....

Henry Pöntinen astui huoneeseen hankalassa asennossa. Mies yritti selvitä sisääntulosta tukemalla ovea lantiollaan. Vasemmassa kädessä se roikotti vastapainona pulleaa paperipussia. Valkoisen pussin keskellä pingottui koristeellinen fontti, joka kerskui Blombergin kahvilaa. Oona tiesi kävelykadulla kotoisassa syvennyksessä sijaitsevan kahvilan, mutta pyrki tietoisesti välttelemään paikkaa, jonka suosio perustui leivonnaisten kokoluokituksiin. Paikka oli avattu vuosi sitten myyntivalttinaan tieto siitä, että suuri on hyvä, isompi vielä parempi. Blombergin kahvilassa kaikki oli jättikokoista, pullamaista ja hunnutettu sokerisiirappiin, myös kahvipöytäkeskustelut.

Henry nosti taskustaan paperisen lautasliinan ja asetteli sen juhlallisesti sivupöydälle sängyn viereen. Korvapuustit oli valmiiksi leikattu kahtia. Puolikkaiden mukana pussista rapsahteli raesokeria, jota kopisi pöydän pinnalle ja siitä lattialle. Äiti taputti käsiään kuin vähämielinen sirkuksessa.

– Mulla on vähän kiire, minä sanoin.

– Älä nyt, äiti pehmitteli, – Henry oli kultainen ja toi meille tuoretta kahvia. Juodaan pullakahvit. 

Äiti ojentautui yllättävän ketterästi ja tarttui lähimpään puustiin. Ruttuiset sormet alkoivat keriä nyyttiä auki kuin etsisivät sieltä aarretta. Henry ruttasi paperipussin äänekkäästi palloksi ja heitti sen kohti roskakoria. Tollo laskeutui pehmeästi tussahtaen korin pohjalle.

– Michael Jordan, Henry sanoi.

Äiti oli nopeasti selvittänyt korvapuustin arvoituksen, tai ettei sitä pullakierteestä löytynyt, koska hän mitään puhumatta tarttui seuraavaan. Keriminen alkoi alusta. Äiti aukoi rullaa, tuijotti hetken paljastuneita kanelikuvioita ja nosti pullanriekaleen suuhunsa. Sillä tavalla äiti oli kaikesta huolimatta tapansa säilyttänyt, ettei se vieläkään puhunut ruoka suussa.

Puhaltelin kahvia ja katselin Henryä, joka katseli äitiä imelä hymy naamallaan, eikä meistä kumpikaan koskenut korvapuusteihin. Tiesin, että sillä oli suuret suunnitelmat. Tiesin, että heti kun äidin diagnoosi valmistuisi, kioski ja talo pantaisiin lihoiksi ja äidille ostettaisiin helvetin hieno hautakivi isän vierestä. Ensin paikka vanhainkodista tietysti, joku halpa ja väliaikaiseksi tarkoitettu. Minä tiesin kaiken tämän, mutta en pystynyt sitä todistamaan. Se olisi minun sanani Henryn sanaa vastaan ja siinä leikissä jäisin toiseksi, koska äiti oli rakastunut. Tai jotain.

– Tämä on mahdollisuus Oona. En minä tee muuta kuin autan teitä päätöksenteossa, Henry sanoi heti kun äiti oli jälleen torkahtanut. – Minun hyötyni ei ole tässä pääasia, 

– Mikähän se sitten mahtaisi olla? minä kysyin ja katsoin miestä silmiin. Ne oli mustat korpin silmät eikä niistä nähnyt läpi.

 – Perheyrityksen toiminnallisen strategian uudelleen hahmoittelu, se sanoi vakavana. – Lippakioski on mennyttä aikaa, se on nappikauppaa. Sellaisessa toiminnassa ei ole tulevaisuutta, eikä haastetta. Lippakioski ei hengitä. Mutta me olemme elossa, haluathan sinäkin olla Oona?

– Tämä on varainsiirto äidiltä sinulle. Se ei ole oikein!

– Oikein ja väärin. Mikä lopulta on oikein? Se on filosofin kysymys, Henry kohotti kulmiaan.

– Eikä ole, minä sanoin. – Tämä on meidän perheen sisäinen kysymys. Etkä sä edes ole osa perhettä.

– Tuo on pelkkää semantiikkaa, sen sinäkin humanistina ymmärrät. Ei ruveta Oona halkomaan sanoja, eihän. Tässä on kyse Tuulan, sun äidin parhaasta, Henry sanoi pehmeästi kuin lapselle. Hetken oli hiljaista. Sitten vielä hetken. Kahvi oli ehtinyt jäähtyä, mutta Oonan ei tehnyt mieli pyytää lisää.

– Onko kaikella sinulle hinta? Oona kysyi sitten ja katsoi mukinsa pohjaa kuin vastaus olisi maannut siellä. – Se kioski on mun äidin elämäntyö.

– Kaikella on hintansa, niin sanotaan niin eikö vaan?

– Mutta tarkoitetaan jotain muuta.

– Oona, Henry sanoi venyttäen, vaihtoi sävyä.  – Se kioski on mennyttä aikaa. Se on muisto ennen sotia valmistetusta maailmankuvasta. Ei kukaan ole sieltä aikoihin mitään ostanut. Meillä korkean elintason maissa halutaan ostaa mielikuvia, ei tutunkauppoja. Ja ne mielikuvat mennään konkretisoimaan jumalattoman kokoisiin kauppakeskuksiin. Ne on niin valtavia, että siellä voi samaan aikaan löytää ja täyttää kaikki toiveet. Mitä sieltä ei löydy, sille ei ole kysyntää.

– Mutta äiti haluaa vaan sen lippakioskin, minä intin vastaan. – Äiti haluaa vaan sen.

– Niin, Henry huokasi. Se käyttäytyi kohteliaasti, koska sellaiseksi se oli opetettu. Halveksunta peittyi vaivattomasti, mutta sormet rummuttivat pöytää kuin olisivat tahtoneet sen läpi. Sokerinmurusia tipahteli lattialle, sopuleita jyrkänteen reunalta.

– Katsos, nyt me palattiin pisteeseen A, Henry sanoi. – Siitä me lähdettiin liikkeelle ja heti jysähti reaalimaailma vastaan kuin seinä. Kyse ei ole siitä mitä sä haluat. Tai mitä Tuula haluaa. Kyse on siitä, mitä maailma haluaa. Millaisessa paikassa me eletään. Ihminen on aina pärjänny, koska se sopeutuu. Nyt meidän pitää sopeutua siihen, että kioskin myyminen ei ole neuvottelukysymys. Se on ajan kysymys.

Oona yritti katsoa Henryä päin, mutta näki ainoastaan miehen läpi. Jonnekin puheen taakse, missä Henryn ajatukset kulkivat, kauppapaperissa, rahapaperissa, uudessa autossa ja uudessa tyttöystävässä sen etupenkillä ja kädessä sen paljaalla reidellä. Oona tiesi ihmistyypin, mutta ei olisi koskaan uskonut tapaavansa sellaista oikeassa elämässä. Henry oli peluri. Se teki rahaa muilla ihmisillä, mutta oikeita töitä ei milloinkaan. Kuin kettu se etsi mehukkaimmat siilit, kusi niiden päälle ja puri hampaansa niiden lihaan. Nyt oli meidän vuoro.

