.....

Seija nukkui pintaunta, mutta heräsi ontoon särkyyn jossain vatsan tuntumilla kauan ennen aurinkoa eikä kyennyt ryhtymään mihinkään. Unessa hän ajoi polkupyörällä alamäkeen. Huristi keskellä tietä ja keskeltä suuria lammikoita, joiden jäinen pinta rapisi rikki renkaiden alla. Joku pikkupoika rullasi perässä ja kiljahteli niin että korviin sattui. Vai oliko se pakkasilman vinkunaa, sen saman joka aamuisin yllätti ja sai haukkomaan henkeä. Ulkona oli vielä pimeää. Sen tiesi todeksi vaikka verhot suljettuina. Joka puolella vetisen alkutalven hämmentävä mykkyys.

Päivät kuluivat nykyään nopeasti ja niitä on mahdoton erottaa toisistaan. Tänään oli joulukuun kolmastoista päivä ja kirkon portaat lavastettu joulunavajaisia varten. Orkesteri seisoi pitkään paikoillaan paraatipuvuissaan, liikkumatta ja keskittyneinä. Ohikulkijat muodostivat hitaasti heidän eteensä puoliympyrän. Kun jouluvalot kello kuudelta syttyivät, viulisti aloitti vanhan sävelmän. Pian muut soittimet yhtyivät siihen. Kappale oli kaunis ja liikutti monia. Se toi mieleen metsän, jonka laidalla puut kaartuvat kohti taivasta niin että näyttää kuin koko maailma päättyisi siihen. Lopussa musiikin piirtamä kuva haihtui ilmaan niin kuin mielikuvilla on tapana. 

Orkesterille annettiin tumppukäsin kumeat aplodit. Kapellimestari kumarsi syvään ja viittasi kädellään soittajiin, jotka nousivat seisaalleen. Joku yleisöstä päästi pitkän ujeltavan vihellyksen. Seija unohtui seisomaan paikalleen vielä kun muut lähtivät kuka minnekin. Viulun sointi oli nostanut muistoja ja asioita, jotka tapahtuivat joskus kauan sitten. Mutta vaikka Seija kuinka yritti palauttaa ne mieleensä, muistot pakenivat eivätkä suostuneet saamaan hahmoa. Pian liikutuskin katosi ja tilalle jäi painoton ja irtonainen olo.

Kirkonkello löi seitsemää ja ääni kaikui kaikui kaanonina vastapäisistä taloista. Seija huomasi seisovansa yksinään kadulla, missä mikään ei liiku. Aivan kuin odottaisi jotakuta tulevaksi. Ketä hän voisi vielä odottaa. Seija yritti maalata miehensä kasvot eteensä, koetti palauttaa mieleen kaikki pienet yksityiskohdat, mutta ne vastustelivat ja asettuivat väärin. 

Ehkä muistaminen kävisi helpommin paikoissa, jotka tunnen hyvin, joissa me yhdessä kuljimme. Mies käveli aina hyvin nopeasti pitkin harppauksin, puhui lakkaamatta, eikä huomannut jättävänsä Seijan jälkeen. Se mahtoi ulkopuolelta näyttää huvittavalta. Ei siihen saanut sanaa väliin, muuten Seija olisi varmasti sanonut että hidasta hyvä mies. Kun he pääsivät perille, mies ihmetteli vaimon punaisia poskia ja vaitonaisuutta. Mutta kun he ottivat toisiaan kädestä, levisi kämmeniin lämpö.

....

Isoisäni, jota pidettiin kotikaupungissaan aivan erityisenä hahmona, oli aikanaan sekä loistava yleisurheilija että muusikko. Hän oli lisäksi hankala ihminen, joka usein ajautui napit vastakkain naapurustonsa tai jonkun kaupungin merkittävän henkilön kanssa.

Isoisäni mielestä kyse oli tilanteista, joissa asioiden oikeaa laittaa ja suoraa puhetta ei kuunneltu. Kaupunkilaiset noin yleisesti ajattelivat, että muuten varsin hieno ja arvostettu mies ei osannut käsitellä viinaa. Koska hän tästä huolimatta nautti yhteisössään jonkinlaista epävirallista erityisasemaa, olihan isoisä tehnyt elämäntyönsä työväen orkesterin kapellimestarina, annettiin hänelle tavallista enemmän vapauksia toteuttaa viinahulluuttaan.

