....

Tarina sijoittuu aikaan, jolloin Ilpo oli vasta poika. Vaikka hän oli vanhin perheen neljästä lapsesta, jo miltei aikuisen levyinen ja pituinen, oli hänellä lapsen taipuisa mielikuvitus. Niinpä vielä matkalla ensiapuun, pikkuveljen istuessa nenäänsä pidellen pyörän tarakalla, hän seisahtui ajatuksissaan ihmettelemään syysillan hämmentävää mykkyyttä. Lammikoiden hentoa kuurapeitettä, joka rätisi rikki renkaiden alla heidän ajaessaan vauhdilla keskeltä lätäkköä.

Aamulla oli kotona noustu varhain. Äiti ruokki lapset, vannotti heidät kilteiksi, asetteli huivin kiharoidensa peitoksi ja kiirehti junalle. Hän aikoi muutamaksi päiväksi sisarensa luokse Ilmajoelle.

– Ilpo vie meidät uimaan, Kari sanoi oven sulkeuduttua äidin perässä. Kari oli lapsista toiseksi vanhin ja eniten perillä päivän aikataulusta. – Sitten syödään makkarakeittoa. Kaksoisveli Aku nyökkäsi hiljaa, koska se ei ollut puhemiehiä.

– Minä uin koiraa, Heikki sanoi ylpeänä ja pyöritti käsillään ympyrää. –  Katso! Tällä tavalla.

– Vaan kakarat ui koiraa. Oikeat aikuiset kroolaa.

– Et sinäkään osaa roolata. Vaan Ilpo osaa, Heikki sanoi Karille ja pudotti kädet löysinä vartalon vierelle.

Veljekset seurasivat katseellaan, kun Ilpo pakkasi eteisen kaapista laukkuun neljät pyyhkeet ja uimahousut. Sitten he hivuttautuivat kylpyhuoneen ovelle, seisoivat siinä limittäin nähdäkseen paremmin ja seurasivat kun Ilpo nosti ylähyllyltä laukkuun saippuan.

Perheen kolme nuorinta veljestä olivat putkahtaneet maailmaan niin häkellyttävässä tahdissa ettei heillä ollut ikäeroa kuin tiukka vuosi. Kaksospojat tekivät kaiken yhdessä ja nuorin liimautui joukkoon sitkeällä tahdonvoimalla. Niiden kolmen välillä vallitsi kuitenkin sellainen ääneenlausumaton yhteishenki, joka sai aika ajoin Ilpon tuntemaan itsensä väärinajoitetuksi.

Nyt ne kolme seisoivat hänen edessään, puolisen metriä Ilpon päälaen alapuolella, utelias ilme karvattomissa kasvoissaan ja silmissä uhma. Sen oli tarkoitus varmistaa se, minkä he kaikki hyvin tiesivät. Nimittäin että Ilpo ei ole heidän äitinsä.

Uimahallin kaikuvien tilojen jälkeen korvissa kumisi hetken. Ulkoilma tuntui kylmältä kasvoihin ja hengitys huurusi paksuina pilvinä. Vasta kotioven sulkeuduttua jäseniin laskeutui raukeus. Reissu oli sujunut kuten lasten leikit, poikien sukeltaessa altaassa vähän sinne tänne, taitavasti mutta vailla päämäärää kuin eläintarhan hylkeet.

Aurinko kurkki esiin pilvimassan takaa kun Ilpo lämmitti äidin valmistaman keiton ja ruokki nuorimmaiset. Hän istui pöydän ääreen syömään omaa lautasellistaan, valo välkkyi sälekaihtimen raoista. Aurinko lämmitti vahakankaista pöytäliinaa, vaikka ulkona paksurunkoiset puut jo riisuuntuivat syksyyn. Ilpo kurotti hitaasti sormensa valoon ja kuvitteli lämmittelevänsä niitä takkatulessa.

Heikki oli kolmikosta se, joka lopulta rikkoi asunnon raukean hiljaisuuden. Pojan kimakka huuto kiiri seiniä pitkin kattoon eikä loppunut, vaikka Ilpo juoksi olohuoneeseen ja näki samantien mitä oli tapahtunut. Heikki istui hajareisiin lattialla keskellä valtavaa kasaa kuvia herneitä ja huusi hädissään, koska oli tuupannut yhden nenäänsä eikä saanut kaivettua sitä ulos. Päinvastoin itsepintainen herne oli yrityksestä työntynyt yhä syvemmälle sieraimeen.

– Minkä ihmeen takia sinä laitoit herneen nenään? Ilpo kysyi, kun sai Heikin itkun hieman rauhoittumaan.

