....

Syyskuun puolivälissä Arto oli sairastellut kaksi viikkoa. Suurimman osan tästä ajasta hän oli viettänyt istumalla jommassa kummassa asuntonsa ikkunassa ja katselemalla ulos. Toisella puolen asuntoa kulki vilkas tie, toisella nuokkui neljän yhteen kasvaneen talon reunustama korttelipiha.

Koska Arto ei oikein kyennyt olemaan jouten, hän kirjoitti harva se päivä näkemästään yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Hänelle oli näinä päivinä tärkeää kirjata ylös kaikki hän mitä näki, ja niin ruutuvihko täyttyi nopeasti. Aivan erityisen mieltynyt Arto oli luetteloihin: ”Kaksi polkupyörää, niistä punainen heikosti lukittu”, hän saattoi kirjoittaa. Tai ”Kahdeksan auton mittainen jono vasemmalle kääntyvällä kaistalla. Bussikaista tyhjä, yksi pysäkille kyykistynyt mies, ehkä ongelmia ruuansulatuksessa?”

Tarkkailu oli Arton mielenlaadulle sopivaa puuhaa, koska siinä saattoi välttyä lähemmiltä ihmiskontakteilta, missä Arto ei koskaan ollut mainittavan ansioitunut. Hän oli enemmän niitä tyyppejä, joilla oli taipumus nojailla seiniin ja pujahdella oviaukoista. Jopa hänen ruumiinsa täytti kaikki hiljaisen vähäpätöisyyden ulkoiset merkit, niin ettei hänen voinut kuvitella työskentelevän muualla kuin katutason alapuolella. Ehkä jossain arkistossa, järjestämässä apuvirkailijan hiljaisia vaikka välttämättömiä hyllytystehtäviä 1200 euron kuukausipalkalla. Se oli työtä, jonka hoitamiseen ei aja kunnianhimo. Eikä Arto halunnut itseään näytille, hän tahtoi olla hyödyksi.

Ehkä siitä johtuen sairastelu oli hänelle vaikeaa. Kuluneiden viikkojen aikana Arto oli – riippuen tautinsa kulusta – mieltynyt ensin vilkkaampaan ikkunaan, mutta siirtynyt sitten pihan puolelle. Ikkunalaudalla oli rivissä postikortteja ystävän matkoilta kaukoitään sekä kulho pölyttyneitä hedelmiä. Niistä oli vaikea sanoa, jos ne vielä olivat syötäviä, niin hyvin ne olivat sopeutuneet toisiinsa. Ikkunapuitteiden maali halkeili, ohuita siivuja valkoista puuta oli tipahdellut ikkunalasien väliin, jonne oli joskus aikaan eksynyt ja kuollut kärpäsiä.

Sisäpiha oli villiintynyt ja pyöräparkki kasvanut umpeen pitkiä heiniä. Harvat puut kasvattivat kaunista keltajäkälää. Ne kurkottivat korkealle, ulottuivat melkein matalimman kerrostalon ylimpään parvekkeeseen saakka. Seiniä kiertävä muratti oli kasvattanut umpeen talon sivuseinämän ja nurkan takaa sen hapsottavat päät kurottivat haarojaan tehdäkseen lähempää tuttavuutta kukkaruukkujen ja parvekelaatikoiden kanssa.

”Kolme haapaa, yhdessä vihreät lehdet”, Arto kirjoitti muistivihkoonsa. ”Talonmies ei haravoinut pihaa torstaina, naapurin pyykit sinisävyiset”. Illalla olisi talon yleinen saunavuoro, Arto muisti, ensin naisten vuoro klo 16-18 ja miesten sauna heti perään klo 18-20. Edellisen viikon muistiinpanoista näkyi, että illan mittaan saunan rappusille oli kertynyt yhteensä kuusi oluttölkkiä, joista kaksi oli oransseja, yksi isompi vihreä ja loput kirkkaan punaisia. Huomio miellytti Artoa, koska se oli tarkka, mutta myös koska värit toistivat pihan heinikkoon pudonneita lehtiä. Hän kirjasi senkin ylös.