– Ei se vielä ole itsestäänselvää, Oona sanoi. – Sinä vain haluat nähdä sen niin. Se on sinun tapasi oikeuttaa tekosi.

– Oikeuttaa? Tyttökulta, en minä oikeutta ole hakemassa. Minä haluan turvata Tuulan tulevaisuuden, teidän tulevaisuuden. Sitä minun tuskin tarvitsee oikeuttaa.

– Älä tytöttele mua.

– Älkää viitsikö riidellä, äiti sanoi. Kauanko se oli jo ollut valveilla, oli vaikea sanoa. Äiti näytti terävämmältä, kun se oli saanut levätä hetken. Makuuasento oli jäykkä, mutta äiti keinutteli varpaitaan peiton alla. Se sai äidin näyttämään tyttömäiseltä. – Onko joku tuonut pullaa eikä kertonut minulle mitään? äiti kysyi.  – Auttakaa minut pystyyn.

– Ei me riidelty Tuula-kulta. Me vähän keskusteltiin, Henry vastasi ja nousi suukottamaan äitiä.

– Sulla oli ilkeä sävy, äiti sanoi ja katsoi minuun syyttävästi. – Ei saa riidellä.

– Tää ei ollut riitelyä. Mutta jos sä haluat kuulla, kun mä riitelen niin –

– Anna olla Oona. Syö vaikka vähän, äiti sanoi. – Sulla on varmaan verensokerit alhaalla. Susta tulee silloin aina vähän pelottava. Äiti alkoi kertoa Henrylle jotain vanhaa nöyryyttävää tarinaa, johon Henry reagoi kuin jouluevankeliumiin. Riuhtaisin pöydältä pullanpuolikkaan ja sutaisin siitä kämmenellä sokerit päältä. Henry auttoi äidin hellästi istualleen ja käänsi päätään niin että näki minut. Se hymyili, mutta väärillä lihaksilla.

....

Ismo tuli avaamaan. Ovella tervehti imelänlämmin roskapussi, jonka suuaukosta repsotti banaanin mustunut kuori. Siinä ne kaksi nojailivat ovenkarmiin, kun vääntäydyin eteiseen. Ismo niisti painokkaasti rappukäytävään ennen kuin sulki oven perässään. – Saa naapurit jotain katottavaa, se sanoi, vaikka tuskin tuo selitystä olisi vaatinut. 

Peremmällä huoneessa oli sohva ja siinä Kettunen. Se oli asettunut puoli-istuvaan asentoon selkämystä vasten ja sai vaivoin nostettua kättä tervehdykseen. Toisessa kädessä sillä oli muhkea itsekääritty jointti ja katossa siitä noussut hidas savu. Tartuin kohti ojennettuun sätkään, mutta jäin nojulleni sohvan selkämystä vasten. Kettunen pidätti hengitystään kuin olisi odottanut suuriakin uutisia tai todella seurannut tv:ssä pyörivää saippuaa.

– Nyt on paskatuulet alkaneet leiskua, minä sanoin.

– Jarruta vähän, Ismo pyysi ja laskeutui sohvalle Kettusen viereen. 

– Ota hyvä mies bisse ja istu alas. Ismo taputti paikkaa vieressään. – Ei kai tässä nyt kiire ole.

Tein kuten käskettiin ja potkaisin kengät kohti eteistä. En silti malttanut sohvalle asti, vaan ojensin jointin eteenpäin seisoaltani. Pieni tuhkakökkäre laskeutui jonnekin sohvan ja seinän väliin. Ismon luona oli paljon rennompaa nyt kun sen muija oli lähtenyt.

– Soittiko ne sossusta taas? Ismo kysyi niin pitkän ajan kuluttua, että aihe oli miltei ehtinyt unohtua.

– Eikun sairaalasta, minä vastasin. – Tai että systeri soitti.

– Se on kuuma pantteri sun siskos. Onko sille käyny jotain? Kettunen terästäytyi. – Että pitäskö vaihtaa kauluspaitaa päälle ja lähtee ostaan ruusuja?

Mulkaisin Kettusta ja kurkotin hitain liikkein oluen. Tölkki päästi huojentuneen sihauksen, kun salpa painui sisään. Tölkin tyhjentämiseen ei kulunut läheskään yhtä kauaa kuin sen poimiseen. Aika on sillä tavalla mutkaton juttu. – Eikun se vitun läski, kerroin sitten kuin suurenkin uutisen ja sitähän se oli. – Mutsi on tyriny itsensä jotenkin ja nyt systeri hengittää niskaan. Mä en voi käsittää.

– Muijat, Ismo sanoi.

– Ai hyvin.

– Mutta on se komee, Kettunen sanoi ja puhalsi ulos. – Siis sun sisko. Onko se markkinoilla?

En vaivautunut vastaamaan, vaan nappasin uuden tölkin ja kysyin jos tänään vedettäisiin perseet. Se sai täyden kannatuksen, 100%. Ei noilta keneltäkään voisi matematiikan lakien mukaan vaatia sen enempää. Nyt olisi siten istuttava tässä ja tunnusteltava kuinka pahat aavistukset ottivat kierroksia, saavuttivat sellaisen nopeuden, jossa ne tyhjenivät olemattomiin. Sillä Hannes tiesi kokemuksesta, että lopulta tällaiset aavistukset liukuvat toistensa ohitse, niin että niitä oli mahdotonta erottaa arjen muista tuntemuksista, vatsavaivoista, hengästymisestä portaissa, aamuyskästä. Toimettomuus opetti suhtautumaan elämään tietyllä tavalla, suurella varmuudella ja pienellä toiveikkuudella. Sellaista se oli, elämän meno.

....

– Äiti on joutunut sairaalaan, Oona sanoi puhelimessa. – Se oli kaatunut kotonaan ja lyönyt päänsä, ei mitään vakavaa, hän lisäsi nopeasti, mutta piti sen jälkeen pitkän paussin. – Sanoivat hänen olevan liian vanha asumaan yksin. Onko mutsi muka vanha, Hannes mietti, mutta kysyi mitä se tarkoittaa.

– Se tarkoittaa, että ne lähettävät jonkun sieltä sairaalasta katsomaan äidin kotioloja. Tekevät päätöksen sitten, että josko äiti lähetetään vanhainkotiin.

– Vanhainkotiin?

– Niin, äiti alkaa olla sen ikäinen. Nukutko sä vielä? Oona kysyi.

– Miksi ne meille soitti? Hannes kysyi. – Miksi sä mulle soitit?

– Ei varmaan olisi pitänyt. 

Puhelun taustalta kuului kilistelyä. Se varmaan tiskasi samaan aikaan. Oona teki usein vähintään kahta asiaa yhtä aikaa, se oli lapsesta saakka ollut sellainen. Kai se vaan jotenkin niinku vihaa ajanhaaskuuta. Hetken hiljaisuuden jälkeen Oona lisäsi:  – Luulin, että sua kiinnostaisi, mutta ei kai sitten.

