.....

Seija nukkui pintaunta, mutta heräsi ontoon särkyyn jossain vatsan tuntumilla kauan ennen aurinkoa eikä kyennyt ryhtymään mihinkään. Unessa hän ajoi polkupyörällä alamäkeen. Huristi keskellä tietä ja keskeltä suuria lammikoita, joiden jäinen pinta rapisi rikki renkaiden alla. Joku pikkupoika rullasi perässä ja kiljahteli niin että korviin sattui. Vai oliko se pakkasilman vinkunaa, sen saman joka aamuisin yllätti ja sai haukkomaan henkeä. Ulkona oli vielä pimeää. Sen tiesi todeksi vaikka verhot suljettuina. Joka puolella vetisen alkutalven hämmentävä mykkyys.

Päivät kuluivat nykyään nopeasti ja niitä on mahdoton erottaa toisistaan. Tänään oli joulukuun kolmastoista päivä ja kirkon portaat lavastettu joulunavajaisia varten. Orkesteri seisoi pitkään paikoillaan paraatipuvuissaan, liikkumatta ja keskittyneinä. Ohikulkijat muodostivat hitaasti heidän eteensä puoliympyrän. Kun jouluvalot kello kuudelta syttyivät, viulisti aloitti vanhan sävelmän. Pian muut soittimet yhtyivät siihen. Kappale oli kaunis ja liikutti monia. Se toi mieleen metsän, jonka laidalla puut kaartuvat kohti taivasta niin että näyttää kuin koko maailma päättyisi siihen. Lopussa musiikin piirtamä kuva haihtui ilmaan niin kuin mielikuvilla on tapana. 

Orkesterille annettiin tumppukäsin kumeat aplodit. Kapellimestari kumarsi syvään ja viittasi kädellään soittajiin, jotka nousivat seisaalleen. Joku yleisöstä päästi pitkän ujeltavan vihellyksen. Seija unohtui seisomaan paikalleen vielä kun muut lähtivät kuka minnekin. Viulun sointi oli nostanut muistoja ja asioita, jotka tapahtuivat joskus kauan sitten. Mutta vaikka Seija kuinka yritti palauttaa ne mieleensä, muistot pakenivat eivätkä suostuneet saamaan hahmoa. Pian liikutuskin katosi ja tilalle jäi painoton ja irtonainen olo.

Kirkonkello löi seitsemää ja ääni kaikui kaikui kaanonina vastapäisistä taloista. Seija huomasi seisovansa yksinään kadulla, missä mikään ei liiku. Aivan kuin odottaisi jotakuta tulevaksi. Ketä hän voisi vielä odottaa. Seija yritti maalata miehensä kasvot eteensä, koetti palauttaa mieleen kaikki pienet yksityiskohdat, mutta ne vastustelivat ja asettuivat väärin. 

Ehkä muistaminen kävisi helpommin paikoissa, jotka tunnen hyvin, joissa me yhdessä kuljimme. Mies käveli aina hyvin nopeasti pitkin harppauksin, puhui lakkaamatta, eikä huomannut jättävänsä Seijan jälkeen. Se mahtoi ulkopuolelta näyttää huvittavalta. Ei siihen saanut sanaa väliin, muuten Seija olisi varmasti sanonut että hidasta hyvä mies. Kun he pääsivät perille, mies ihmetteli vaimon punaisia poskia ja vaitonaisuutta. Mutta kun he ottivat toisiaan kädestä, levisi kämmeniin lämpö.

....

Sillalla Hannes pysähtyi, veti räkää sisäänsä ja sylkäisi jokeen pitkän syljen. Veden pinta värähti sameasti ja rasvaisesti, antoi odottaa jonkun kissanraadon kelluvan hiljaa esiin sillan kaiteen alta. Sellainen näky olisi jollain tapaa täydellistänyt joesta nousevan hajumaailman, tympäännyksen, eltaantumisen, lokkien ja ihmispaskan höyryt. Hannesta ei pätkääkään ihmetyttäisi, jos joku kehuisi dumpanneensa grillin paistorasvat veteen, vaikka ei kai sellaista uutista ole tarve sen enempiä huutelemaan ruveta.

 – Heitä euro, joku sanoi. Hannes katsoi vieressään seisovaa punanenäistä pikkupoikaa ja pudisti päätään.

– Ei sit, poika sanoi, heitä rööki.

Mutta Hannes ei voinut enää antaa, ei ollut mitä antaa, paitsi anteeksi itselleen kaikesta antamisesta. Jalan viereen sillan kanteen oli jäätynyt kiinni tupakantumppi. Hän potkaisi sitä kengänkärjellään ja se halkesi pieneksi silpuksi.

– Mene takaisin kouluun, Hannes sanoi pojalle, mutta poika ei sitä enää kuullut. Peik Ounainen käveli kaukana sillan toisessa päässä, liikennevalojen luona. Siitä hän hitaasti kenkiään laahaten nousi mäen ylös ja portaat koululle. Pian Peik istui ruokalan penkillä edessään makkarakastike ja perunamuusi ja takanaan nuoria, joilla oli tylsää. 

Hän ei voinut ymmärtää miksi maailma oli niin julma, että se pakotti käymään peruskoulua, vaikka hän olisi halunnut surfata. Seisoa kohden aallon reunaa, alla lämmin sininen meri. Sellainen, joka jatkui ikuisesti pinnalla ja sen alapuolella. Hän ei ymmärtänyt, miten maailma siitä muuttuisi, jos hän putoaisi veteen. Ei hän halunnut selittää maailmaa, eikä ymmärtää. Hän halusi vain kellua sen pinnalla. Mutta ei, kun piti asua Suomessa, missä ei edes voinut surfata, ainoastaan pitää vaan pipoa ja hanskoja ja kärsiä.