Alkuillasta ovikello soi. Arto ei odottanut vieraita, itse asiassa hän ei ollut tarkoituksella tavannut ketään koko sairautensa aikana. Mutta elämässä tulee tilanteita joille ei voi kääntää selkäänsä, niin kuin on ihmisiä, joita ei osaa hyvästellä. Esko oli yksi heistä. He olivat olleet ystäviä opiskeluajoista saakka ja vaikka miehiä yhdisti enää vain ikä, tapasivat he toisiaan aika ajoin.

Esko nosti ovisilmässä kättään tervehdykseksi. Pyöreässä kalansilmässä maailma kaartuu reunoilta. Eskon vatsa pullistui tynnyrimäiseksi ja pää keikkui kauempana muusta ruumiista, omituisesti lähempänä hissiä kuin miehen ruumista. Arto avasi oven tervehtimättä ja päästi ystävänsä hämärään eteiseen. Eskon perässä sisään luikki jotain vettynyttä ja haisevaa. Se oli Eskon koira Buster, joka ravisteli itsensä kuivaksi eteisen matolle.

– Ulkona tihkuttaa, Esko sanoi ja ravisteli hänkin harteitaan kuin olisi saapunut yhteisestä sopimuksesta. Koira heilutti koko takaruumistaan ja kiemurteli Arton jalkoihin rapsutettavaksi.

– Niinpä toisiaan taitaa, hän vastasi vaikka hyvin tiesi vallitsevan sääntilan. Se oli sellaista jota sanotaan keskustelun vuoksi, ei niinkään aidosta kiinnostuksesta.

Sulaneet jääpalat putosivat kilahtaen lasin pohjalle. Arto tarjosi ystävälleen toisen viskin. He olivat käyneet läpi vanhat tuttavat, keskustelleet hieman ajankohtaisista asioista. Esko puheli tapansa mukaisesti laveasti ja poukkoillen, eksyen jatkuvasti ajatuksissaan sivupoluille ja yllättäviin yksityiskohtiin, jotka kaappasivat hetkessä hänen huomionsa.

Vaikka Eskon keskustelutyyli oli assosiatiivinen, paikoitellen jopa sattumanvarainen, pystyi Arto yleensä vaivatta seuraamaan ystävänsä ajatuksen kulkua. Olihan asioiden järjestäminen niille kuuluvalle paikalle hänen ominta alaansa. Tänään häntä silti hieman vaivasi aiemman puuhan yllättävä keskeytyminen, eikä hän saanut Eskon ajatuksista kiinni. Hän huomasi seuraavansa katseellaan koiran touhuja. Buster vaikutti tarkkaavaisesti havainnoivan tilaa hajuaistinsa avulla, eikä puolisokea eläin kaatanut kulkiessaan yhtään esinettä, vaikka kävelykin selvästi alkoi tuottaa vaikeuksia.

Buster oli täyttänyt menneenä kesänä kaksitoista vuotta ja koiran pitkälle edennyt lonkkavika sai kävellessä takapuolen kiikkumaan kankeasti. Muuten Buster ei liiemmin osoittanut vanhuuden merkkejä. Muutaman epäonnisen yrityksen jälkeen koiran onnistui hypähtää ikkunalautaa vasten. Leveässä haara-asennossa se tarkkaili vilkkuvaa katua tai mitä lie se siellä näki, kuono jätti ikkunalasin alareunaan rivin huuruisia jälkiä. Koiran eleistä päätellen ulkona kävi aikamoinen vilske.

– Buster näyttäisi haluavan ulos, Arto sanoi.

– Kunhan tarkkailee.

