....

Seija on koko ikänsä asunut samassa paikassa, pienessä harjakattoisessa talossa aivan satamaan kulkevan junaraiteen vieressä. Seijasta on varsin viihtyisää kuunnella junien kuljettavan ihmisiä sinne, tuonne ja takaisin, eikä hän kaipaa muualle. Ei vaikka jonain päivinä hänestä tuntui ettei mikään maailmassa liiku. Aamuisin oli aina lattiat kylmät ja ääni karhea, iltaisin huoneet peittyivät pimeään ja täytyi sulkea kaihtimet.

Joskus öisin talon ohi kulkee hiljaa rahtijunia, jotka vievät satamaan ja varastoihin kaikenmoista. Niiden kontit on maalattu täyteen värikkäitä tekstejä, joiden kirjoituksesta ei pimeässä ota selvää, vaikka taskulampulla on yritetty. Harkitsi Seija kerran ostavansa sellaiset yökiikarit, joita agentit käyttävät elokuvissa, mutta luopui ajatuksesta koska se tuntui hänen arvolleen tunkeilevalta.

Seitsemänä päivänä viikossa Seija on töissä lippakioskilla. Se on yksi niistä matalista vanhan ajan kioskeista, joissa tuskin kääntymään mahtuu ja joissa kaupataan lehtien ja karamellien lisäksi pieniä arjen tarpeellisuuksia: maitoa ja makkaraa, postikortteja, kynsisaksia ja muistivihkoja. Jopa kertakäyttöisiä sadetakkeja, jotka likistyvät tuulessa käyttäjänsä ympärille kuin umpimieliset pakastuspussit.

Joku ulkopuolinen voisi epäillä myyntiartikkelien tarpeellisuutta, koska eihän niitä enää kukaan osta. Tavallaan sanoja olisi oikeassa, sillä ei niitä kioskilta tarvitse kenenkään hakea, ei ole tarvinnut vuosiin. Tavarat pikemmin laskevat kioskin sisäistä aikaa. Näkkileipäpaketit, laastarit ja säilykepurkit pönköttävät paikoillaan hyllyllä kunnes etiketit auringon vinossa loimossa haalistuvat arvailukelvottomiksi. Sitten ne on pakko sysätä syrjemmälle, vaikka kyllä ne saisi silloinkin maksusta pois viedä. Seija ei vain ole aikoihin saanut mitään heitettyä roskiin, on sitä hommaa muutenkin ja se poisheittäminen nyt on vain käynyt yli viitseliäisyyden.

Seija oli isältään perinyt kauppiaan katseen, jolla hän tunnisti alaikäiset huijarit ja kioskille aikaa tappamaan tulleet tyhjänpuhujat, ne jotka tukkivat joutenolollaan myyntiluukun. Heidät Seija sätti kauemmas samalla tavalla, jolla hän huiskii matkoihinsa roskia kärkkyvät varikset. Hänestä oli oikeastaan aika hupaisaa katsella, kuinka retkuhäädön saaneet peruuttivat matkoihinsa, toiset nöyrästi ja jotkut uhoten vielä palaavansa kuka minkäkin todistuksen varjolla. Kaikki paitsi varikset, tietenkin. Ne katsoivat Seijaa ovelasti mustilla silmillään, tekivät laiskanuhittelevan kierroksen kioskin yllä ja palasivat istumaan lähimmän talon katolle kuin niiden lentoreitti olisi ennaltamäärätty.

Sinä päivänä ei häiriköitä kuitenkaan näkynyt. Eipä oikeastaan näkynyt paljon muutakaan, sillä kioskin edustan puistoa peitti paksu valkoinen usva. Se peitteli itsepintaisesti koko aukean kevyen happamaan valkoiseen vaippaan. Jopa läheisen korttelibaarin edusta kuulosti hiljaiselta. Olo oli kuin olisi pudonnut ansakuoppaan, josta ei omin voimin päässyt ylös. Siinä odotuksessa aika tuntui jokseenkin venyvän. Jos joku nyt olisi pysähtynyt kioskille kelloa kysymään, ei Seija olisi tiennyt mitä vastata.