Puhelu oli outo tapa herätä. Siitä tuli niin yllättävän toiminnallinen olo, että Hanneksen oli hetkeksi jäätävä makuulleen ihan vain toppuutellakseen äkillistä tarmoa. Syntyi kaikenlaisia yllättäviä ajatuskulkuja, jotka Hannes oli ehtinyt vuosien kulussa unohtaa. Äiti. Miksi hänen pitäisi välittää tai edes siskon mieliksi teeskennellä. Tulipa mieleen sellaistakin, että juuri näiden tilanteiden vuoksi oli olemassa hyvinvointipalveluita ihan kunnan puolesta. Ettei kenenkään tarvitsisi välittää, tai ei nyt ainakaan millään niin köykäisellä perusteella, että sattumalta tässä ollaan verisukulaisia.

Ulkona tuuli piiskasi mäntyjä ja puski ikkunoita kuin ei olisi mahtunut ahtaalle sisäpihalle. Se sai puut riepottamaan oksiaan ja heittelehtimään kuin kehitysvammaiset diskossa. Hannes hautasi päänsä tyynyyn. Hän tunsi kohdanneensa syvää epäoikeudenmukaisuutta. Nytkö hänen pitäisi hypätä apuun, antaa anteeksi, unohtaa kaikki, kuopata ne menneisiin multiin, opetella hymyilemään silmillä ja vaihtamaan vanhusvaippat ja esittää perhettä. Äitiä ja sen aikuisia lapsia. Ei tule onnistumaan. Tässä kun oli ollut tätä ryhtymistä lähiaikoina aivan tarpeeksi muutenkin. Ei mulla ole äitiä, se on vaan joku jonka joskus tunsin.

Siitä oli pitkälle toistakymmentä vuotta kun Hannes oli puhunut äitiänsä kanssa. Tarkalleen ottaen mistä syystä oli tosin alkanut Hanneksen muistissa hälventyä. Enemmän se oli sellaista vihaista kipuilua vatsanseutuvilla ja otsan rypistymistä, sellaisia tunnepohjaisia reaktioita niin kuin sisko sanoisi. Mitä sekin mistään tiesi. Aina ollut sen lempilapsi, täydellinen ahkera Oona, joka seuraa A-studioita ja lukee Hesarit, on perillä politiikasta ja osaa perustella mielipiteensä käyttämättä ilmauksia vittusaatana, musta tuntuu tai kun se nyt vaan on niin.

Tuuli ei iltäpäivään mennessä ottanut tyyntyäkseen. Puuskat piiskasivat pihanurmea tai mitä siitä oli jäljellä maalausfirman nosturien renkaanuurteissa. Pihalle kesällä unohtunut penkki seisoi tyhjillään, eikä kellään ollut aikeita siihen istahtaa, jos ei halunnut näyttää toimettomalta. Kahvia keittäessä Hanneksen vatsassa alkoi taas kiertää. Saatanan saatana. Se kuikelo haluaa vain huomiota. Katsokaa minua, olen vanha, kädet niin heikot ettei jaksa piiskaa pidellä. Pää sillä on varmasti vedossa ja kaikki pahuudet sen sisässä. Hannes nousi ja kaatoi kahvin viemäriin.

Kaikki vuodet, jotka Hannes oli tuudittanut välitilaan, valuivat samaa matkaa kitkerän mustan nesteen joukossa. Entä jos ei olisi menneisyyttä. Jos vain lähtisi muiden sellaisten mukaan, jotka ovat siirtymässä tästä pisteestä toisaalle, junalla etelään, sieltä töihin rannikkokaupunkiin tai ainakin sinne rannikkokaupunkiin. Äkkiä hän tunsi tarvetta päästä tunteeseen, jossa elämä on viiva jolla on suunta koska tienviitalla on suunta. Pelkästään eteenpäin. Ei koskaan taaksepäin, ei koskaan takaisin sinne. Hän otti pöydältä puhelimen ja poisti sen muistista siskonsa numeron, se paskianen, kehtasikin soittaa.

....

Kirurgian poliklinikan odotushuoneessa haisi happamelle, kuin sairaiden hajua olisi yritetty peittää läiskimällä lattioille ja seinille jotain uudenajan puhdistusmaitoa. Penkeillä istui muutamia vanhuksia, yksi kättään pitelevä levotonsilmäinen nuorimies ja äiti tyttärensä kanssa. Pikkutyttö ei vaikuttanut alkuunkaan sairaalta. Lapsi tarkkaili odotushuoneessa istuvia silmät tarkaavaisina ja puhui välillä itsekseen muttei itselleen, vaan jollekin aikuisille näkymättömälle vierustoverille. Se vaikutti olevan hilpeä kaveri, sillä tyttö purskahti tuon tuosta kilkattavaan nauruun, jonka äiti lopetti alkuunsa puristamalla lasta tiukasti käsivarresta. Oona hymyili tytölle. Lasten into ulottui jopa sairauden ja onnettomuuden ylitse, koska heille ei ole kuolemaa. Kaikki on alussa, uutta ja kiehtovaa, jopa sairaalan ummehtunut rutiinien tuoksu.

Tuula pönötti sängyssä puettuna pyjamaan ja sairaalan aamutakkiin, sellaiseen muodottomaan valkoiseen rutkuun. Jalkoihinsa hän oli saanut paksut villasukat. Oona tunsi omatunnon pistoksen, olisi pitänyt tuoda äidille jotain istuvampaa ja kauniimpaa päällepantavaa. Ensi kerralla, täytyisi painaa mieleen. Sylissään Tuulalla oli iltapäivälehti, jonka sivuja hän käänteli välinpitämättömänä.

– Kop kop, Oona sanoi. – Voinko tulla sisään?

– Jo oli aikakin, Tuula vastasi. – Mitä täällä pitää tehdä saadakseen aikansa kulumaan? Television kaukosäädin on kateissa ja tupakalle ei saa lähteä, hän jatkoi ja osoitti villasukkiaan. –Veivät minulta kengät.

– Eihän sitä niin voi tehdä, Oona ihmetteli. –Tässä on varmaan tapahtunut jokin väärinkäsitys. Minä pyydän hoitajaa tuomaan ne takaisin.

– Mitä turhia, minä poltan tuossa ikkunassa. Auta minut ylös.

Tuula pönäsi itsensä istualleen ja huohotti. Oona auttoi äitiään nostamaan jalat sängyn laidan yli ja yritti kainaloista tukemalla nostaa hänet pyörätuoliin. Tuula oli lihonut vai liekö maatessaan veltostunut, koko ruumis tutisi ja lipsui Oonan otteessa.

– Ei tuolla tavoin, Tuula ulvahti. – Yritätkö irrottaa käteni kainalokuopasta. Ei noin. Nyt se tuoli karkaa, katso sen perään. En minä voi ympäri huonetta juoksennella! Oona talutti pyörätuolin takaisin sängyn viereen ja ymmärsi tällä kertaa lukita kulkuvälineen jarrut. Hiki helmeili äidin otsalla hänen tukiessa itseään sängyn vahvaa metallirunkoa vasten. Oona sihtasi tuolin äitinsä selän taakse ja Tuula pudottautui ähkäisten istualleen.

– Työnnä minut ikkunalle. Ja anna tupakka.

– Äiti en minä polta, Oona sanoi. – Eikä sinunkaan pitäisi, hän lisäsi nopeasti.

– Kuinka niin et polta?

– Minä lopetin viisi vuotta sitten, kyllä sinä sen tiesit.