Peik Ounaisen elämässä kävi näin. Vielä vuosi sitten perheellä oli kaksi autoa ja iso autotalli ja vielä isompi talo, jossa pleikkarit joka huoneessa, leipä aina tuoretta ja maksamakkara valmiiksi viipaloituna rasiaan. Sitten isä jäi kiinni veropetoksesta ja pian sen jälkeen äiti aviopetoksesta. Ja vaikka niitä kahta ei toki voi verrata toisiinsa, nämä kaksi petettyä rikkoivat kodin seinät sisältä ja ulkoa. Ainoastaan Peik säilyi. Säilyi siksi, että oli heidän välissään mutta ei asettunut väliin. Peik ei tarrannut isänsä lahkeeseen eikä roikkunut äitinsä helmassa estääkseen jotakin sellaista, mikä kuitenkin tapahtuisi. Hän suhtautui elämään sen periaatteen valossa, johon oli teini-ikään ehtiessään oppinut, toimettomuudella. Peik säilyi, koska ei jaksanut kiinnostua ja oli haluton toimimaan.

Niinä päivinä aika kului kuin olisi sivusta seurannut laivan lähtöä satamasta. Hitaasti kaikki varmistavat köydet irrotettiin. Meri keinahteli ja maisema sen mukana. Vielä olisi ehtinyt mukaan, jos olisi tiennyt mihin poijuun viimeinen köysi oli kiinnitetty. Isä senkin löysi ensin.

Peik raaputti veitsellä kastikkeeseen äänekkäitä raitoja ja pönäsi perunamuusin litteäksi kasaksi. Nopeasti kyhättyä ja äkkiä kylmettynyttä apetta. Kiitos jokapäiväisestä leivästä. Kiitos ruokalan tädeistä, jotka antavat hakea lisää, työntävät vielä kainaloon pienen foliorasian, jonka muovitettu pahvikansi hikoilee.

Peik istuu kolmannen kerroksen matematiikan luokassa, peräseinän viereisessä ikkunassa ja odottaa, vaikka ei tiedä mitä odottaa. Jotain tapahtuvaksi, tuntia loppuvaksi, something completely different. Olisi osattava lopettaa odottaminen. Silloin ei kaadu liian korkealta. Täytyy osata suhtautua oikein, pienellä toiveikkuudella ja suurella todennäköisyydellä.

– Katso ikkunasta ulos, vieressä istuva Jani tai mikä lie kuiskasi.

– Kato ite.

– Eikun ihan oikeasti, katso! Se hyppää!

Pölyn ja koulun ansiokkaiden vuosikymmenien aikana kerääntyneen lian läpi oli vaikea erottaa mitään. Mutta pakko se oli myöntää, joku seisoi sillan kaitteella. Hetken näytti kuin se joku olisi ollut sama luuseri, jota Peik oli aiemmin sillalla puhutellut, mutta varmuuteen asiasta ei päässyt ennen kuin se joku hyppäsi, tai horjahti, no, joka tapauksessa alas jokeen se putosi.

....

Oona herää aamuyöllä kun sade lakkaa. Ensin vaikenee tasainen ropina, joka peitti alleen kaiken muun. Räystäiltä tiputtaa vielä muutamia pisaroita, mutta lopulta sade ehtyy. Oona pitää sateen jälkeisestä hiljaisuudesta, johon kaikki pysähtyy. Ikkunoista hohkaa sisään viileää ja kosteus huurruttaa lasien sisäpinnat. Se tekee rajasta ulkopuolelle epätodellisen.

Sade saa Oonan kaipaamaan aikaa, kun hän oli vielä pieni. Äiti tapasi silloin sulkea kaikki väliovet ja he nostivat sohvasta tyynyt ja asettivat ne olohuoneen matolle. Siinä lattialla kyykkien he kokosivat palapeliä. Oona piti erityisesti siitä, jonka kanteen oli maalattu kuva valtavasta valkoisesta linnasta. Vallihaudan ylittävä silta oli vedetty ylös ja linnassa kaikki näyttivät nukkuvan. Mutta korkeasta tornista loisti kaistale haaleaa punaista. Siellä asui yksinäinen kuningatar.

Oona nousee makuulta ja hiipii ikkunaan, kurkistaa hiljaisena nuokkuvaa katua. Vastapäätä taloa, miltei korttelin kulmauksessa seisoo nuori mies ja vetää takinliepeitään tiukemmin kiinni. Näyttää kuin hän odottaisi jotakuta, ketä lie. Viereisen puiston multa nostattaa sumua ja saa miehen miltei katoamaan näkyvistä. Sumu peittää ihmisten hahmot niin kuin valheet kirjoittavat yli muistot. Nyt olisi runollista juosta tuota miestä vastaan. Saapua tai lähteä kuin tyhjästä, jostakin missä ei ole menneisyyttä. Ehkä kaikki lopulliset lähtemiset tapahtuvat juuri tällaisina hetkinä. Sumussa, joka kätkee lähdön jäljet. Kun toiset vielä nukkuvat.

Mutta aamulla maisema on kostea ja puiston lehtien vihreä kirkkaampaa. Silloin olisi vaikea muistaa onko aina ollut näin. Näin on hyvä, Oonan olisi hyvä olla.