....

Jokin aika takaperin veljeni meni naimisiin venäläisen naisen kanssa. Kun he matkustivat häämatkalle Moskovaan, minä jäin vahtimaan veljeni koiraa Busteria. Veli lupasi palatessaan tuoda perhepullon votkaa minulle ja samankokoisen luun Busterille. Siinä olisi kelpo vaivanpalkka meille kummallekin.

Aamulla kun heräsin, ulkona tihkutti kevyesti ja taivas oli kauttaaltaan raskas. Buster oli ollut hereillä jo jonkin aikaa ja seurasi verkkaisia aamutoimiani tennispallo suussaan. Aina välillä koira pani pitkäkseen, asetteli pallon tassujensa väliin ja jäyti sitä laiskasti takahampaillaan.

Olen aina tullut veljeni koiran kanssa hyvin juttuun, koska Buster on sekoitus bulmastiffia ja terrieriä, juuri niin kuin isäntänsä. Paitsi että ajan kanssa veljeni on alkanut osoittaa kesyyntymisen merkkejä. Jopa siinä määrin, että hän on alkanut vapaa-aikanaan pukeutua vaaleisiin pikeepaitoihin ja shortseihin ja muihin sellaisiin vetimiin, joihin verhoudutaan firman kesäjuhlissa. Toisin sanoen niissä paikoissa, joihin Busterin kaltaiset piskit eivät olisi tervetulleita.

– Mennään! sanoin koiralle ja Buster tipautti tennispallon lattialle. Siitä pallo rullasi nurkkaan ja jätti muovimatolle kuolaisen vanan. Busterilla oli hassu tapa kävellä pää ojossa talutushihnan lenkistä sisään. Niin kuin se ujuttaisi päänsä näkymättömään tunneliin. Vaikka tiedän sen vaivaannuttavan koiraa, minun oli pakko nauraa ääneen. 

Hetken päästä kävelimme hitaasti kohti jokirantaa. Buster kuono maassa, minä nenä kohti taivasta. Yritin päätellä, josko pian alkaisi sataa ja olisiko minun silti ollut parasta ottaa sateenvarjo mukaan.

Sillan kupeessa ravintolalaivat kumahtelivat hiljaa laituriin. Terassit tyhjinä ne näyttivät enemmän jokeen paiskotuilta lavasteilta kuin anniskeluravintoloilta. Busterin intoa tämä vaikutelma ei vähentänyt. Se merkitsi korkealla virtsasuihkulla jokaisen merkittävän kohdan katukivetystä ja jäljitti sitten häntä pystyssä muiden koirien hajuja. Tasaisin väliajoin Buster kääntyi ja katsoi taakseen varmistuakseen, että seurasin vielä mukana. Tällä tapaa töksähdellen etenimme satamaan asti ja toista puolta takaisin.

Kotona laitoin teen keittymään ja annostelin Busterin raksut. Niiden päälle leikkasin paksun siivun koiranmakkaraa. Eläkeikää lähestyvän koiran elämässä pitää olla hohtoa, ajattelin. Buster hotki makkaranpalat päältä ja siirtyi sitten työstämään kuivamuonaa. Se otti varovasti yhden kerrallaan hampaidensa väliin ja kantoi sen viereeni olohuoneen matolle. Hetken raksua tuijotettuaan koira lipaisi sen suuhunsa ja pureskeli huolella. Tämän jälkeen toimitus uusittiin.

Tarkoitukseni oli lukea läpi apurahahakemukseni tutkimussuunnitelma. Tähän mennessä olin yrittänyt tiivistää ajatukseni vaadittuun kuuteen liuskaan, kirjoittanut tekstin valmiiksi kaksi kertaa ja poistanut kaiken yhtä monesti. Haukottelin ja avasin kansion, johon olin tallentanut tekstini pääkohdat. Mikään ei ollut taianomaisesti muuttunut.

– Hyvä poika, sanoin Busterille, joka oli murisi vieressäni tennispallo suussaan. Se oli ihmeen nopeasti kyllästynyt raksutemppuun ja käynyt hakemassa pallonsa eteisen nurkasta. Rapsutin hajamielisesti koiran korvia. – Ei nyt Buster. Leikitään myöhemmin.

Tutkimussuunnitelmastani paistoi läpi etten tiennyt mistä puhuin. Koska se mistä halusin kirjoittaa, ei vielä ollut olemassa. Se oli enemmän toive jostakin, joka vasta oli tulossa. Sellaisesta kirjoittaminen tuntui kuin olisi yrittänyt sanallistaa millaista elämä on kuoleman jälkeen. Nyt teksti näytti teennäiseltä ja sai minut kuulostamaan huonolta taikurilta.

Olin helpottunut, kun puhelin soi. Se oli veljeni. Hän oli kaatunut vespalla ja nyrjäyttänyt nilkkansa. Veli soitti yksityishuoneesta moskovalaisella poliklinikalla.

– Sairaalassa? Onko kaikki hyvin? minä kysyin.

– On. Paremmin kuin hyvin, veli sanoi. – Ikkunasta näkyy Moskva-joki.

– Aivan. Onko Natasha kunnossa?

– On, veli vakuutti. – Mutta voi olla, että joudumme lykkäämään kotiintuloa muutamalla hetkellä. Ei kai haittaa, jos Buster jää luoksesi pidempään?

Koska pidän koiran seurasta enemmän kuin omastani, vakuutin ettei siitä olisi vaivaa. Veljeni puhui vielä tovin venäläisen sairaanhoidon huolellisuudesta ja siitä miten pitkään he joutuisivat odottamaan tuloksia. Hän kertoi myös kuinka kauan he niitä olivat jo odottaneet ja kuinka hän sängyssä maaten pystyi näkemään kauniin kultakupolisen kirkon.

– Me tapaamme sitten jossakin vaiheessa, sanoin kun hän oli lopettanut. – Minä kerron Busterille terveisiä.