Koska isoisä oli ikämiehenäkin edelleen syvimmiltä luonteeltaan urheilija, joka uskoi kovaan harjoitteluun, hän ei koskaan lähtenyt kotoaan ilman keskittynyttä henkistä valmentautumista. Niinpä isompia yhteenottoja osattiin sukumme lähipiirissä odottaa viikonloppuun. 

Lauantaiaamuna mies katosi halkovajaan, missä hän joi päänsä täyteen kotipolttoista pirtua yleisurheilusta voittamastaan pokalista, johon kaiverrettu vuosiluku oli aikoja sitten kulunut pois. Tämän jälkeen hän availi kantavaa ääntään muutamin huudahduksin – joita hänen vaimonsa niihin aikoihin kutsui johnnyweissmüllereiksi näyttelijän miehessään herättämän loputtoman ihailun vuoksi –  ja suuntasi kadulle.

– Isäpappa lähti juoksulenkille, isälleni selitettiin. Isäni oli tuolloin vasta seitsemän vanha, minkä vuoksi oli jo kasvatuksellista syistä tärkeää ymmärtää, ettei ilman harjoittelua synny tuloksia niin keihäänheiton kuin muidenkaan harrasteiden parissa.

Ilkeät kielet kertoivat isoisän ilmestyneen useimmiten kilpapaikalle tukkihumalassa, heittäneen keihäänsä enemmän sinnepäin kuin taiten ja harkiten, mutta jostain selviämättä jääneestä syystä sattuneen olemaan kännipäissäänkin ylivoimaisen taitava urheilija. Niinpä kaupunkilaiset suhtautuivat hänen edesottamuksiinsa suurella ymmärtämyksellä.

Pistämättömän kuntonsa lisäksi isoisä oli kuitenkin myös taiteilijaluonne. Hyvänä päivänä hän saattoi ottaa mukaan trumpettinsa ja juosta soitin kainalossaan kaupungin halki ehtiäkseen riitapukarinsa pihamaalle kaikkein otollisimpaan aikaan. 

Yleensä tämä hetki löi keskiyöllä, koska isoisälläni oli paitsi harkintakykyä myös dramatiikan tajua. Vuonna 1953, erään täydellisesti ajoitetun trumpettisoolon jälkeen kaupunkilaisten kärsivällisyys kuitenkin saavutti lakipisteensä ja seuraavana vuonna isoisäni perheineen muutti johtamaan naapurikaupungin orkesteria.

....

Vanha mies nostaa kirveen korkealle päänsä yläpuolelle ja humauttaa sen paksuun runkoon. Puu huojuu ja polvet notkahtavat lyönnin voimasta. Vaikka miehen kämmenet ovat sierettyneet, hän ei jää hengähtämään. Viimein se ryskyen kaatuu, pihan vanhin omenapuu. Sen mukana katoavat vuosikymmenet, eikä niitä enää ole.

Punavatsainen lintu lennähtää kannolle ja katselee, kuinka vanhus asettelee rungot lomittain. Nostaa ne ponnistaen vanhaan kelkkaan ja työntää lastin puuvajaan. Nyt näkee taas järvelle, hän ajattelee ja tuntee selässään viiman. Vai onko se haikeutta. Muistoissa puut vielä ovat täällä. Tuossa missä tulkku tutkii tuoretta kantoa. Tuossa, missä Teppo opetteli kävelemään ja Sari häntä ennen.

Kauimmaisen puun katveessa tyttö järjesti nukeilleen kahvikestejä, joihin he vaimon kanssa eivät koskaan olleet kutsutut. Mutta aika menee menojaan. Vaikka kirves on halkonut pihan kahtia, on se vain saattanut loppuun ajan aloittaman työn. Vajassa mies riisuu haalarinsa ja ripustaa kirveen seinälle. Ne saavat jäädä.