– Kuka täällä aikoo polttaa, naisääni tiukkasi ovelta. – Huoneessa ei missään tapauksessa saa tupakoida. Sitä paitsi koko sairaala-alueella on tupakointikielto. 

Pitkä ja hämmästyttävän hento nainen käveli huoneeseen. –Oletteko te potilaan lähiomainen? Ainoastaan lähiomaisilla on vierailuoikeus.

– Kuinka lähellä sitä pitää olla? Tuula kysyi, selväsi loukkaantuneena hoitajan toruvasta äänensävystä.

– Kyllä, olen hänen tyttärensä, Oona sanoi väliin. Hän otti muutaman askeleen lähemmäs hoitajaa ja hymyili. Bergström, luki nimilapussa. Oona ojensi oikean kätensä.

– Me emme kättele täällä, hoitaja sanoi suu viivana. – Bakteerit saattavat tarttua ymmärrättehän. Oona pudotti kätensä housun sauman viereen ja raapaisi reittään, käsi oli vieläkin puuduksissa äskeisestä voimannäytöstä.

– No siinä tapauksessa hyvinkin läheisiä, Tuula jatkoi haastavasti. –Tytär oli nimittäin juuri lykkimässä minua ulos, etkös ollutkin. Kioskille, kanttiiniin tai mikä sen nimi on. Me mennään tyttären kanssa tupakalle.

Hoitaja mulkaisi ensin Tuulaa, sitten Oonaa kuin aikoisi vielä valistaa heitä tupakoinnin haitoista, mutta luopui  aikeestaan. Ehkä hän päätteli, ettei vanhan naisen uhmaa voitettu varoituksin ja läksytyksin, koska kerta kaikkiaan yllättäen vaihtoi puheensävyään ja kertoi toivovansa Tuulan palaavan päivälliselle, jälkiruokana olisi vanukasta. Lauseen viimeinen sana valui ulos kuin siirappi.

– Läski tykkää vanukkaasta, Tuula mutisi Oonan työntäessä pyörätuolia kohti ovea.

– Anteeksi mitä, hoitaja Bergström kysyi.

– Että kuulostaa maukkaalta, Tuula lirkutti, sitten Oonalle: – Ymmärrätkö nyt mitä täällä joutuu kestämään. Hulluja kaikki, ikäviä ilkimyksiä.

....

Pilvet roikkuivat matalalla koko päivän, mutta vasta illalla sade alkoi ryöpsyttää räystäitä. Äidin kissa istui ikkunalaudalla ja kuunteli kuinka pisarat kopsahtelivat ikkunoihin, ensin sattunnaisina sitten ahnaammin. Naputus tapaili rytmiä. Se olisi oikeastaan voinut olla mikä tahansa kappale, mutta mieleen muistui jokin vanha renkutus, jossa tyttö tapaa pojan ja menettää pojan ja ikävöi poikaa. Oona hieraisi otsaansa ja puhalsi syvään, sulki silmänsä.

Tämä oli ensimmäinen kerta vuosiin kun sisarukset istuivat saman pöydän ääressä. Hannes nojasi kädet polviensa päälle ja mietti mitä sanoa. Jotain nyt kuitenkin olisi sanottava, kun tässä ollaan. Oikeastaan teki mieli huomauttaa siskolle, ettei murheajatukset tuolla tavoin naamaa hankaamalla poistu, siitä saa vain otsaansa märkiviä paiseita. Mutta ei sellaista voi alkaa Oonalle opettamaan, niin että jäi sitten sekin ajatus ilmaisematta. Oona ei kuitenkaan kaivannut ketään tyrkyttämään sanoja, vaan ryhtyi itse puheille.

– Miksi kaikki laulujen sanat toistavat samaa tarinaa? hän kysyi kasvot edelleen käsiensä varassa.

– Sano se, Hannes sanoi. Tämä aihe kävisi hyvin. He olivat Kettusen kanssa monesti laskeneet kuinka monta kertaa ilmaukset kaipauksen tuuli, himmeät katuvalot tai leimuava sydän toistuivat Nurkkabaarin karaokevalinnoissa. Jotenkin niihin kielikuviin oli tullut tartuttua, kai ne sitten oli ne, jotka jostain syystä korvaan eniten sattuivat.

– Eikun ihan oikeasti, Oona valpastui. – Miksi asiat on kerrottava tismalleen samoilla sanoilla, toistettava niitä niin kauan että sanat menettävät merkityksensä? Hannes myönsi hymyillen siskon osuneen varsin keskeiseen iskelmäsanoitusten ongelmaan, vaikka korosti, että ilman sanoja monet kappaleet olisivat valjuja.

– Eipä oikeastaan. Mieluummin na-na-naa kuin sinun silmiesi tähden ja niin edelleen.

– Mutta eikö se sitten olisi sama asia?

– Miten niin? Oona naurahti kuivasti.

– Jos kaikki biiseisssä laulettaisiin na-na-naa tai lal-lal-laa, niin se alkaisi äkkiä puuduttaa.

– Riippuu kai mielikuvituksesta. Vaikka ei kai sitä kaikilla ole aikaa kuvitella lauluihin sanoja. Vaikka eivät kävisikään oikeissa töissä.

Siinä se taas oli. Oonan halu voittaa keskustelu. Tuollainen se oli ollut lapsesta saakka, aina piti saada naulata viimeinen niitti. Sama palava haaste silmissä ja piikki sanoissa. Hannes kiitti Oonaa muistutuksesta ja laski viinilasin sohvapöydälle hieman liian korskein ottein. Lasin ulkoreunaa pitkin valui pisaroita, jotka pyörähtivät piiloon jonnekin pöytälevyn ja lasin kannan alle. Sen jälkeen tuli taas aivan hiljaista. Lukuunottamatta sadetta, joka kuulosti jälleen olevan yltymäänpäin.

Kissa pudottautui ikkunalaudalta ja käveli viivytellen keskilattialle. Se oli pentuajoista lihonut, vatsa roikkui löysänä pussina ja turkki kiilsi. Olisipa kotikissan päivät, Hannes mietti, paloiteltua maksaa jääkaapissa, raapimispuu harmistuksia varten ja lämmin koti jonne palata. Katti kuoputti mattoa takajaloillaan, ojensi niistä toisen kohti kattoa ja kurotti peseytymään. Sillä oli taito tehdä se yhtä aikaa ärsyttävästi ja hellyttävän itsetietoisesti, kuin vanhalla stripparilla.

Hannes ei koskaan ollut loistanut kanssakäymistaidoissaan, ainakaan mitä tuli sovitteluun ja pikkupuheeseen, mutta hetkittäin hän löysi itsestään valmiuksia. Hän kokeili varovaista hymyä. Lausui olevansa liian uupunut jaksaakseen kunnolla nauraa, mutta haluavansa yrittää, noin seuran vuoksi. Iloksi tarkoitettu hörähdys rupsahti kuitenkin pihalle äkisti ja epäonnistui koko pituudeltaan. Ääni kuulosti harmillisesti pierulta, joka jostain sattuman syystä oli löytänyt tiensä suuhun ja samaa vauhtia sieltä ulos.