Arto nousi anteeksi pyytäen tuoliltaan ja siirtyi ikkunalle. Hän rapsutti koiran päätä ja yritti arvata mitä se katseli. Vastapäisessä Nurkkabaarissa ilta oli päässyt käyntiin. Koska kapakalla ei ole terassia, vaan ulko-ovi avautuu suoraan kadulle, sateisen päivän jälkeen katukivetys oli baarin edustalla täynnä vettyneitä tumppeja ja tupakoitsijoita. Näky sai Arton kaipaamaan muistikirjaansa.

Voidakseen todeta asian henkilökohtaisesti olisi kuitenkin lähdettävä ulos, ylitettävä risteys ja kuljettava lemmikkieläinliikkeen ja jonnekin menneisyyteen unohtuneen elintarvikekioskin ohitse. Seistävä ulkona hyhmäisessä säässä, sitten sisällä jonossa vakioasiakkaiden katseista välittämättä.

– Huvittaisiko sinua lähteä seuraksi yhdelle oluelle? Esko kysyi kuin olisi nähnyt päältä Arton ajatukset.

– Ehkä parasta etten lähde minnekään. On jo myöhä ja flunssa painaa, ymmärräthän.

– Niin. Parempi parantua rauhassa, Esko sanoi ja kiitti viskistä. – Meidän pitäisi tavata useammin.

– Miksei.

– Voisit tulla vaikka meillä käymään, Natasha on kysellyt sinusta, Esko jatkoi. – Meidän pitäisi soitella ja sopia joku aika.

– Toki, Arto sanoi ja mutisi jatkoksi jotain, mistä oli vaikea saada selvää.

Kun Esko koirineen oli lähtenyt Arto seurasi heidän kulkuaan kadun toisella puolella, ohi lemmikkieläinliikkeen, elintarvikekioskin ja kapakan, kunnes kaksikko vihdoin katsosi näkyvistä tien kiertäessä mutkan taakse. Arto haki muistikirjansa ja asettui kadunpuoleiseen ikkunaan. Nyt kun hän oli asunnossa yksin, maisema oli kokonaan hänen.

....

Jokin aika takaperin veljeni meni naimisiin venäläisen naisen kanssa. Kun he matkustivat häämatkalle Moskovaan, minä jäin vahtimaan veljeni koiraa Busteria. Veli lupasi palatessaan tuoda perhepullon votkaa minulle ja samankokoisen luun Busterille. Siinä olisi kelpo vaivanpalkka meille kummallekin.

Aamulla kun heräsin, ulkona tihkutti kevyesti ja taivas oli kauttaaltaan raskas. Buster oli ollut hereillä jo jonkin aikaa ja seurasi verkkaisia aamutoimiani tennispallo suussaan. Aina välillä koira pani pitkäkseen, asetteli pallon tassujensa väliin ja jäyti sitä laiskasti takahampaillaan.

Olen aina tullut veljeni koiran kanssa hyvin juttuun, koska Buster on sekoitus bulmastiffia ja terrieriä, juuri niin kuin isäntänsä. Paitsi että ajan kanssa veljeni on alkanut osoittaa kesyyntymisen merkkejä. Jopa siinä määrin, että hän on alkanut vapaa-aikanaan pukeutua vaaleisiin pikeepaitoihin ja shortseihin ja muihin sellaisiin vetimiin, joihin verhoudutaan firman kesäjuhlissa. Toisin sanoen niissä paikoissa, joihin Busterin kaltaiset piskit eivät olisi tervetulleita.

– Mennään! sanoin koiralle ja Buster tipautti tennispallon lattialle. Siitä pallo rullasi nurkkaan ja jätti muovimatolle kuolaisen vanan. Busterilla oli hassu tapa kävellä pää ojossa talutushihnan lenkistä sisään. Niin kuin se ujuttaisi päänsä näkymättömään tunneliin. Vaikka tiedän sen vaivaannuttavan koiraa, minun oli pakko nauraa ääneen. 

Hetken päästä kävelimme hitaasti kohti jokirantaa. Buster kuono maassa, minä nenä kohti taivasta. Yritin päätellä, josko pian alkaisi sataa ja olisiko minun silti ollut parasta ottaa sateenvarjo mukaan.