Illalla lämmitetään sauna. Mies nauttii siitä, kun saa kantaa makeaa vettä järvestä. Pilkkoa polttopuut ja vahtia tulen pesää. Hän peseytyy hiljaisuudessa, leikkaa parran ja varpaankynnet. Istuu vielä kauan lämmössä ja heittää rauhallisia löylyjä, puoli kauhallista kerrallaan.

Vaikka lämpö on lempeää, vanhus kipristää varpaitaan joka löylynheittämällä, aivan kuten pikkupoikana. Hän ei koskaan ole ollut kovin urhea saunoja. Vaimo istui aina pidempään, lapsetkin kasvettuaan siihen ikään. Hän se oli heistä aina ensimmäisenä kuistilla, pyyhe lanteilla, punakka iho höyryten.

Viimein mökin kuistilla se tulee, ihmeellinen rauha. Niin kuin ennen. Kun vaimo vielä istui raukeana vierellä, hiukset löyhällä nutturalla. Kuunteli kuinka puissa asutaan. Se oli kauan sitten. Silloin pihan omenapuut kantoivat satoaan kuin kruunua. Punaposket välkkyen. Mutta jo kauan ne ovat vain seisseet paikoillaan ja vaiti odottaneet. Kuin olisivat aikoja sitten unohtaneet juhlavan tehtävänsä. Ei, puut eivät enää piittaneet siitä, vanhus päättää. Vuoden kierto oli niille tullut yhdentekeväksi. Ennen niin tukevien oksien ainoa tehtävä oli ollut kannatella satunnaisia lintuja, jotka tottumuksesta palasivat etsimään hedelmää.

Silti mies on onnellinen. Tai ei oikeastaan. Se sana kuuluu menneeseen. Se on liian mahtipontinen ja lapsellinen kuvaamaan tätä päivää. Hän on tyyni. Kuin järven pinta, jota pitkin he vaimon kanssa soutivat matkalla saareen. Veneen nokassa vaimo hymyilee ja käärii hihansa. Kurottaa hellästi kohti veden tuuletonta pintaa. Naisen sormet piirtävät jäljen järven yli, aina kotirantaan saakka. Tuohon samaan laiturin nokkaan, joka vieläkin odottaa soutuvenettä tulevaksi.

Pian olisi taas kevät. Talvi antaisi myöten, antaisi valon tulla. Antaisi kuusien kasvaa kerkkää kuin ensimmäistä kertaa. Siinä hetkessä on läsnä kaikki maailman aika. On yhdentekevää, vaikka mikään mennyt ei palaisi, koska kevään hetki on täysi. Silloin kuistin laidalle lennähtää pieni lintu. Liekö samainen punatulkku. Se katsoo totisena, eikä pelkää. Vaikka suljen silmäni, mies ajattelee, näkee lintu ajatuksiini luomieni läpi.

....
Liukuovet avautuvat sihahtaen ja heittävät tunkkaisen lämmön kasvoille. Vasta kun vanhus astuu sisään hän huomaa kuinka hyistä ulkona on. Pakkanen on kiristänyt otettaan kuin talvella olisi hänelle vielä jotain todisteltavaa. Tuulikaapissa silmälasit menevät huuruun. Vaikka Suurmarketissa on täysvalaistus päällä, Riitta ei näe lähelle eikä kauas. Hän nostaa silmälasit nenältään ja pyyhkii niitä kaulahuiviinsa. Se on pakkashengityksestä kostea.

Ihmiset kävelevät naisen ohitse pitkässä letkassa, kaikki pareittain tai ryhminä. On kuin he olisivat koko pyhät odottaneet. Laskeneet päiviä päästäkseen kotoa, ihan minne vain, vaikka sitten ruokakauppaan. Kirkkaissa valoissa juhlapäivä on helppo kuvitella. Toiveet ja odotukset sinkoilevat tavaratornien ylitse ja asettuvat kasoiksi ostoskoreihin. Ne viipyilevät ihmisten kasvoilla ja hypähtävät katseista takaisin tavarariveihin.