Hannes yritti urheasti vielä kertaalleen, vaikka vain tehostaakseen tunnetta, mutta juuri se jäi naurusta uupumaan. Oona istui edelleen samassa asennossa, hieroi otsaansa  ja murehti omiaan, joita ei suostunut tai halunnut jakaa. Hannes kaatoi itselleen lisää viiniä. Pullon viimeiset pisarat tipahtelivat lasiin pulleina ja kokonaisina.

– Alkaa olla myöhä, Oona sanoi jostain etuhiustensa takaa ja kohottautui. Kissa vaihtoi laiskasti asentoa ja seurasi katsellaan tytön kulkua ovelle.

.....

Seija nukkui pintaunta, mutta heräsi ontoon särkyyn jossain vatsan tuntumilla kauan ennen aurinkoa eikä kyennyt ryhtymään mihinkään. Unessa hän ajoi polkupyörällä alamäkeen. Huristi keskellä tietä ja keskeltä suuria lammikoita, joiden jäinen pinta rapisi rikki renkaiden alla. Joku pikkupoika rullasi perässä ja kiljahteli niin että korviin sattui. Vai oliko se pakkasilman vinkunaa, sen saman joka aamuisin yllätti ja sai haukkomaan henkeä. Ulkona oli vielä pimeää. Sen tiesi todeksi vaikka verhot suljettuina. Joka puolella vetisen alkutalven hämmentävä mykkyys.

Päivät kuluivat nykyään nopeasti ja niitä on mahdoton erottaa toisistaan. Tänään oli joulukuun kolmastoista päivä ja kirkon portaat lavastettu joulunavajaisia varten. Orkesteri seisoi pitkään paikoillaan paraatipuvuissaan, liikkumatta ja keskittyneinä. Ohikulkijat muodostivat hitaasti heidän eteensä puoliympyrän. Kun jouluvalot kello kuudelta syttyivät, viulisti aloitti vanhan sävelmän. Pian muut soittimet yhtyivät siihen. Kappale oli kaunis ja liikutti monia. Se toi mieleen metsän, jonka laidalla puut kaartuvat kohti taivasta niin että näyttää kuin koko maailma päättyisi siihen. Lopussa musiikin piirtamä kuva haihtui ilmaan niin kuin mielikuvilla on tapana. 

Orkesterille annettiin tumppukäsin kumeat aplodit. Kapellimestari kumarsi syvään ja viittasi kädellään soittajiin, jotka nousivat seisaalleen. Joku yleisöstä päästi pitkän ujeltavan vihellyksen. Seija unohtui seisomaan paikalleen vielä kun muut lähtivät kuka minnekin. Viulun sointi oli nostanut muistoja ja asioita, jotka tapahtuivat joskus kauan sitten. Mutta vaikka Seija kuinka yritti palauttaa ne mieleensä, muistot pakenivat eivätkä suostuneet saamaan hahmoa. Pian liikutuskin katosi ja tilalle jäi painoton ja irtonainen olo.

Kirkonkello löi seitsemää ja ääni kaikui kaikui kaanonina vastapäisistä taloista. Seija huomasi seisovansa yksinään kadulla, missä mikään ei liiku. Aivan kuin odottaisi jotakuta tulevaksi. Ketä hän voisi vielä odottaa. Seija yritti maalata miehensä kasvot eteensä, koetti palauttaa mieleen kaikki pienet yksityiskohdat, mutta ne vastustelivat ja asettuivat väärin. 

Ehkä muistaminen kävisi helpommin paikoissa, jotka tunnen hyvin, joissa me yhdessä kuljimme. Mies käveli aina hyvin nopeasti pitkin harppauksin, puhui lakkaamatta, eikä huomannut jättävänsä Seijan jälkeen. Se mahtoi ulkopuolelta näyttää huvittavalta. Ei siihen saanut sanaa väliin, muuten Seija olisi varmasti sanonut että hidasta hyvä mies. Kun he pääsivät perille, mies ihmetteli vaimon punaisia poskia ja vaitonaisuutta. Mutta kun he ottivat toisiaan kädestä, levisi kämmeniin lämpö.

....

Sillalla Hannes pysähtyi, veti räkää sisäänsä ja sylkäisi jokeen pitkän syljen. Veden pinta värähti sameasti ja rasvaisesti, antoi odottaa jonkun kissanraadon kelluvan hiljaa esiin sillan kaiteen alta. Sellainen näky olisi jollain tapaa täydellistänyt joesta nousevan hajumaailman, tympäännyksen, eltaantumisen, lokkien ja ihmispaskan höyryt. Hannesta ei pätkääkään ihmetyttäisi, jos joku kehuisi dumpanneensa grillin paistorasvat veteen, vaikka ei kai sellaista uutista ole tarve sen enempiä huutelemaan ruveta.

 – Heitä euro, joku sanoi. Hannes katsoi vieressään seisovaa punanenäistä pikkupoikaa ja pudisti päätään.

– Ei sit, poika sanoi, heitä rööki.

Mutta Hannes ei voinut enää antaa, ei ollut mitä antaa, paitsi anteeksi itselleen kaikesta antamisesta. Jalan viereen sillan kanteen oli jäätynyt kiinni tupakantumppi. Hän potkaisi sitä kengänkärjellään ja se halkesi pieneksi silpuksi.

– Mene takaisin kouluun, Hannes sanoi pojalle, mutta poika ei sitä enää kuullut. Peik Ounainen käveli kaukana sillan toisessa päässä, liikennevalojen luona. Siitä hän hitaasti kenkiään laahaten nousi mäen ylös ja portaat koululle. Pian Peik istui ruokalan penkillä edessään makkarakastike ja perunamuusi ja takanaan nuoria, joilla oli tylsää. 

Hän ei voinut ymmärtää miksi maailma oli niin julma, että se pakotti käymään peruskoulua, vaikka hän olisi halunnut surfata. Seisoa kohden aallon reunaa, alla lämmin sininen meri. Sellainen, joka jatkui ikuisesti pinnalla ja sen alapuolella. Hän ei ymmärtänyt, miten maailma siitä muuttuisi, jos hän putoaisi veteen. Ei hän halunnut selittää maailmaa, eikä ymmärtää. Hän halusi vain kellua sen pinnalla. Mutta ei, kun piti asua Suomessa, missä ei edes voinut surfata, ainoastaan pitää vaan pipoa ja hanskoja ja kärsiä.

Peik Ounaisen elämässä kävi näin. Vielä vuosi sitten perheellä oli kaksi autoa ja iso autotalli ja vielä isompi talo, jossa pleikkarit joka huoneessa, leipä aina tuoretta ja maksamakkara valmiiksi viipaloituna rasiaan. Sitten isä jäi kiinni veropetoksesta ja pian sen jälkeen äiti aviopetoksesta. Ja vaikka niitä kahta ei toki voi verrata toisiinsa, nämä kaksi petettyä rikkoivat kodin seinät sisältä ja ulkoa. Ainoastaan Peik säilyi. Säilyi siksi, että oli heidän välissään mutta ei asettunut väliin. Peik ei tarrannut isänsä lahkeeseen eikä roikkunut äitinsä helmassa estääkseen jotakin sellaista, mikä kuitenkin tapahtuisi. Hän suhtautui elämään sen periaatteen valossa, johon oli teini-ikään ehtiessään oppinut, toimettomuudella. Peik säilyi, koska ei jaksanut kiinnostua ja oli haluton toimimaan.

