iäkäs rouva puhutteli minua.

– Anteeksi, hakisitteko minulle lasin vettä? Minua heikottaa hieman. Nainen puristi sylissään kirjaa, jonka sivujen väliiin hän oli asettanut virkatun punaisen kirjanmerkin.
– Tottakai. Nousin hypähtäen pystyyn. Kevyt, metallinen palli kaatui kolisten takanani ja ihmiset käänsivät päätään. – Anteeksi, sanoin ja poistuin kahvilan tiskin suuntaan.

Kun palasin kantaen varovasti täyttä muovituoppia, rouva ei enää tukenut kättään pöytään. Hän oli syventynyt lukemaan kirjaa kuin se olisi kartta, josta hän juuri oli löytänyt reitin perille.

– Kiitos nuori mies, rouva sanoi kun ojensin hänelle veden. – Minulla todettiin kaksi viikkoa sitten paksusuolensyöpä, hän jatkoi vaikka en ollut kysynyt mitään.
– Nuorena aika kului kuin ilmassa leijuen, vaikka sanoivat ettei pelkällä kiitoksella ja leivällä elä. Nyt minusta tuntuu kuin olisin torkahtanut, hetkeksi vain ummistanut silmät ja yhtäkkiä pitäisi valmistautua esirippuun.

Nainen huokaisi ja minä istuin aivan hiljaa, etten rikkoisi hetkeä. Hän katsoi taas alas käsiinsä, jotka selasivat umpimähkään kirjan sivuja.
– Kun elämä on liian täydellistä, liian täynnä kaikkea, ei toivolle jää tilaa. Minun elämäni on ollut juuri sellaista, kelvollinen työ, kohtuullisesti ystäviä ja rakkautta, mielenkiintoisia keskusteluja ja kirjoja, kaunis koti ja lapsia. Myöhemmin vielä lapsen lapsiakin. He ovat nyt kymmenen ja kahdeksan vanhoja.

Hetken toivoin naisen alkavan kertoa heistä, horjauttavan omat ajatuksensa iloisemmille sivupoluille, lasten leikkeihin ja hauskoihin kummasteluihin. Mutta hän ei kuulunut niihin ihmisiin, joiden huomio harhaantuu helposti.

– Ja nyt ollaan tässä pisteessä tarinaa, nainen jatkoi. – Minulla on vain viimeinen kumarrus edessä. Silloin pitäisi osata olla roolinsa mukainen ja lähteä säyseästi, vaikka mikään ei ole toisin kuin eilen. Mitään ei ole muuttunut, vaikka tulevaisuus on mennyt.

Nainen vaikeni ja ymmärsin hänen odottavan vastausta. Hetkeen en tiennyt mitä sanoa, joten otin kulauksen kahvia kuin olisin piilottanut sanani juoman sekaan.

– Entä jos ei ole yhtä tiettyä kertomusta? kuulin itseni kysyvän. Nainen kohotti katseensa ja hymyili kuin myöntyäkseen.
– Tarkoitatko, että vaikka viimeinen näytös olisi jo valmiiksi kirjoitettu, ei ole pakko seurata tarinaa?
– Aivan, jotakin sellaista. Jos kaikki, koko elämä olisi käsikirjoitettu, ei toivolle olisi tilausta, sanoin. – Minä haluaisin ajatella, että näin ei ole.

Kahvi oli aikaa sitten jäähtynyt, mutta pitelin mukia kaksin käsin kuin se vielä olisi lämmittänyt. Lokit riekkuivat korkealla ja kaartelivat toria, muutama laskeutui tutkimaan kahvilan sivustalle nostettua roskakoria. Rouva nyökkäsi minua jatkamaan.

– Minusta olisi hyvin lohdutonta elää valmiin tarinan mukaan. Se olisi liian täydellistä. Ja tylsää, lisäsin punnittuani hetken sanoja.
– Olisiko sittenkin niin, nainen jatkoi ajatustani, että tarinassa täytyy olla tyhjiä kohtia, jokin paikka jonne toivo voi tulla?
– Niin. Ehkä elämä tulee näkyväksi vasta kun tarina katkeaa? Vasta silloin huomaa kuinka on asettunut osaksi kertomusta, vaikka ei edes uskoisi siihen.

Olimme kääntyneet toisiamme kohti ja katsoin naista tiiviisti silmiin. Hän oli laskenut kirjansa pöydälle, emmekä enää kiinnittäneet muihin huomita.

– Minulla on ollut viime viikkoina monta tuollaista hetkeä, hän sanoi. – Hyvä elämä. Minulla on kaikki mitä siihen tarinaan vaaditaan, mutta ei elämää siinä ympärillä edes luulle lihaksi.
– Mutta on toivo, sanoin.
– Niin. Se minulla on jäljellä.
– Se on siunaus. Silloin ei tarvitse välittää tarinasta. Ei ole tarvetta juosta ensimmäisestä näytöksestä viimeiseen, koska sillä ei ole merkitystä.

Istuimme hetken aivan hiljaa. Sitten kysyin häneltä, mitä hän vielä haluaisi tehdä.  
– Minä haluaisin nähdä lumen, nainen vastasi. – Haluaisin kävellä pihalle kun lunta on maassa niin ohut vaippa, että kengänpohjan paino riittää sen sulattamaan. Haluaisin jättää pihasoraan askeleet.

