....

Seija on koko ikänsä asunut samassa paikassa, pienessä harjakattoisessa talossa aivan satamaan kulkevan junaraiteen vieressä. Seijasta on varsin viihtyisää kuunnella junien kuljettavan ihmisiä sinne, tuonne ja takaisin, eikä hän kaipaa muualle. Ei vaikka jonain päivinä hänestä tuntui ettei mikään maailmassa liiku. Aamuisin oli aina lattiat kylmät ja ääni karhea, iltaisin huoneet peittyivät pimeään ja täytyi sulkea kaihtimet.

Joskus öisin talon ohi kulkee hiljaa rahtijunia, jotka vievät satamaan ja varastoihin kaikenmoista. Niiden kontit on maalattu täyteen värikkäitä tekstejä, joiden kirjoituksesta ei pimeässä ota selvää, vaikka taskulampulla on yritetty. Harkitsi Seija kerran ostavansa sellaiset yökiikarit, joita agentit käyttävät elokuvissa, mutta luopui ajatuksesta koska se tuntui hänen arvolleen tunkeilevalta.

Seitsemänä päivänä viikossa Seija on töissä lippakioskilla. Se on yksi niistä matalista vanhan ajan kioskeista, joissa tuskin kääntymään mahtuu ja joissa kaupataan lehtien ja karamellien lisäksi pieniä arjen tarpeellisuuksia: maitoa ja makkaraa, postikortteja, kynsisaksia ja muistivihkoja. Jopa kertakäyttöisiä sadetakkeja, jotka likistyvät tuulessa käyttäjänsä ympärille kuin umpimieliset pakastuspussit.

Joku ulkopuolinen voisi epäillä myyntiartikkelien tarpeellisuutta, koska eihän niitä enää kukaan osta. Tavallaan sanoja olisi oikeassa, sillä ei niitä kioskilta tarvitse kenenkään hakea, ei ole tarvinnut vuosiin. Tavarat pikemmin laskevat kioskin sisäistä aikaa. Näkkileipäpaketit, laastarit ja säilykepurkit pönköttävät paikoillaan hyllyllä kunnes etiketit auringon vinossa loimossa haalistuvat arvailukelvottomiksi. Sitten ne on pakko sysätä syrjemmälle, vaikka kyllä ne saisi silloinkin maksusta pois viedä. Seija ei vain ole aikoihin saanut mitään heitettyä roskiin, on sitä hommaa muutenkin ja se poisheittäminen nyt on vain käynyt yli viitseliäisyyden.

Seija oli isältään perinyt kauppiaan katseen, jolla hän tunnisti alaikäiset huijarit ja kioskille aikaa tappamaan tulleet tyhjänpuhujat, ne jotka tukkivat joutenolollaan myyntiluukun. Heidät Seija sätti kauemmas samalla tavalla, jolla hän huiskii matkoihinsa roskia kärkkyvät varikset. Hänestä oli oikeastaan aika hupaisaa katsella, kuinka retkuhäädön saaneet peruuttivat matkoihinsa, toiset nöyrästi ja jotkut uhoten vielä palaavansa kuka minkäkin todistuksen varjolla. Kaikki paitsi varikset, tietenkin. Ne katsoivat Seijaa ovelasti mustilla silmillään, tekivät laiskanuhittelevan kierroksen kioskin yllä ja palasivat istumaan lähimmän talon katolle kuin niiden lentoreitti olisi ennaltamäärätty.

Sinä päivänä ei häiriköitä kuitenkaan näkynyt. Eipä oikeastaan näkynyt paljon muutakaan, sillä kioskin edustan puistoa peitti paksu valkoinen usva. Se peitteli itsepintaisesti koko aukean kevyen happamaan valkoiseen vaippaan. Jopa läheisen korttelibaarin edusta kuulosti hiljaiselta. Olo oli kuin olisi pudonnut ansakuoppaan, josta ei omin voimin päässyt ylös. Siinä odotuksessa aika tuntui jokseenkin venyvän. Jos joku nyt olisi pysähtynyt kioskille kelloa kysymään, ei Seija olisi tiennyt mitä vastata.

Nainen katsoi kioskiluukun ikkunalasiin ja naurahti omalle heijastukselleen. Kuinka sitä näyttikin noin tuimalta, hiukset hapsottivat huivin alta ja syylä otsassa erottui, tällainen vanha noita. Koska ulos ei voinut katsella ja oman kuvan killistely tuntui sekin ikänaiselle sopimattomalta puuhalta, täytyi vähän katsella ympärilleen. Kioskin kopissa ei paljon nähtävää ollut, mutta tuli Seijan tehtyä muutama käännös oikealle ja vasemmalle, katsoipa hän kerran kattoonkin. Siinä sitä sitten istuttiin, omaa peilikuvaa vasten ja jotenkin irrallaan kaikesta muusta.