Niinä päivinä aika kului kuin olisi sivusta seurannut laivan lähtöä satamasta. Hitaasti kaikki varmistavat köydet irrotettiin. Meri keinahteli ja maisema sen mukana. Vielä olisi ehtinyt mukaan, jos olisi tiennyt mihin poijuun viimeinen köysi oli kiinnitetty. Isä senkin löysi ensin.

Peik raaputti veitsellä kastikkeeseen äänekkäitä raitoja ja pönäsi perunamuusin litteäksi kasaksi. Nopeasti kyhättyä ja äkkiä kylmettynyttä apetta. Kiitos jokapäiväisestä leivästä. Kiitos ruokalan tädeistä, jotka antavat hakea lisää, työntävät vielä kainaloon pienen foliorasian, jonka muovitettu pahvikansi hikoilee.

Peik istuu kolmannen kerroksen matematiikan luokassa, peräseinän viereisessä ikkunassa ja odottaa, vaikka ei tiedä mitä odottaa. Jotain tapahtuvaksi, tuntia loppuvaksi, something completely different. Olisi osattava lopettaa odottaminen. Silloin ei kaadu liian korkealta. Täytyy osata suhtautua oikein, pienellä toiveikkuudella ja suurella todennäköisyydellä.

– Katso ikkunasta ulos, vieressä istuva Jani tai mikä lie kuiskasi.

– Kato ite.

– Eikun ihan oikeasti, katso! Se hyppää!

Pölyn ja koulun ansiokkaiden vuosikymmenien aikana kerääntyneen lian läpi oli vaikea erottaa mitään. Mutta pakko se oli myöntää, joku seisoi sillan kaitteella. Hetken näytti kuin se joku olisi ollut sama luuseri, jota Peik oli aiemmin sillalla puhutellut, mutta varmuuteen asiasta ei päässyt ennen kuin se joku hyppäsi, tai horjahti, no, joka tapauksessa alas jokeen se putosi.

....

Oona herää aamuyöllä kun sade lakkaa. Ensin vaikenee tasainen ropina, joka peitti alleen kaiken muun. Räystäiltä tiputtaa vielä muutamia pisaroita, mutta lopulta sade ehtyy. Oona pitää sateen jälkeisestä hiljaisuudesta, johon kaikki pysähtyy. Ikkunoista hohkaa sisään viileää ja kosteus huurruttaa lasien sisäpinnat. Se tekee rajasta ulkopuolelle epätodellisen.

Sade saa Oonan kaipaamaan aikaa, kun hän oli vielä pieni. Äiti tapasi silloin sulkea kaikki väliovet ja he nostivat sohvasta tyynyt ja asettivat ne olohuoneen matolle. Siinä lattialla kyykkien he kokosivat palapeliä. Oona piti erityisesti siitä, jonka kanteen oli maalattu kuva valtavasta valkoisesta linnasta. Vallihaudan ylittävä silta oli vedetty ylös ja linnassa kaikki näyttivät nukkuvan. Mutta korkeasta tornista loisti kaistale haaleaa punaista. Siellä asui yksinäinen kuningatar.

Oona nousee makuulta ja hiipii ikkunaan, kurkistaa hiljaisena nuokkuvaa katua. Vastapäätä taloa, miltei korttelin kulmauksessa seisoo nuori mies ja vetää takinliepeitään tiukemmin kiinni. Näyttää kuin hän odottaisi jotakuta, ketä lie. Viereisen puiston multa nostattaa sumua ja saa miehen miltei katoamaan näkyvistä. Sumu peittää ihmisten hahmot niin kuin valheet kirjoittavat yli muistot. Nyt olisi runollista juosta tuota miestä vastaan. Saapua tai lähteä kuin tyhjästä, jostakin missä ei ole menneisyyttä. Ehkä kaikki lopulliset lähtemiset tapahtuvat juuri tällaisina hetkinä. Sumussa, joka kätkee lähdön jäljet. Kun toiset vielä nukkuvat.

Mutta aamulla maisema on kostea ja puiston lehtien vihreä kirkkaampaa. Silloin olisi vaikea muistaa onko aina ollut näin. Näin on hyvä, Oonan olisi hyvä olla.

....

Seija on koko ikänsä asunut samassa paikassa, pienessä harjakattoisessa talossa aivan satamaan kulkevan junaraiteen vieressä. Seijasta on varsin viihtyisää kuunnella junien kuljettavan ihmisiä sinne, tuonne ja takaisin, eikä hän kaipaa muualle. Ei vaikka jonain päivinä hänestä tuntui ettei mikään maailmassa liiku. Aamuisin oli aina lattiat kylmät ja ääni karhea, iltaisin huoneet peittyivät pimeään ja täytyi sulkea kaihtimet.

Joskus öisin talon ohi kulkee hiljaa rahtijunia, jotka vievät satamaan ja varastoihin kaikenmoista. Niiden kontit on maalattu täyteen värikkäitä tekstejä, joiden kirjoituksesta ei pimeässä ota selvää, vaikka taskulampulla on yritetty. Harkitsi Seija kerran ostavansa sellaiset yökiikarit, joita agentit käyttävät elokuvissa, mutta luopui ajatuksesta koska se tuntui hänen arvolleen tunkeilevalta.

Seitsemänä päivänä viikossa Seija on töissä lippakioskilla. Se on yksi niistä matalista vanhan ajan kioskeista, joissa tuskin kääntymään mahtuu ja joissa kaupataan lehtien ja karamellien lisäksi pieniä arjen tarpeellisuuksia: maitoa ja makkaraa, postikortteja, kynsisaksia ja muistivihkoja. Jopa kertakäyttöisiä sadetakkeja, jotka likistyvät tuulessa käyttäjänsä ympärille kuin umpimieliset pakastuspussit.

Joku ulkopuolinen voisi epäillä myyntiartikkelien tarpeellisuutta, koska eihän niitä enää kukaan osta. Tavallaan sanoja olisi oikeassa, sillä ei niitä kioskilta tarvitse kenenkään hakea, ei ole tarvinnut vuosiin. Tavarat pikemmin laskevat kioskin sisäistä aikaa. Näkkileipäpaketit, laastarit ja säilykepurkit pönköttävät paikoillaan hyllyllä kunnes etiketit auringon vinossa loimossa haalistuvat arvailukelvottomiksi. Sitten ne on pakko sysätä syrjemmälle, vaikka kyllä ne saisi silloinkin maksusta pois viedä. Seija ei vain ole aikoihin saanut mitään heitettyä roskiin, on sitä hommaa muutenkin ja se poisheittäminen nyt on vain käynyt yli viitseliäisyyden.

Seija oli isältään perinyt kauppiaan katseen, jolla hän tunnisti alaikäiset huijarit ja kioskille aikaa tappamaan tulleet tyhjänpuhujat, ne jotka tukkivat joutenolollaan myyntiluukun. Heidät Seija sätti kauemmas samalla tavalla, jolla hän huiskii matkoihinsa roskia kärkkyvät varikset. Hänestä oli oikeastaan aika hupaisaa katsella, kuinka retkuhäädön saaneet peruuttivat matkoihinsa, toiset nöyrästi ja jotkut uhoten vielä palaavansa kuka minkäkin todistuksen varjolla. Kaikki paitsi varikset, tietenkin. Ne katsoivat Seijaa ovelasti mustilla silmillään, tekivät laiskanuhittelevan kierroksen kioskin yllä ja palasivat istumaan lähimmän talon katolle kuin niiden lentoreitti olisi ennaltamäärätty.