Riitta asettelee huivin takaisin kaulaansa ja seisahtuu hengähtämään lehtitelineen eteen. Samassa paikassa seisoo eksyneen näköinen mies kuin parkissa. Paksut sormet, liian iso toppatakki ja lauhkeat kasvot. Hän odottaa ostoskärryjen panttina ja selaa venelehtiä. Seuraa sivummalta perheen ostospäätösten syntymistä. Vastaa kysymyksiin ykskantaan kyllä tai joo, ja keskittyy jälleen lukemaansa. Riitta seuraa häntä mielenkiinnolla, melkein lämmöllä. Miehen tarttuessa uuteen lehteen hänen asentonsa kielii niin itsevarmasta yltäkylläisyydestä, että se lähenee tylsistymistä. Vasenta pulttua kiskoo pieni poika.

Kun Riitan tyttären lapset vielä olivat pieniä, tulivat he monesti Suurmarkettiin yhdessä. Eivät he aina edes ostaneet mitään. Poimivat sen sijaan katseellaan pullajonosta asiakkaan ja supattaen kuvittelivat tälle tarinaa. He nauttivat pysähtyneestä hetkestä, jossa sai hetken viivähtää ohikulkijoissa. Kertoa heille uutta tarinaa. Kuvitella heille kokonaiset elämät, toiveet ja tulevaisuudet. Mutta lapsenlapset kasvoivat realisteiksi ja kadottivat herkkyytensä yksityiskohdille. Heidän tavatessaan jouluaattona, oli jäljellä vain vaivaantunut kohteliaisuus. Hiljaiset minuutit ja yhteinen yritys keksiä jotain sanottavaa.

Vanhus tutkii hetken vieressään seisovaa marketin tarjoustaulua ja nyökkää. Se kertoo, että suklaarasiat lähtevät nyt puoleen hintaan ja että näinä päivinä aulassa myydään rakettipaketteja. Sillä hetkellä kaupparadio yskäisee ulos saman uutisen ja lehteen syventynyt mies nostaa päätään. Pikku poika hypähtää kuin olisi kuullut nimeään kuulutettavan.
–  Isi, isi! Saanksä mä?
–  Joo, mies sanoo.
–  Mennään ny heti isi, jooko? Poika nykii housunlahjetta ylös ja alas. –  Jooko!
–  Äitii pitäs ootella hetki. Sitten mennään. Mies taputtaa poikaa olkapäästä ja kurkistaa myyntipöytien luo. Sinne on kerääntynyt aikamoinen lauma ihmisiä.
–  Pirulainen, hän kiroaa.

Jos Riitta kurottautuu varpailleen, saattaa hän nähdä paikalle sulloutuneen väenpaljouden. Ihmiset suuntautuvat raketteihin kuin ne olisivat takuu koko vuoden onnistumiselle. He ovat valmiita, suorastaan innokkaita kustantamaan suuria summia. Eikä Riitta voi heitä siitä syyttää. Sillä illalla, kun raketit pitävät pihassa metakkaa ja valaisevat mäntyjen latvat punaisella ja keltaisella, hänetkin valtaa outo rauha. Kuin vuosi todella olisi saatettu päätökseen, suljettu menneeseen niin ettei muistoihin enää kannattaisi tehdä viime hetken muutoksia. Valo rätisee asunnon seinillä kunnes enää ruudin paksu haju viipyilee ilmassa ja lasten huudot hiljalleen vaimenevat.

....
Tuula on kohta viisikymmentä vuotta asunut samassa Roskamäen mutkassa, yhtä vanhan puutalon kivijalassa. Asunto on hassunmallinen vinokattoinen tila pannuhuoneen vieressä. Ei asunto alkujaan ollenkaan ja siksi vaikea lämmittää. Koska eläke ei ole riittääkseen sähköpatteriin, pakkanen puskee talvisin nurkista sisään ja saa kivisen lattian kylmänkosteaksi. Mutta tällä ei ole suurempaa merkitystä. Nainen jakaa asunnon  laiskanpulskan kissan kanssa eikä kumpikaan heistä piittaa vilusta.