Ties kuinka pitkän tovin kuluttua, mutta silti jollain tapaa äkisti, Erkki kopautti rystysillään lasiin. Se oli jostain sumun keskeltä ilmestynyt kioskin luukulle.

– Morjesta, Erkki sanoi kun Seija kurautti luukun auki.

– Päivää.

– Jos sitä kahvin ottais, Erkki sanoi ja nojaili puolikyyryssä luukun edessä pönöttävään tiskiin. Se näytti hengästyneeltä kuin sen sisällä tapahtuisi jotain epämiellyttävää, eikä se oikein osannut katsoa kohti vaikka vanhoja tuttuja tässä oltiin. Kädet tärisivät hieman, kun mies otti vastaan pahvisen mukin.

Seija seurasi, kun Erkki joi kahvinsa muutamalla tuiskauttavalla kulauksella ja mietti samalla keinoa, jolla katkaista heidän väliinsä puskenut hiljaisuus. Mies kaivoi takkinsa taskusta rutistuneen topan ja laittoi palamaan. Vaikka huulilta irtoava savu sekoittui sumuun, haju pysytteli miehen vierellä ja venkoili sisälle koppiin.

– Pirullinen usva, Erkki sanoi lopulta. – Ja juuri tänään on pitänyt kannella kahta pesukoneen kokoista esinettä.

– Aivan.

– Niin siis, Erkki jatkoi. – Niistä toinen oli kyllä paljon painavampi ja vain toinen pesukone.

Seija nyökkäsi ja haki olemukseensa ymmärtäväistä etukenoa, mikä osoittautui vaikeaksi toteuttaa istualtaan. – Tällaisella ilmalla, hän kysyi sitten. – Näkeekö sitä edes minne on menossa?

– Sitä minäkin sanoin, mutta kantaa piti. Se painava taloon, jossa ei ole hissiä ja pesukone Toivolankadulle.

Erkki oli mukava mies, mutta tyhmän näköinen. Ehkä siksi kaikki mitä mies sanoi, oli Seijan mielestä huvittavaa. Ensin naista alkoi hymyilyttää, mutta nopeasti poreilu kulkeutui poskien kautta kurkkuun ja muuttui siellä nauruksi, joka jäi päälle. Honottava hikellys kuulosti kumminkin kopin eristyksessä jollain muotoa hirvittävältä, niin että ilo oli pakko saada loppumaan alkuunsa. 

Kun Seija oli pyyhkinyt silmänsä, oli Erkki poissa, sumun nielemä. Ympärillä vallitsi äkkiä sellainen hiljaisuus, jossa kuulee oman puuskutuksensa. Erkin katoaminen toi mukanaan yksinäisen olon, alkoi paleltaa niin että luukku oli jälleen suljettava, vaikka siitä pitikin sitten tuijottaa omaa naamaa. Mutta mikäs tässä ollessa, Seija ajatteli, siistissä sisätyössä. Hän ei ollut niitä, jotka koko elämänsä roikkuivat kahden vaiheilla, valmiina lähtemään tai jäämään.

....

Havahduin puhelimen surinaan aikaisin. Jo kauan ennen naapureita, jotka yleensä herättivät minut kantavaäänisellä huutelulla jostain makuuhuoneen ja keittiön väliltä. Kännykkä suristeli lattialla, mutta hivuttautui siitä sängynjalkaa vasten kummallisesti kurahtaen pedin alle, mistä jouduin sohimaan sitä tyhjällä vessapaperirullalla. 

Puhelin oli soimassa herättääkseen minut lääkäriin, jolta pitäisi herua sairaslomaa, että voisi olla hetken rauhassa. Työharjoittelusta kun maksavat lastenpalkkaa, mutta eivät kelpuuta poissaoloista kuin oikeita aikuisten todistuksia. Kaukana ovat ajat, kun tarvitsi vain väärentää paperiin äidin allekirjoitus. Lääkärin lupalappuun eivät minun piirtäjän taitoni riitä ja niin sitä täytyy paarustaa kesken unien kaupungin toiselle laidalle, missä se lääkäri on töissä.