Katsoin taivalle, joka oli paljas ja valoisa. Lokit olivat lakanneet kirkumasta, ihmiset kiirehtineet töihinsä. Hain naiselle mukillisen mustaa kahvia ja itselleni vielä toisen.

Friday, August 5, 2011

....
Kävelimme isäni kanssa kotiin Nurkkabaarista samaa reittiä, jota kuljimme joka päivä. Mäkeä ylös, puiston halki vilkkaalle autotielle, alikulkutietä suojatielle ja siitä vasempaan. Olin hakenut hänet töitteni jälkeen päivähoidosta, niin kuin isäni kantapaikkaansa nimittää.

Aurinko häikäisi, vaikka oli jo elokuu. Puut ja nurmikko heijastivat vihreää, mutta väri taittoi jo tummaan, kuin olisi väsynyt omaan vehreyteensä. Syksy oli silti vasta aavistus. Se oli koleutta aamuisin, kun talutin polkupyöräni varastosta. Auringon hätäilyä mailleen iltaisin, vaikka ilma oli vielä lämmin. Näinä päivinä meillä ei ollut isän kanssa kiire kotiin ja saatoimme pysähtyä puistoon kahville.

Arkeen palaaminen tuntui silti vaikealta. Kesäkuntoon jäänyt isäni oli kieltäytynyt siskon tarjoamasta hoitoavusta, joka hänen mukaansa oli kiusaamista ja niin me jäimme Toivolankadulle kahden. Kannoin elokuun alussa asuntoon kasillisen tavaroita: muutaman paidan, lenkkarit, pyyhkeen ja ostin uuden hammasharjan. Koska me molemmat pärjäämme vähällä, ei isäni asunto käynyt ahtaaksi.

– Ennen joka paikassa poltettiin, isä sanoi ja katsoi maahan. – Ei ainoastaan kahviloissa ja baareissa, myös junissa, yleisissä käymälöissä, kirjastoissa ja urheiluotteluissa. Kaikki polttivat.
– Niin kai, sanoin ja katsoin maata, mutta eri kohtaa kuin isä.
– Suomi oli savusta harmaa.
– Niin taisi olla. Minä naurahdin.
– Nyt se on murheesta harmaa.
– Isä pian on syksy. Silloin kuuluukin tulla pimeää.
– Ai sitäkö se olikin? Isäkin naurahti.

Isä asui miltei keskustan liepeillä, kyljellään makaavan suorakulmion mallisessa kerrostalossa. Asunto oli tismalleen sama, jossa vietin suuren osan lapsuuttani. Päällisin puolin kodissa ei ollut mitään eriskummallista, vanha parisänky oli painanut jäljet muovimattoon, keittiössä haisi tupakka.

Jos asettui seisomaan aivan keittiön vasempaan nurkkaan, saattoi ikkunasta katsella moottoritietä. Parvekkeella ei tarvinnut kuin kurkottaa varpailleen, niin näki viipaleen merta kaukana pesäpallokentän takana. Isäni oli aina suosinut moottoritietä, koska sen pystyi kuulemaan vaikka piti kantapäät ja katseen lattiassa.

Kun vanhempani kymmenkunta vuotta aiemmin erosivat, äitini vei mukanaan suuren osan kodin huonekaluista ja muusta irtaimistosta ja isäni antoi sen tapahtua, koska ei jaksanut välittää tarpeeksi. Hän ei piittaa sisustuksesta ja sen sellaisesta. Mieluummin isä istuu liikkumatta ja katselee ulos keittiön ikkunasta.


Kulkiessamme puiston halki isä huomasi Tanjan. Naapurin tyttö loikoili nurmikolla parin rinnakkaisluokkalaisen kaverinsa kanssa, jotka istuivat häntä vastapäätä ja repivät maasta ruohonkorsia. Tanja makasi puoliksi kyljellään virttyneen punaisen viltin päällä ja nauroi suu auki. Se oli keväällä aloittanut kajaalin käytön.

Isä yritti huutaa Tanjalle jotain imartelevaa, mutta onnistui ainoastaan kertomaan, että siitä oli tullut iso tyttö. Tanja kohotti katseensa ja varjosti kämmenellä silmiään. Hänen vieressään istuva poika sanoi jotakin, mitä oli mahdotonta kuulla kauemmas. Sitten nuoret nojailivat laiskasti käsivarsiinsa ja tuijottivat meitä.
– Mennään kotiin, sanoin koska minun teki pahaa ajatella, että ne pitivät isää höpsönä.

Isä oli vanhentunut muutamassa vuodessa. Sen ruumis oli painunut kasaan kuin rusina. Iltaisin kun istuimme patjalla matkatelevision edessä, isä näytti aivan eksyneeltä lapselta. Ohuet kalsarit olivat kuluneet rikki polvista ja paljastivat palan kyhmyistä säärtä. Isä katsoi ohjelmia kiinnittämättä niihin sen suurempaa mielenkiintoa, käpristyneet karvaiset varpaat ilmaa haroen.

Kotona televisio oli aina auki. Laiskoina loppukesän iltoina äänet kiersivät seiniä, valuivat nurkan taakse eteiseen ja pieneen keittiöön, jossa isäni istui jakkaralla ja poltti tupakkaa. Vaikka oli vasta elokuu, odotin iltojen pitenemistä, sitä kuinka yöpimeä peittelee kaupungin hetki hetkeltä vikkelämmin. Syksyn hiljaista, vielä lämmintä tummuutta.