– Kari ja Aku teki sen ensin, poika nyyhkäisi ja katsoi hätäisesti taustalla lymyileviä veljiään.

– Teetkö sinä aina kaiken, mitä toiset tekevät? 

Ilpo katsoi hänkin kaksospoikiin ja tavoitteli ääneensä ankaruutta. 

– Miksi te kaksi yllytitte Heikkiä tunkemaan herneen nenään? Mikä järki siinä on?

– Ei me mitään pakotettu, Kari sanoi huulet viivana. – Itse se matkii meitä. Me vaan leikittiin nenähernepyssyä. Ei sen ole pakko tehdä kaikkea perässä.

Aku nyökkäsi vakavana ja muotoili huulillaan sanan niin. Jotenkin hänestä silti tuntui tarpeelliselta, ehkä asiatilan vakavuuden vuoksi, hieman selventää. Niin Aku näytti kuinka herne ladataan sieraimen sisään ja painamalla tiukasti nenän toiselta puolelta puhalletaan se kauas, aina huoneen toiselle puolelle.

– Tämä on katsos taitolaji, Kari sanoi ja taputti veljeään selkään.

Ilpo huokaisi syvään ja yritti tähdätä lampulla valoa venkoilevan pikkupojan sieraimiin.

 – Ei siellä mitään näy, hän lopulta sanoi. – Ei auta kuin lähteä lääkäriin. Te kaksi jäätte tänne.

Ulkona ilma oli käynyt entistä hyytävämmäksi. Jos veti keuhkot täyteen, oli kuin lasia yrittäisi hengittää. Takin vetoketju tuntui kylmältä paljaissa sormissa, kun Ilpo asetteli huivia nyyhkivän Heikin kaulaan. Poika oli kauhistunut hiljaiseksi, kun sana lääkäri mainittiin.

Ensiavussa heidät ohjattiin odotushuoneeseen. Siellä istuvat potilaat olivat läpileikkaus onnettomuuksista, jotka katkaisevat tavallisen päivän: sormille lipsahtavia veitsiä, äkillisesti nousevaa kuumetta, jalkojen harha-askelia portaikossa. Penkillä aivan Ilpon vieressä istui hiljaa iäkäs pariskunta. Mies piteli kättään ja sen suusta tuli lämmintä ilmaa, joka tuoksui vanhuudelle ja laitosruualle.

Kun Heikki ja Ilpo lopulta kutsuttiin sisään, istuivat he odotushuoneessa miltei kahden. Lääkäri vaikutti mieheltä joka piti kuluneista mutta osuvista sananparsista. Ilpon selitettyä tilanteen, lääkäri laski katseensa.

– Sinä sanot, ei voitto vaan jalo kilpa?

– Niin. Tai että pojalla on nyt herne nenässä, Ilpo selvensi. Lääkäri ravisteli päätään kuin olisi halunnut tipauttaa hiuksistaan roskan.

– Vilken papu? hän kysyi.

– Herne.

– Herne? Lääkäri katsoi tiukasti Heikkiin, joka ynähti ja yritti veljensä selän taakse piiloon. – Sitä täytyy ottaa veitsellä.

– Ei kai nyt sentään? Eikö pinsetit riitä?

– Kun nenään sattuu, silmä itkee, lääkäri sanoi.

Tämän kuultuaan Heikki alkoi ulista kimeästi ja etsiä turvaa Ilposta, joka nousi seisomaan. Hän oli pitkä, seisaaltaan miltei yhtä pitkä kuin lääkäri.

– Pinsetit tänne, hän sähisi. Lääkäri näytti yllättyneeltä, mutta ei reagoinut tunnelman muutokseen mitenkään. Painoi vain tyynesti pientä vihreää nappia työpöytänsä laidalla. 

Miltei samassa vastaanotossa istunut sairaanhoitaja astui huoneeseen ja sanoi lääkärille jotain ruotsiksi. Lyhyen sanavaihdon jälkeen nainen kyykistyi ja kysyi Heikiltä jos poika haluaisi jäätelön.

Ensiavussa aika oli jollain tapaa pysähtynyt eikä Ilpo ulos astuessaan tiennyt kuinka kauan oli kulunut siitä, kun he lähtivät kotoa. Oikeastaan kello pyörähti käyntiin vasta pyörän selässä, kun maisemat alkoivat vaihtua. Sairaalan takana puiden alla ja kotiin vievällä rantatiellä lepäsi joka puolella oransseja, punaisia ja keltaisia lehtiä. Niiden joukossa näkyi siellä täällä vihreää kuin kesä olisi kiireessä sinne hylätty. Katulamput valaisivat saapuvaa hämärää. Kuinka ne tiesivätkin syttyä aiemmin joka ilta.