Terveyskeskuksessa sain vuoronumeron ja istuin penkille odottamaan. Nostin kassin syliini halaukseen. Ennen minua olisi vielä yli kaksikymmentä numeroa jonossa. Kun huomasin jokaisen tädin istuvan tismalleen samassa suoja-asennossa, laskin kassin kolahtaen takaisin lattialle. Pohjasta jäi housuihin painauma ja märkä läntti, jota kutitti. Terveydenhoitaja oli sanonut, että pääsen omalääkärin vastaanotolle. Omalääkäri oli sikäli liioitteleva ja harhaanjohtava nimitys, ettei se minua koskaan ole tavannut, enkä minä tunne visiittiä yhtään enempää omakseni kuin muitakaan velvoitteita.

Kun viimein seisoin sairaanhoitolaitoksen ulkopuolella, aurinko oli tehnyt nousunsa. Se oli ohut punainen viiva taivaalla, joka paljasti mustan asfaltin sekä sen että yöllä oli melko suurella varmuudella satanut. Liukuovet sulkeutuivat takanani suhahtaen. Taksijonossa ensimmäisenä seisovan mersun kuski nosti katseensa. Mies katsoi minut laiskasti koko pituudelta, keskitti katseensa jotenkin vaivaannuttavan pitkään kädessäni riippuvaan kangaskassiin. Se sai olon tuntumaan paljaalta, kuin se olisi päältä nähnyt, että kepulikauppaa tässä ollaan toimittamassa. Kuski totesi minut kumminkin nopeasti maksukyvyttömäksi tai ainakin haluttomaksi maksaa ja jatkoi sitten nuokkumistaan epäistuvalla penkillä.

Kaikenlaisen yllättävän esilläolon vaivaannuttamana astuin oikealla jalalla askeleen, johon vasen lähti mukaan. Niin sitä alkoi kävellä eteenpäin, kun ei muutakaan keksinyt. Jostain syystä tuntui neuvottomalta, kuin olisi anastanut itselleen tunteja ylimääräistä aikaa ja nyt ne pitäisi jotenkin käyttää, ettei joku tule vaatimaan niitä takaisin.

Tavallisesti olisin palannut samaa reittiä kotiin ja suorinut itseni peitteisiin, mutta nyt näytin kulkevan mäkeä alas kohti kaupungin keskustaa. Pian olin saanut hyvän vauhdin ja aivan huomaamatta ehtinyt sillan yli liikennevaloihin saakka. Öinen sade oli roiskinut jalkakäytävät täplikkäiksi lätäköitä, joihin liikkeiden omistajat asettelivat ständejään.

Valot näyttivät pitkään punaista, mikä antoi autoille aikaa hurista ohi laiskassa letkassa. Kaikissa niissä oli sisällä yksi kuski, penkinlämmitin päällä, melkein unessa vielä. Sen näyn takia varmaan kävi mielessä, että vielä voisi ottaa bussin kotiin. Sitä voisi asettua pysäkille sateenvarjoa roikottavien matkalaisten jatkoksi ja katsoa ikkunasta kun talot ensin madaltuvat ja sitten kasvavat, mutta aika lailla korkeammalle ja tiheämmin kuin keskustassa. Sitten kaivoin jo kännykän kassista ja soitin Kettuselle.

Kettunen oli vielä hereillä. Se ei ollut ummistanut koko yönä, koska sillä oli pelit päällä. Vaikka ei sen nukkumisen tässä hommassa niin väliä voinut olla, koska rahat tienattiin Ameriikan ajassa ja joskus Aasiankin. Vielä viime keväänä Kettunen oli putkimies, mutta kyllästyi työkseen kaivelemaan paskaa ja vaihtoi pokeriin. Jos Kettunen ei sen jälkeen ollut nukkunut öitään, ei se levännyt päivisinkään. Sanoi polttelevansa tuikkua vähän niin kuin molemmista päistä, vaikka luulen, että pikemmin päivät vain jotenkin pyörähtivät ympäri ja jättivät miehen siihen, tuntien väliseen tilaan.

Koska sillä nyt kuitenkin oli sitä rahaa, ei Kettunen senttien kanssa pihtaillut. Sanoi puhelimessa morjes ja heti perään, että tarjoaa sairaspäivän nesteytykset. Kuulosti vähän siltä kuin se olisi miettinyt jutun valmiiksi ja ajatteli olevansa kovinkin näppärä. Jätin sen kuitenkin sanomatta ja lupasin saapua Kettusen lähibaariin, kun nyt olin jollain muotoa päässyt kulkemisen makuun. Koska kello kävi tuskin yhtätoista, sai kapakasta olutta niin kevyeen hintaan, ettei kolmosella ja nelosella ollut eroa kuin hitusen värissä.