Nainen katsoi kioskiluukun ikkunalasiin ja naurahti omalle heijastukselleen. Kuinka sitä näyttikin noin tuimalta, hiukset hapsottivat huivin alta ja syylä otsassa erottui, tällainen vanha noita. Koska ulos ei voinut katsella ja oman kuvan killistely tuntui sekin ikänaiselle sopimattomalta puuhalta, täytyi vähän katsella ympärilleen. Kioskin kopissa ei paljon nähtävää ollut, mutta tuli Seijan tehtyä muutama käännös oikealle ja vasemmalle, katsoipa hän kerran kattoonkin. Siinä sitä sitten istuttiin, omaa peilikuvaa vasten ja jotenkin irrallaan kaikesta muusta.

Ties kuinka pitkän tovin kuluttua, mutta silti jollain tapaa äkisti, Erkki kopautti rystysillään lasiin. Se oli jostain sumun keskeltä ilmestynyt kioskin luukulle.

– Morjesta, Erkki sanoi kun Seija kurautti luukun auki.

– Päivää.

– Jos sitä kahvin ottais, Erkki sanoi ja nojaili puolikyyryssä luukun edessä pönöttävään tiskiin. Se näytti hengästyneeltä kuin sen sisällä tapahtuisi jotain epämiellyttävää, eikä se oikein osannut katsoa kohti vaikka vanhoja tuttuja tässä oltiin. Kädet tärisivät hieman, kun mies otti vastaan pahvisen mukin.

Seija seurasi, kun Erkki joi kahvinsa muutamalla tuiskauttavalla kulauksella ja mietti samalla keinoa, jolla katkaista heidän väliinsä puskenut hiljaisuus. Mies kaivoi takkinsa taskusta rutistuneen topan ja laittoi palamaan. Vaikka huulilta irtoava savu sekoittui sumuun, haju pysytteli miehen vierellä ja venkoili sisälle koppiin.

– Pirullinen usva, Erkki sanoi lopulta. – Ja juuri tänään on pitänyt kannella kahta pesukoneen kokoista esinettä.

– Aivan.

– Niin siis, Erkki jatkoi. – Niistä toinen oli kyllä paljon painavampi ja vain toinen pesukone.

Seija nyökkäsi ja haki olemukseensa ymmärtäväistä etukenoa, mikä osoittautui vaikeaksi toteuttaa istualtaan. – Tällaisella ilmalla, hän kysyi sitten. – Näkeekö sitä edes minne on menossa?

– Sitä minäkin sanoin, mutta kantaa piti. Se painava taloon, jossa ei ole hissiä ja pesukone Toivolankadulle.

Erkki oli mukava mies, mutta tyhmän näköinen. Ehkä siksi kaikki mitä mies sanoi, oli Seijan mielestä huvittavaa. Ensin naista alkoi hymyilyttää, mutta nopeasti poreilu kulkeutui poskien kautta kurkkuun ja muuttui siellä nauruksi, joka jäi päälle. Honottava hikellys kuulosti kumminkin kopin eristyksessä jollain muotoa hirvittävältä, niin että ilo oli pakko saada loppumaan alkuunsa. 

Kun Seija oli pyyhkinyt silmänsä, oli Erkki poissa, sumun nielemä. Ympärillä vallitsi äkkiä sellainen hiljaisuus, jossa kuulee oman puuskutuksensa. Erkin katoaminen toi mukanaan yksinäisen olon, alkoi paleltaa niin että luukku oli jälleen suljettava, vaikka siitä pitikin sitten tuijottaa omaa naamaa. Mutta mikäs tässä ollessa, Seija ajatteli, siistissä sisätyössä. Hän ei ollut niitä, jotka koko elämänsä roikkuivat kahden vaiheilla, valmiina lähtemään tai jäämään.