Yläkerran lapset kiljahtelevat pihalla niin että viereisen ohitustien äänet peittyvät. Tuula kävelee ikkunaan ja kurkistaa verhon takaa. Hän kurottaa kaulaansa ja seuraa katseellaan kuinka lapset temmeltävät lumessa. Pakkashöyry kehystää innostuneet kasvot paksuina pilvinä. Vanhus hymyilee, kipuaa tuolille ja kurkottaa kohti verhotankoa. Hän laskostaa irrottamansa kankaat tarkoin ennen kuin nostaa pöydälle pölyisen kenkälaatikon. Sisällä on jouluverhot, joihin Tuula on painanut kauniita rivejä mistelinoksia ja kelloja. Kultaisella maalilla punaiselle hiutuneelle kankaalle.

Vaikka muilla on loma, Tuulan päivät ovat ahtaita. Ne alkavat lemmikin ruokkimisella ja täyttyvät muistoista, jatkuvasta jalkojen siirtelystä ja valppaasta kuulosta. Tuula tarkkailee pihapiiriään ja yrittää arvata naapurien menoja. Talon asukkaiden rutiineista muodostuu lohdullinen jatkumo, jolla hän täydentää päiviensä aikaa.

Kun verhot viimein ovat paikoillaan, Tuula seisoo hetken ikkunassa ja antaa katseensa kiertää pihaa. Kesällä naapurit rakensivat toiseen nurkkaan pation ja kantoivat sinne penkin ja pallogrillin. Alueen erottaa vieläkin helposti lumen alta. Aiemmin samalla paikalla oli leikkimökki. Mies rakensi sen lapsille, joita ei sitten koskaan tullut. Siinä se seisoi yli kolmekymmentä vuotta ja odotti. Viime keväänä naapuri sanoi, että katto on homeessa. Sitten mökki lumien sulettua purettiin.

Lapset ovat siirtyneet pihasta tien puolelle pensasaitaa ja kaivavat hihkuen lunta. Tuula tuijottaa tyhjää pihaa. Kovantasainen pinta heijastaa takaisin mykkää valkoista. Niin kuin kaikki yhteisen elämän päivät olisivat paenneet ja jättäneet hänet jälkeensä. Kissa vinkaisee ja venyttelee sängyllä. Katsoo hetken päin, mutta ummistaa kohta uudelleen. Kaikki harvat muistot tuntuvat niin epäilyttäviltä. Kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle, jonain toisena aikana, jossain aivan toisaalla.

Yllättäen ujompi lapsista parkaisee. Sen ääni muistuttaa yhtä aikaa lokin kirkaisua ja korkeaa huilua. On hätä. Tuula tarttuu turkistakkiinsa ja ryntää pihalle. Hän huomaa lasten löytäneen kuolleen variksen. Linnun ruumis retkottaa pensasaidan takana, aivan tien vieressä. Sen pää on likistynyt maata vasten ja toinen siipi irronnut rintalihaksista. Irronneet sulat koristavat renkaan painaumaa kuin viuhka.

– Kuollut, isompi tyttö sanoo ja pökkäisee raatoa kepillä. Molemmat näyttävät säikähtäneiltä, vaikka samalla kiinnostuneilta.
– Voiko sen korjata? nuorempi kysyy.
–  Ei. Tuula vastaa. Kuolemaa ei voi korjata.
–  Mitä me sitten voidaan tehdä? Voidaanko me?
–  Se täytyy haudata, tyhmä. Että se pääsee taivaaseen, missä on aina kesä ja kaikki sen eläinystävät, rohkeampi lapsi palauttaa. Nuorempi nyyhkäisee, mutta ei vastaa. Sitten molemmat katsovat kysyvästi Tuulaa.
– Aivan. Meidän pitää haudata se, nainen saa sanotuksi.

Hän nostaa linnun maasta lasten liukurin avulla ja kantaa sen pihalle. Pikkutytöt seuraavat juhlavina perässä. He valitsevat sopivan paikan pation vierestä ja kaivavat kuopan syvälle maahan. Sinne lumen alle he hautaavat linnun. Ujompi tyttö poimii vielä männynkäpyjä haudan merkiksi ja asettaa keskelle ison sulan. Illalla taivaalta putoilee uutta lunta, joka peittää pihan hiljaiseksi. Kohta on taas joulu.