Tiskillä kävi kuhina. Äkkiseltään olisi voinut luulla olevan kansallinen pyhä tai kesä. Korkealle seinän yläkulmaan pultatussa televisiossa pyöri painimatsi, jota Kettunen alkoi heti istuuduttuaan tuijottaa. Sen onnistui ankkuroida kasvoilleen jonkinlainen ansaitun pysähtynyt ilme. Oli paikalle kerääntynyt muitakin. Niin asiantuntevasti ukot matsia kommentoivat, että ulkopuoliselle olisi saattanut ihan tosissaan tulla mieleen heidän sitä varten saapuneen.

 

Viereisessä pöydässä, vinosti minua ja Kettusta vastapäätä, istui kaksi lapsennäköistä joutilasta. Ne joivat hörppien olutta ja lyhyempi luki ääneen ohutta paperipumaskaa, jonka kannessa luki "Rikosjutun käsittely käräjäoikeudessa: käsikirja", mutta lisäsi tekstiin niin monta rivoa uudissanaa että se pani ihmettelemään kuinka paljon kitkerää voi yhden ihmisen osaksi sattua. Tulipa sitä mieleen myös, että mitähän on pojan tullut tehtyä, jos sille on luovutettu valtiovallan toimesta oikea käsikirja oikeudessa asiointia varten. Minulla ei kuitenkaan ole asiaa koskien kuin arkisia, yksinkertaisia arvailuja, joten en ehtinyt ajatuksissani kovinkaan pitkälle, kun Kettunen keskeytti mietteeni.

– Tiedätkö muuten miksi painimatseissa oli ennen aikaan paikalla puhallinorkesteri, se kysyi ihan muina miehinä, ei edes irrottanut katsettaan ottelusta.

– Onko näin, minä sanoin ja katsoin Kettusta. Se näytti heränneen hieman.

– On.

– No miksi. En kysynyt niinkään suuresta mielenkiinnosta kuin siksi, että Kettunen näytti aikovan asian joka tapauksessa paljastaa. 

– Puhaltimet peitti pieruja, Kettunen sanoi. – Isoisä oli aikanaan trumpetistina sellaisessa orkesterissa.

– Mä kun luulin, että se oli kapellimestari.

– Oli se sitäkin, mutta sen jälkeen isoisä soitti trumpettia painiotteluissa.

– Trumpetti kuulostaa valmiiksi ihan pierulta. Ei millään pahalla.

– Niinhän se kuulostaa. Ehkä sitä varten oli niitä muita puhaltimia.

– Niin, sanoin ja poistuin helpottamaan itseäni.

– Mitä ne sitten soitti, kysyin kun palasin pöytään. Kai se juttu oli kuitenkin alkanut kiinnostaa. – Niin kuin mitä kappaleita tai jotain?

– Mitä? Emmä tiedä. Kunhan tuli mieleen, Kettunen sanoi ja suipisti suutaan. Se toivoi kai näyttävänsä välinpitämättömältä, mutta oli siihen yritykseen aivan liian mielissään.

– Mutta siinä oli kuule juhlan makua. Tai hajua, se jatkoi.

– Suuren urheilujuhlan tuntua, suorastaan.

– Markkinahumua ja henkistä leipää.

Kallistin tuopistani viimeiset oluet ja nostin sen Kettusen hylsyn päälle. Niitä oli siinä nyt neljä, tuoppeja. Kettunen viittoi tiskille tuomaan seuraavat. Sieltä ne viittoivat sitä itse tulla hakemaan.

– Enää ei saa mistään kunnon palveluskuntaa, Kettunen sanoi ja irvisti. Sitten se nosti lompakon taskusta niin liioitellun suurin kädenliikkein että pamahti pöydän kanteen.

– Njaa, minä sanoin ja nyökkäsin televisioon päin. Siellä armenialainen teki jälkeä Nurmon Jymyn rakennusmiehestä. –  Harmi ettei nyt ole soittokunta paikalla. Onhan tuo aika sirkusta, meinaan.

– Hieno laji, Kettunen sanoi.

– Hieno laji, minä myönsin.

....

Syyskuun puolivälissä Arto oli sairastellut kaksi viikkoa. Suurimman osan tästä ajasta hän oli viettänyt istumalla jommassa kummassa asuntonsa ikkunassa ja katselemalla ulos. Toisella puolen asuntoa kulki vilkas tie, toisella nuokkui neljän yhteen kasvaneen talon reunustama korttelipiha.