Sinä päivänä ei häiriköitä kuitenkaan näkynyt. Eipä oikeastaan näkynyt paljon muutakaan, sillä kioskin edustan puistoa peitti paksu valkoinen usva. Se peitteli itsepintaisesti koko aukean kevyen happamaan valkoiseen vaippaan. Jopa läheisen korttelibaarin edusta kuulosti hiljaiselta. Olo oli kuin olisi pudonnut ansakuoppaan, josta ei omin voimin päässyt ylös. Siinä odotuksessa aika tuntui jokseenkin venyvän. Jos joku nyt olisi pysähtynyt kioskille kelloa kysymään, ei Seija olisi tiennyt mitä vastata.

Nainen katsoi kioskiluukun ikkunalasiin ja naurahti omalle heijastukselleen. Kuinka sitä näyttikin noin tuimalta, hiukset hapsottivat huivin alta ja syylä otsassa erottui, tällainen vanha noita. Koska ulos ei voinut katsella ja oman kuvan killistely tuntui sekin ikänaiselle sopimattomalta puuhalta, täytyi vähän katsella ympärilleen. Kioskin kopissa ei paljon nähtävää ollut, mutta tuli Seijan tehtyä muutama käännös oikealle ja vasemmalle, katsoipa hän kerran kattoonkin. Siinä sitä sitten istuttiin, omaa peilikuvaa vasten ja jotenkin irrallaan kaikesta muusta.

Ties kuinka pitkän tovin kuluttua, mutta silti jollain tapaa äkisti, Erkki kopautti rystysillään lasiin. Se oli jostain sumun keskeltä ilmestynyt kioskin luukulle.

– Morjesta, Erkki sanoi kun Seija kurautti luukun auki.

– Päivää.

– Jos sitä kahvin ottais, Erkki sanoi ja nojaili puolikyyryssä luukun edessä pönöttävään tiskiin. Se näytti hengästyneeltä kuin sen sisällä tapahtuisi jotain epämiellyttävää, eikä se oikein osannut katsoa kohti vaikka vanhoja tuttuja tässä oltiin. Kädet tärisivät hieman, kun mies otti vastaan pahvisen mukin.

Seija seurasi, kun Erkki joi kahvinsa muutamalla tuiskauttavalla kulauksella ja mietti samalla keinoa, jolla katkaista heidän väliinsä puskenut hiljaisuus. Mies kaivoi takkinsa taskusta rutistuneen topan ja laittoi palamaan. Vaikka huulilta irtoava savu sekoittui sumuun, haju pysytteli miehen vierellä ja venkoili sisälle koppiin.

– Pirullinen usva, Erkki sanoi lopulta. – Ja juuri tänään on pitänyt kannella kahta pesukoneen kokoista esinettä.

– Aivan.

– Niin siis, Erkki jatkoi. – Niistä toinen oli kyllä paljon painavampi ja vain toinen pesukone.

Seija nyökkäsi ja haki olemukseensa ymmärtäväistä etukenoa, mikä osoittautui vaikeaksi toteuttaa istualtaan. – Tällaisella ilmalla, hän kysyi sitten. – Näkeekö sitä edes minne on menossa?

– Sitä minäkin sanoin, mutta kantaa piti. Se painava taloon, jossa ei ole hissiä ja pesukone Toivolankadulle.

Erkki oli mukava mies, mutta tyhmän näköinen. Ehkä siksi kaikki mitä mies sanoi, oli Seijan mielestä huvittavaa. Ensin naista alkoi hymyilyttää, mutta nopeasti poreilu kulkeutui poskien kautta kurkkuun ja muuttui siellä nauruksi, joka jäi päälle. Honottava hikellys kuulosti kumminkin kopin eristyksessä jollain muotoa hirvittävältä, niin että ilo oli pakko saada loppumaan alkuunsa. 

Kun Seija oli pyyhkinyt silmänsä, oli Erkki poissa, sumun nielemä. Ympärillä vallitsi äkkiä sellainen hiljaisuus, jossa kuulee oman puuskutuksensa. Erkin katoaminen toi mukanaan yksinäisen olon, alkoi paleltaa niin että luukku oli jälleen suljettava, vaikka siitä pitikin sitten tuijottaa omaa naamaa. Mutta mikäs tässä ollessa, Seija ajatteli, siistissä sisätyössä. Hän ei ollut niitä, jotka koko elämänsä roikkuivat kahden vaiheilla, valmiina lähtemään tai jäämään.

....

Havahduin puhelimen surinaan aikaisin. Jo kauan ennen naapureita, jotka yleensä herättivät minut kantavaäänisellä huutelulla jostain makuuhuoneen ja keittiön väliltä. Kännykkä suristeli lattialla, mutta hivuttautui siitä sängynjalkaa vasten kummallisesti kurahtaen pedin alle, mistä jouduin sohimaan sitä tyhjällä vessapaperirullalla. 

Puhelin oli soimassa herättääkseen minut lääkäriin, jolta pitäisi herua sairaslomaa, että voisi olla hetken rauhassa. Työharjoittelusta kun maksavat lastenpalkkaa, mutta eivät kelpuuta poissaoloista kuin oikeita aikuisten todistuksia. Kaukana ovat ajat, kun tarvitsi vain väärentää paperiin äidin allekirjoitus. Lääkärin lupalappuun eivät minun piirtäjän taitoni riitä ja niin sitä täytyy paarustaa kesken unien kaupungin toiselle laidalle, missä se lääkäri on töissä.

Terveyskeskuksessa sain vuoronumeron ja istuin penkille odottamaan. Nostin kassin syliini halaukseen. Ennen minua olisi vielä yli kaksikymmentä numeroa jonossa. Kun huomasin jokaisen tädin istuvan tismalleen samassa suoja-asennossa, laskin kassin kolahtaen takaisin lattialle. Pohjasta jäi housuihin painauma ja märkä läntti, jota kutitti. Terveydenhoitaja oli sanonut, että pääsen omalääkärin vastaanotolle. Omalääkäri oli sikäli liioitteleva ja harhaanjohtava nimitys, ettei se minua koskaan ole tavannut, enkä minä tunne visiittiä yhtään enempää omakseni kuin muitakaan velvoitteita.

Kun viimein seisoin sairaanhoitolaitoksen ulkopuolella, aurinko oli tehnyt nousunsa. Se oli ohut punainen viiva taivaalla, joka paljasti mustan asfaltin sekä sen että yöllä oli melko suurella varmuudella satanut. Liukuovet sulkeutuivat takanani suhahtaen. Taksijonossa ensimmäisenä seisovan mersun kuski nosti katseensa. Mies katsoi minut laiskasti koko pituudelta, keskitti katseensa jotenkin vaivaannuttavan pitkään kädessäni riippuvaan kangaskassiin. Se sai olon tuntumaan paljaalta, kuin se olisi päältä nähnyt, että kepulikauppaa tässä ollaan toimittamassa. Kuski totesi minut kumminkin nopeasti maksukyvyttömäksi tai ainakin haluttomaksi maksaa ja jatkoi sitten nuokkumistaan epäistuvalla penkillä.

