....

Kun olin vasta pieni, isoäitini sairastui dementiaan. Asiasta vaiettiin suvussamme niin kauan kuin mahdollista. Silloin elettiin 90-luvun alkua ja monilla oli ongelmia elämän hallinnassa jo entuudestaan. Tai ehkä kukaan ei halunnut myöntää mummon vanhuuden olevan parantumatonta, sillä hän oli aina ollut sanavalmis ja älykäs nainen.

Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta, ei koiran kujeet, naapurin muijan supatus eikä poliitikkojen petkutukset. Vaikka isovanhempani asuivat miltei viisikymmentä vuotta samassa talossa – ja semmoiseen aikaväliin mahtuu jonkinmoisia elämäntilanteita – oli isoäitini edelleen pihakeinulla arvostettu ja kunnioitettu hahmo, nainen jolla oli kampaus kunnossa ja mielipiteet perusteltuja. Osapuilleen samasta syystä myös pihan lapset sukupolvi kerrallaan oppivat välttelemään isoäitini katsetta hänen sille päälle sattuessaan.

Isoäitini ei menettänyt luonteestaan siivuakaan, vaikka dementia lopulta vei häneltä kyvyn tuottaa kieltä ja asioida itse vessassa. Hän ei aikonut antaa periksi, kun suku kierteli muistamattomuutta, kyseli häneltä uudestaan samoja asioita ja päivitteli miksi mummo oli ostanut kuusi pakettia kahvia kerralla.

– Eikö yksi olisi ollut riittävästi? setäni vaimo kysyi.

– Onhan tuo ennenkin loppunut kesken, isoäiti vastasi. – Jos vaikka tulee vieraita.

– Mitä ihmeen vieraita? Koska sinulla on sellainen määrä kylässä kerralla käynyt?

– Jos vaikka pitäisi torikokouksen, isoäiti sanoi ja iski minulle silmää.

En ymmärtänyt miksi sukuni täytyi sillä tavalla kiusata vanhusta, kysellä ja tiukata asioita kuin olisi pelattu epäreilua muistipeliä, jossa muut paitsi isoäitini saivat kurkistaa korttien alle. Mutta isoäiti ei näyttänyt häpeää. Ei edes silloin, kun isäni löysi maidon sijaan jääkaapista parin villasukkia. Hän väitti kasvot peruslukemilla tarkoituksella laittaneensa sukat sinne jäähtymään.

– Ettei hikoiluta illalla varpaista, hän intti.

– Jos nyt kuitenkin siirrettäisiin nämä vaatekaappiin, isäni yritti.

– Anna olla nyt vaan. Minulla on minun tapani, sinulla omasi.

– Mutta eihän kukaan nyt villasukkia jääkaapissa säilytä.

– Minäpä säilytän, kysy keneltä vain.

– Mutta äiti, isäni sanoi suostuttelevasti. – Minä olen asunut täällä, etkä sinä koskaan ennen ole sukkia kylmään laittanut.

– Luin lehdestä. Saa kai sitä vanha uutta oppia.

Vaivihkaa isoäitini alkoi kuitenkin kadottaa käsityksen ulkomaailmasta. Kaikki nauroivat vielä ääneen, kun isoäiti ilmoitti äänestäneensä presidentinvaaleissa Kekkosta. Pian hän kuitenkin alkoi unohtaa olennaisempia asioita. Hän kummasteli eteisen nurkassa soivaa puhelinta ja vastaamisen sijaan käski napakasti laitetta lakata turhia piipittämästä. Hän jätti lieden päälle ilman kattilaa ja kengät laittamatta jalkaan, vaikka ulkona oli jo lunta.

Eräänä tällaisena tiistaina naapuri löysi hänet korttelin päästä kotoa liikennevaloista. Isoäitini oli saanut alamäessä hyvän vauhdin, ylittänyt tien ja unohtanut sitten mitä oli tekemässä. Jalat olivat palauttaneet hänet takaisin suojatien yli jalkakäytävälle, missä hän oli muistanut olleensa matkalla jonnekin ja kääntynyt takaisin. Siinä hän oli sahannut suojatietä edes ja takaisin kuin höpsö ikiliikkuja, kunnes naapuri saattoi hänet takaisin kotiovelle.

Vaikka isoäitini yritti kiistää eksyneensä, jonkin aikaa tapauksen jälkeen perhe muutti yhteisellä päätöksellä hänen tavaransa mäen toisella puolella sijaitsevaan dementiakotiin. Se oli korkea punatiilinen rakennus, jonka kylkeen takapihalle oli rakennettu grillikatos. Kun aikuiset nostelivat tavaroita laatikoista, isoäiti söi kiisseliä ja minä katselin pihalle.

Kauempaa huoneen ikkunasta näkyi vain mäntymetsän sahalaita, mutta kun siirryin lähemmäs huomasin takapihalla valoisan nurmikentän. Juoksin kertomaan isoäidille, että paikka olisi ihanteellinen potkupallon pelaamiseen. Hän katsoi hetken minuun kuin ei olisi uskonut kertomaani, kumartui sitten hieman ja purskahti nauramaan niin että luumukiisseli lennähti suusta ja nenästä peitolle, aina sängyn päätyyn saakka.

Tilanteen rauhoittamiseen tarvittiin kaksi hoitajaa, yksi kannattelemaan setäni vaimoa, jolla on emetofobia ja toinen puhdistamaan kiisseli sängyn jalkopäästä. Isoäitini katsoi sotkua aikansa ja kohottautui.

– No niin, hän sanoi tomerasti. – Vierailuaika ohitse. Eiköhän lähdetä kotiin.