Koska Arto ei oikein kyennyt olemaan jouten, hän kirjoitti harva se päivä näkemästään yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Hänelle oli näinä päivinä tärkeää kirjata ylös kaikki hän mitä näki, ja niin ruutuvihko täyttyi nopeasti. Aivan erityisen mieltynyt Arto oli luetteloihin: ”Kaksi polkupyörää, niistä punainen heikosti lukittu”, hän saattoi kirjoittaa. Tai ”Kahdeksan auton mittainen jono vasemmalle kääntyvällä kaistalla. Bussikaista tyhjä, yksi pysäkille kyykistynyt mies, ehkä ongelmia ruuansulatuksessa?”

Tarkkailu oli Arton mielenlaadulle sopivaa puuhaa, koska siinä saattoi välttyä lähemmiltä ihmiskontakteilta, missä Arto ei koskaan ollut mainittavan ansioitunut. Hän oli enemmän niitä tyyppejä, joilla oli taipumus nojailla seiniin ja pujahdella oviaukoista. Jopa hänen ruumiinsa täytti kaikki hiljaisen vähäpätöisyyden ulkoiset merkit, niin ettei hänen voinut kuvitella työskentelevän muualla kuin katutason alapuolella. Ehkä jossain arkistossa, järjestämässä apuvirkailijan hiljaisia vaikka välttämättömiä hyllytystehtäviä 1200 euron kuukausipalkalla. Se oli työtä, jonka hoitamiseen ei aja kunnianhimo. Eikä Arto halunnut itseään näytille, hän tahtoi olla hyödyksi.

Ehkä siitä johtuen sairastelu oli hänelle vaikeaa. Kuluneiden viikkojen aikana Arto oli – riippuen tautinsa kulusta – mieltynyt ensin vilkkaampaan ikkunaan, mutta siirtynyt sitten pihan puolelle. Ikkunalaudalla oli rivissä postikortteja ystävän matkoilta kaukoitään sekä kulho pölyttyneitä hedelmiä. Niistä oli vaikea sanoa, jos ne vielä olivat syötäviä, niin hyvin ne olivat sopeutuneet toisiinsa. Ikkunapuitteiden maali halkeili, ohuita siivuja valkoista puuta oli tipahdellut ikkunalasien väliin, jonne oli joskus aikaan eksynyt ja kuollut kärpäsiä.

Sisäpiha oli villiintynyt ja pyöräparkki kasvanut umpeen pitkiä heiniä. Harvat puut kasvattivat kaunista keltajäkälää. Ne kurkottivat korkealle, ulottuivat melkein matalimman kerrostalon ylimpään parvekkeeseen saakka. Seiniä kiertävä muratti oli kasvattanut umpeen talon sivuseinämän ja nurkan takaa sen hapsottavat päät kurottivat haarojaan tehdäkseen lähempää tuttavuutta kukkaruukkujen ja parvekelaatikoiden kanssa.

”Kolme haapaa, yhdessä vihreät lehdet”, Arto kirjoitti muistivihkoonsa. ”Talonmies ei haravoinut pihaa torstaina, naapurin pyykit sinisävyiset”. Illalla olisi talon yleinen saunavuoro, Arto muisti, ensin naisten vuoro klo 16-18 ja miesten sauna heti perään klo 18-20. Edellisen viikon muistiinpanoista näkyi, että illan mittaan saunan rappusille oli kertynyt yhteensä kuusi oluttölkkiä, joista kaksi oli oransseja, yksi isompi vihreä ja loput kirkkaan punaisia. Huomio miellytti Artoa, koska se oli tarkka, mutta myös koska värit toistivat pihan heinikkoon pudonneita lehtiä. Hän kirjasi senkin ylös.

Alkuillasta ovikello soi. Arto ei odottanut vieraita, itse asiassa hän ei ollut tarkoituksella tavannut ketään koko sairautensa aikana. Mutta elämässä tulee tilanteita joille ei voi kääntää selkäänsä, niin kuin on ihmisiä, joita ei osaa hyvästellä. Esko oli yksi heistä. He olivat olleet ystäviä opiskeluajoista saakka ja vaikka miehiä yhdisti enää vain ikä, tapasivat he toisiaan aika ajoin.

Esko nosti ovisilmässä kättään tervehdykseksi. Pyöreässä kalansilmässä maailma kaartuu reunoilta. Eskon vatsa pullistui tynnyrimäiseksi ja pää keikkui kauempana muusta ruumiista, omituisesti lähempänä hissiä kuin miehen ruumista. Arto avasi oven tervehtimättä ja päästi ystävänsä hämärään eteiseen. Eskon perässä sisään luikki jotain vettynyttä ja haisevaa. Se oli Eskon koira Buster, joka ravisteli itsensä kuivaksi eteisen matolle.