Kaikenlaisen yllättävän esilläolon vaivaannuttamana astuin oikealla jalalla askeleen, johon vasen lähti mukaan. Niin sitä alkoi kävellä eteenpäin, kun ei muutakaan keksinyt. Jostain syystä tuntui neuvottomalta, kuin olisi anastanut itselleen tunteja ylimääräistä aikaa ja nyt ne pitäisi jotenkin käyttää, ettei joku tule vaatimaan niitä takaisin.

Tavallisesti olisin palannut samaa reittiä kotiin ja suorinut itseni peitteisiin, mutta nyt näytin kulkevan mäkeä alas kohti kaupungin keskustaa. Pian olin saanut hyvän vauhdin ja aivan huomaamatta ehtinyt sillan yli liikennevaloihin saakka. Öinen sade oli roiskinut jalkakäytävät täplikkäiksi lätäköitä, joihin liikkeiden omistajat asettelivat ständejään.

Valot näyttivät pitkään punaista, mikä antoi autoille aikaa hurista ohi laiskassa letkassa. Kaikissa niissä oli sisällä yksi kuski, penkinlämmitin päällä, melkein unessa vielä. Sen näyn takia varmaan kävi mielessä, että vielä voisi ottaa bussin kotiin. Sitä voisi asettua pysäkille sateenvarjoa roikottavien matkalaisten jatkoksi ja katsoa ikkunasta kun talot ensin madaltuvat ja sitten kasvavat, mutta aika lailla korkeammalle ja tiheämmin kuin keskustassa. Sitten kaivoin jo kännykän kassista ja soitin Kettuselle.

Kettunen oli vielä hereillä. Se ei ollut ummistanut koko yönä, koska sillä oli pelit päällä. Vaikka ei sen nukkumisen tässä hommassa niin väliä voinut olla, koska rahat tienattiin Ameriikan ajassa ja joskus Aasiankin. Vielä viime keväänä Kettunen oli putkimies, mutta kyllästyi työkseen kaivelemaan paskaa ja vaihtoi pokeriin. Jos Kettunen ei sen jälkeen ollut nukkunut öitään, ei se levännyt päivisinkään. Sanoi polttelevansa tuikkua vähän niin kuin molemmista päistä, vaikka luulen, että pikemmin päivät vain jotenkin pyörähtivät ympäri ja jättivät miehen siihen, tuntien väliseen tilaan.

Koska sillä nyt kuitenkin oli sitä rahaa, ei Kettunen senttien kanssa pihtaillut. Sanoi puhelimessa morjes ja heti perään, että tarjoaa sairaspäivän nesteytykset. Kuulosti vähän siltä kuin se olisi miettinyt jutun valmiiksi ja ajatteli olevansa kovinkin näppärä. Jätin sen kuitenkin sanomatta ja lupasin saapua Kettusen lähibaariin, kun nyt olin jollain muotoa päässyt kulkemisen makuun. Koska kello kävi tuskin yhtätoista, sai kapakasta olutta niin kevyeen hintaan, ettei kolmosella ja nelosella ollut eroa kuin hitusen värissä.

Tiskillä kävi kuhina. Äkkiseltään olisi voinut luulla olevan kansallinen pyhä tai kesä. Korkealle seinän yläkulmaan pultatussa televisiossa pyöri painimatsi, jota Kettunen alkoi heti istuuduttuaan tuijottaa. Sen onnistui ankkuroida kasvoilleen jonkinlainen ansaitun pysähtynyt ilme. Oli paikalle kerääntynyt muitakin. Niin asiantuntevasti ukot matsia kommentoivat, että ulkopuoliselle olisi saattanut ihan tosissaan tulla mieleen heidän sitä varten saapuneen.

 

Viereisessä pöydässä, vinosti minua ja Kettusta vastapäätä, istui kaksi lapsennäköistä joutilasta. Ne joivat hörppien olutta ja lyhyempi luki ääneen ohutta paperipumaskaa, jonka kannessa luki "Rikosjutun käsittely käräjäoikeudessa: käsikirja", mutta lisäsi tekstiin niin monta rivoa uudissanaa että se pani ihmettelemään kuinka paljon kitkerää voi yhden ihmisen osaksi sattua. Tulipa sitä mieleen myös, että mitähän on pojan tullut tehtyä, jos sille on luovutettu valtiovallan toimesta oikea käsikirja oikeudessa asiointia varten. Minulla ei kuitenkaan ole asiaa koskien kuin arkisia, yksinkertaisia arvailuja, joten en ehtinyt ajatuksissani kovinkaan pitkälle, kun Kettunen keskeytti mietteeni.

– Tiedätkö muuten miksi painimatseissa oli ennen aikaan paikalla puhallinorkesteri, se kysyi ihan muina miehinä, ei edes irrottanut katsettaan ottelusta.

– Onko näin, minä sanoin ja katsoin Kettusta. Se näytti heränneen hieman.

– On.

– No miksi. En kysynyt niinkään suuresta mielenkiinnosta kuin siksi, että Kettunen näytti aikovan asian joka tapauksessa paljastaa. 

– Puhaltimet peitti pieruja, Kettunen sanoi. – Isoisä oli aikanaan trumpetistina sellaisessa orkesterissa.

– Mä kun luulin, että se oli kapellimestari.

– Oli se sitäkin, mutta sen jälkeen isoisä soitti trumpettia painiotteluissa.

– Trumpetti kuulostaa valmiiksi ihan pierulta. Ei millään pahalla.

– Niinhän se kuulostaa. Ehkä sitä varten oli niitä muita puhaltimia.

– Niin, sanoin ja poistuin helpottamaan itseäni.

– Mitä ne sitten soitti, kysyin kun palasin pöytään. Kai se juttu oli kuitenkin alkanut kiinnostaa. – Niin kuin mitä kappaleita tai jotain?

– Mitä? Emmä tiedä. Kunhan tuli mieleen, Kettunen sanoi ja suipisti suutaan. Se toivoi kai näyttävänsä välinpitämättömältä, mutta oli siihen yritykseen aivan liian mielissään.

– Mutta siinä oli kuule juhlan makua. Tai hajua, se jatkoi.

– Suuren urheilujuhlan tuntua, suorastaan.

– Markkinahumua ja henkistä leipää.

Kallistin tuopistani viimeiset oluet ja nostin sen Kettusen hylsyn päälle. Niitä oli siinä nyt neljä, tuoppeja. Kettunen viittoi tiskille tuomaan seuraavat. Sieltä ne viittoivat sitä itse tulla hakemaan.

– Enää ei saa mistään kunnon palveluskuntaa, Kettunen sanoi ja irvisti. Sitten se nosti lompakon taskusta niin liioitellun suurin kädenliikkein että pamahti pöydän kanteen.

– Njaa, minä sanoin ja nyökkäsin televisioon päin. Siellä armenialainen teki jälkeä Nurmon Jymyn rakennusmiehestä. –  Harmi ettei nyt ole soittokunta paikalla. Onhan tuo aika sirkusta, meinaan.

– Hieno laji, Kettunen sanoi.

– Hieno laji, minä myönsin.