Sillan kupeessa ravintolalaivat kumahtelivat hiljaa laituriin. Terassit tyhjinä ne näyttivät enemmän jokeen paiskotuilta lavasteilta kuin anniskeluravintoloilta. Busterin intoa tämä vaikutelma ei vähentänyt. Se merkitsi korkealla virtsasuihkulla jokaisen merkittävän kohdan katukivetystä ja jäljitti sitten häntä pystyssä muiden koirien hajuja. Tasaisin väliajoin Buster kääntyi ja katsoi taakseen varmistuakseen, että seurasin vielä mukana. Tällä tapaa töksähdellen etenimme satamaan asti ja toista puolta takaisin.

Kotona laitoin teen keittymään ja annostelin Busterin raksut. Niiden päälle leikkasin paksun siivun koiranmakkaraa. Eläkeikää lähestyvän koiran elämässä pitää olla hohtoa, ajattelin. Buster hotki makkaranpalat päältä ja siirtyi sitten työstämään kuivamuonaa. Se otti varovasti yhden kerrallaan hampaidensa väliin ja kantoi sen viereeni olohuoneen matolle. Hetken raksua tuijotettuaan koira lipaisi sen suuhunsa ja pureskeli huolella. Tämän jälkeen toimitus uusittiin.

Tarkoitukseni oli lukea läpi apurahahakemukseni tutkimussuunnitelma. Tähän mennessä olin yrittänyt tiivistää ajatukseni vaadittuun kuuteen liuskaan, kirjoittanut tekstin valmiiksi kaksi kertaa ja poistanut kaiken yhtä monesti. Haukottelin ja avasin kansion, johon olin tallentanut tekstini pääkohdat. Mikään ei ollut taianomaisesti muuttunut.

– Hyvä poika, sanoin Busterille, joka oli murisi vieressäni tennispallo suussaan. Se oli ihmeen nopeasti kyllästynyt raksutemppuun ja käynyt hakemassa pallonsa eteisen nurkasta. Rapsutin hajamielisesti koiran korvia. – Ei nyt Buster. Leikitään myöhemmin.

Tutkimussuunnitelmastani paistoi läpi etten tiennyt mistä puhuin. Koska se mistä halusin kirjoittaa, ei vielä ollut olemassa. Se oli enemmän toive jostakin, joka vasta oli tulossa. Sellaisesta kirjoittaminen tuntui kuin olisi yrittänyt sanallistaa millaista elämä on kuoleman jälkeen. Nyt teksti näytti teennäiseltä ja sai minut kuulostamaan huonolta taikurilta.

Olin helpottunut, kun puhelin soi. Se oli veljeni. Hän oli kaatunut vespalla ja nyrjäyttänyt nilkkansa. Veli soitti yksityishuoneesta moskovalaisella poliklinikalla.

– Sairaalassa? Onko kaikki hyvin? minä kysyin.

– On. Paremmin kuin hyvin, veli sanoi. – Ikkunasta näkyy Moskva-joki.

– Aivan. Onko Natasha kunnossa?

– On, veli vakuutti. – Mutta voi olla, että joudumme lykkäämään kotiintuloa muutamalla hetkellä. Ei kai haittaa, jos Buster jää luoksesi pidempään?

Koska pidän koiran seurasta enemmän kuin omastani, vakuutin ettei siitä olisi vaivaa. Veljeni puhui vielä tovin venäläisen sairaanhoidon huolellisuudesta ja siitä miten pitkään he joutuisivat odottamaan tuloksia. Hän kertoi myös kuinka kauan he niitä olivat jo odottaneet ja kuinka hän sängyssä maaten pystyi näkemään kauniin kultakupolisen kirkon.

– Me tapaamme sitten jossakin vaiheessa, sanoin kun hän oli lopettanut. – Minä kerron Busterille terveisiä.