– Ulkona tihkuttaa, Esko sanoi ja ravisteli hänkin harteitaan kuin olisi saapunut yhteisestä sopimuksesta. Koira heilutti koko takaruumistaan ja kiemurteli Arton jalkoihin rapsutettavaksi.

– Niinpä toisiaan taitaa, hän vastasi vaikka hyvin tiesi vallitsevan sääntilan. Se oli sellaista jota sanotaan keskustelun vuoksi, ei niinkään aidosta kiinnostuksesta.

Sulaneet jääpalat putosivat kilahtaen lasin pohjalle. Arto tarjosi ystävälleen toisen viskin. He olivat käyneet läpi vanhat tuttavat, keskustelleet hieman ajankohtaisista asioista. Esko puheli tapansa mukaisesti laveasti ja poukkoillen, eksyen jatkuvasti ajatuksissaan sivupoluille ja yllättäviin yksityiskohtiin, jotka kaappasivat hetkessä hänen huomionsa.

Vaikka Eskon keskustelutyyli oli assosiatiivinen, paikoitellen jopa sattumanvarainen, pystyi Arto yleensä vaivatta seuraamaan ystävänsä ajatuksen kulkua. Olihan asioiden järjestäminen niille kuuluvalle paikalle hänen ominta alaansa. Tänään häntä silti hieman vaivasi aiemman puuhan yllättävä keskeytyminen, eikä hän saanut Eskon ajatuksista kiinni. Hän huomasi seuraavansa katseellaan koiran touhuja. Buster vaikutti tarkkaavaisesti havainnoivan tilaa hajuaistinsa avulla, eikä puolisokea eläin kaatanut kulkiessaan yhtään esinettä, vaikka kävelykin selvästi alkoi tuottaa vaikeuksia.

Buster oli täyttänyt menneenä kesänä kaksitoista vuotta ja koiran pitkälle edennyt lonkkavika sai kävellessä takapuolen kiikkumaan kankeasti. Muuten Buster ei liiemmin osoittanut vanhuuden merkkejä. Muutaman epäonnisen yrityksen jälkeen koiran onnistui hypähtää ikkunalautaa vasten. Leveässä haara-asennossa se tarkkaili vilkkuvaa katua tai mitä lie se siellä näki, kuono jätti ikkunalasin alareunaan rivin huuruisia jälkiä. Koiran eleistä päätellen ulkona kävi aikamoinen vilske.

– Buster näyttäisi haluavan ulos, Arto sanoi.

– Kunhan tarkkailee.

Arto nousi anteeksi pyytäen tuoliltaan ja siirtyi ikkunalle. Hän rapsutti koiran päätä ja yritti arvata mitä se katseli. Vastapäisessä Nurkkabaarissa ilta oli päässyt käyntiin. Koska kapakalla ei ole terassia, vaan ulko-ovi avautuu suoraan kadulle, sateisen päivän jälkeen katukivetys oli baarin edustalla täynnä vettyneitä tumppeja ja tupakoitsijoita. Näky sai Arton kaipaamaan muistikirjaansa.

Voidakseen todeta asian henkilökohtaisesti olisi kuitenkin lähdettävä ulos, ylitettävä risteys ja kuljettava lemmikkieläinliikkeen ja jonnekin menneisyyteen unohtuneen elintarvikekioskin ohitse. Seistävä ulkona hyhmäisessä säässä, sitten sisällä jonossa vakioasiakkaiden katseista välittämättä.

– Huvittaisiko sinua lähteä seuraksi yhdelle oluelle? Esko kysyi kuin olisi nähnyt päältä Arton ajatukset.

– Ehkä parasta etten lähde minnekään. On jo myöhä ja flunssa painaa, ymmärräthän.

– Niin. Parempi parantua rauhassa, Esko sanoi ja kiitti viskistä. – Meidän pitäisi tavata useammin.

– Miksei.

– Voisit tulla vaikka meillä käymään, Natasha on kysellyt sinusta, Esko jatkoi. – Meidän pitäisi soitella ja sopia joku aika.

– Toki, Arto sanoi ja mutisi jatkoksi jotain, mistä oli vaikea saada selvää.

Kun Esko koirineen oli lähtenyt Arto seurasi heidän kulkuaan kadun toisella puolella, ohi lemmikkieläinliikkeen, elintarvikekioskin ja kapakan, kunnes kaksikko vihdoin katsosi näkyvistä tien kiertäessä mutkan taakse. Arto haki muistikirjansa ja asettui kadunpuoleiseen ikkunaan. Nyt kun hän oli asunnossa yksin, maisema oli kokonaan hänen.

....

Tarina sijoittuu aikaan, jolloin Ilpo oli vasta poika. Vaikka hän oli vanhin perheen neljästä lapsesta, jo miltei aikuisen levyinen ja pituinen, oli hänellä lapsen taipuisa mielikuvitus. Niinpä vielä matkalla ensiapuun, pikkuveljen istuessa nenäänsä pidellen pyörän tarakalla, hän seisahtui ajatuksissaan ihmettelemään syysillan hämmentävää mykkyyttä. Lammikoiden hentoa kuurapeitettä, joka rätisi rikki renkaiden alla heidän ajaessaan vauhdilla keskeltä lätäkköä.

Aamulla oli kotona noustu varhain. Äiti ruokki lapset, vannotti heidät kilteiksi, asetteli huivin kiharoidensa peitoksi ja kiirehti junalle. Hän aikoi muutamaksi päiväksi sisarensa luokse Ilmajoelle.

– Ilpo vie meidät uimaan, Kari sanoi oven sulkeuduttua äidin perässä. Kari oli lapsista toiseksi vanhin ja eniten perillä päivän aikataulusta. – Sitten syödään makkarakeittoa. Kaksoisveli Aku nyökkäsi hiljaa, koska se ei ollut puhemiehiä.

– Minä uin koiraa, Heikki sanoi ylpeänä ja pyöritti käsillään ympyrää. –  Katso! Tällä tavalla.

– Vaan kakarat ui koiraa. Oikeat aikuiset kroolaa.

– Et sinäkään osaa roolata. Vaan Ilpo osaa, Heikki sanoi Karille ja pudotti kädet löysinä vartalon vierelle.

Veljekset seurasivat katseellaan, kun Ilpo pakkasi eteisen kaapista laukkuun neljät pyyhkeet ja uimahousut. Sitten he hivuttautuivat kylpyhuoneen ovelle, seisoivat siinä limittäin nähdäkseen paremmin ja seurasivat kun Ilpo nosti ylähyllyltä laukkuun saippuan.

Perheen kolme nuorinta veljestä olivat putkahtaneet maailmaan niin häkellyttävässä tahdissa ettei heillä ollut ikäeroa kuin tiukka vuosi. Kaksospojat tekivät kaiken yhdessä ja nuorin liimautui joukkoon sitkeällä tahdonvoimalla. Niiden kolmen välillä vallitsi kuitenkin sellainen ääneenlausumaton yhteishenki, joka sai aika ajoin Ilpon tuntemaan itsensä väärinajoitetuksi.

Nyt ne kolme seisoivat hänen edessään, puolisen metriä Ilpon päälaen alapuolella, utelias ilme karvattomissa kasvoissaan ja silmissä uhma. Sen oli tarkoitus varmistaa se, minkä he kaikki hyvin tiesivät. Nimittäin että Ilpo ei ole heidän äitinsä.

Uimahallin kaikuvien tilojen jälkeen korvissa kumisi hetken. Ulkoilma tuntui kylmältä kasvoihin ja hengitys huurusi paksuina pilvinä. Vasta kotioven sulkeuduttua jäseniin laskeutui raukeus. Reissu oli sujunut kuten lasten leikit, poikien sukeltaessa altaassa vähän sinne tänne, taitavasti mutta vailla päämäärää kuin eläintarhan hylkeet.

Aurinko kurkki esiin pilvimassan takaa kun Ilpo lämmitti äidin valmistaman keiton ja ruokki nuorimmaiset. Hän istui pöydän ääreen syömään omaa lautasellistaan, valo välkkyi sälekaihtimen raoista. Aurinko lämmitti vahakankaista pöytäliinaa, vaikka ulkona paksurunkoiset puut jo riisuuntuivat syksyyn. Ilpo kurotti hitaasti sormensa valoon ja kuvitteli lämmittelevänsä niitä takkatulessa.

Heikki oli kolmikosta se, joka lopulta rikkoi asunnon raukean hiljaisuuden. Pojan kimakka huuto kiiri seiniä pitkin kattoon eikä loppunut, vaikka Ilpo juoksi olohuoneeseen ja näki samantien mitä oli tapahtunut. Heikki istui hajareisiin lattialla keskellä valtavaa kasaa kuvia herneitä ja huusi hädissään, koska oli tuupannut yhden nenäänsä eikä saanut kaivettua sitä ulos. Päinvastoin itsepintainen herne oli yrityksestä työntynyt yhä syvemmälle sieraimeen.

– Minkä ihmeen takia sinä laitoit herneen nenään? Ilpo kysyi, kun sai Heikin itkun hieman rauhoittumaan.

– Kari ja Aku teki sen ensin, poika nyyhkäisi ja katsoi hätäisesti taustalla lymyileviä veljiään.

– Teetkö sinä aina kaiken, mitä toiset tekevät? 

Ilpo katsoi hänkin kaksospoikiin ja tavoitteli ääneensä ankaruutta. 

– Miksi te kaksi yllytitte Heikkiä tunkemaan herneen nenään? Mikä järki siinä on?

– Ei me mitään pakotettu, Kari sanoi huulet viivana. – Itse se matkii meitä. Me vaan leikittiin nenähernepyssyä. Ei sen ole pakko tehdä kaikkea perässä.

Aku nyökkäsi vakavana ja muotoili huulillaan sanan niin. Jotenkin hänestä silti tuntui tarpeelliselta, ehkä asiatilan vakavuuden vuoksi, hieman selventää. Niin Aku näytti kuinka herne ladataan sieraimen sisään ja painamalla tiukasti nenän toiselta puolelta puhalletaan se kauas, aina huoneen toiselle puolelle.

– Tämä on katsos taitolaji, Kari sanoi ja taputti veljeään selkään.

Ilpo huokaisi syvään ja yritti tähdätä lampulla valoa venkoilevan pikkupojan sieraimiin.

 – Ei siellä mitään näy, hän lopulta sanoi. – Ei auta kuin lähteä lääkäriin. Te kaksi jäätte tänne.

Ulkona ilma oli käynyt entistä hyytävämmäksi. Jos veti keuhkot täyteen, oli kuin lasia yrittäisi hengittää. Takin vetoketju tuntui kylmältä paljaissa sormissa, kun Ilpo asetteli huivia nyyhkivän Heikin kaulaan. Poika oli kauhistunut hiljaiseksi, kun sana lääkäri mainittiin.

Ensiavussa heidät ohjattiin odotushuoneeseen. Siellä istuvat potilaat olivat läpileikkaus onnettomuuksista, jotka katkaisevat tavallisen päivän: sormille lipsahtavia veitsiä, äkillisesti nousevaa kuumetta, jalkojen harha-askelia portaikossa. Penkillä aivan Ilpon vieressä istui hiljaa iäkäs pariskunta. Mies piteli kättään ja sen suusta tuli lämmintä ilmaa, joka tuoksui vanhuudelle ja laitosruualle.

Kun Heikki ja Ilpo lopulta kutsuttiin sisään, istuivat he odotushuoneessa miltei kahden. Lääkäri vaikutti mieheltä joka piti kuluneista mutta osuvista sananparsista. Ilpon selitettyä tilanteen, lääkäri laski katseensa.

– Sinä sanot, ei voitto vaan jalo kilpa?

– Niin. Tai että pojalla on nyt herne nenässä, Ilpo selvensi. Lääkäri ravisteli päätään kuin olisi halunnut tipauttaa hiuksistaan roskan.

– Vilken papu? hän kysyi.

– Herne.

– Herne? Lääkäri katsoi tiukasti Heikkiin, joka ynähti ja yritti veljensä selän taakse piiloon. – Sitä täytyy ottaa veitsellä.

– Ei kai nyt sentään? Eikö pinsetit riitä?

– Kun nenään sattuu, silmä itkee, lääkäri sanoi.

Tämän kuultuaan Heikki alkoi ulista kimeästi ja etsiä turvaa Ilposta, joka nousi seisomaan. Hän oli pitkä, seisaaltaan miltei yhtä pitkä kuin lääkäri.

– Pinsetit tänne, hän sähisi. Lääkäri näytti yllättyneeltä, mutta ei reagoinut tunnelman muutokseen mitenkään. Painoi vain tyynesti pientä vihreää nappia työpöytänsä laidalla. 

Miltei samassa vastaanotossa istunut sairaanhoitaja astui huoneeseen ja sanoi lääkärille jotain ruotsiksi. Lyhyen sanavaihdon jälkeen nainen kyykistyi ja kysyi Heikiltä jos poika haluaisi jäätelön.

Ensiavussa aika oli jollain tapaa pysähtynyt eikä Ilpo ulos astuessaan tiennyt kuinka kauan oli kulunut siitä, kun he lähtivät kotoa. Oikeastaan kello pyörähti käyntiin vasta pyörän selässä, kun maisemat alkoivat vaihtua. Sairaalan takana puiden alla ja kotiin vievällä rantatiellä lepäsi joka puolella oransseja, punaisia ja keltaisia lehtiä. Niiden joukossa näkyi siellä täällä vihreää kuin kesä olisi kiireessä sinne hylätty. Katulamput valaisivat saapuvaa hämärää. Kuinka ne tiesivätkin syttyä aiemmin joka ilta.