....

Kävelimme isäni kanssa kotiin Nurkkabaarista samaa reittiä, jota kuljimme joka päivä. Mäkeä ylös, puiston halki vilkkaalle autotielle, alikulkutietä suojatielle ja siitä vasempaan. Olin hakenut hänet töitteni jälkeen päivähoidosta, niin kuin isäni kantapaikkaansa nimittää.

Aurinko häikäisi, vaikka oli jo elokuu. Puut ja nurmikko heijastivat vihreää, mutta väri taittoi jo tummaan, kuin olisi väsynyt omaan vehreyteensä. Syksy oli silti vasta aavistus. Se oli koleutta aamuisin, kun talutin polkupyöräni varastosta. Auringon hätäilyä mailleen iltaisin, vaikka ilma oli vielä lämmin. Näinä päivinä meillä ei ollut isän kanssa kiire kotiin ja saatoimme pysähtyä puistoon kahville.

Arkeen palaaminen tuntui silti vaikealta. Kesäkuntoon jäänyt isäni oli kieltäytynyt siskon tarjoamasta hoitoavusta, joka hänen mukaansa oli kiusaamista ja niin me jäimme Toivolankadulle kahden. Kannoin elokuun alussa asuntoon kasillisen tavaroita: muutaman paidan, lenkkarit, pyyhkeen ja ostin uuden hammasharjan. Koska me molemmat pärjäämme vähällä, ei isäni asunto käynyt ahtaaksi.

– Ennen joka paikassa poltettiin, isä sanoi ja katsoi maahan. – Ei ainoastaan kahviloissa ja baareissa, myös junissa, yleisissä käymälöissä, kirjastoissa ja urheiluotteluissa. Kaikki polttivat.

– Niin kai, sanoin ja katsoin maata, mutta eri kohtaa kuin isä.

– Suomi oli savusta harmaa.

– Niin taisi olla. Minä naurahdin.

– Nyt se on murheesta harmaa.

– Isä pian on syksy. Silloin kuuluukin tulla pimeää.

– Ai sitäkö se olikin? Isäkin naurahti.

Isä asui miltei keskustan liepeillä, kyljellään makaavan suorakulmion mallisessa kerrostalossa. Asunto oli tismalleen sama, jossa vietin suuren osan lapsuuttani. Päällisin puolin kodissa ei ollut mitään eriskummallista, vanha parisänky oli painanut jäljet muovimattoon, keittiössä haisi tupakka.

Jos asettui seisomaan aivan keittiön vasempaan nurkkaan, saattoi ikkunasta katsella moottoritietä. Parvekkeella ei tarvinnut kuin kurkottaa varpailleen, niin näki viipaleen merta kaukana pesäpallokentän takana. Isäni oli aina suosinut moottoritietä, koska sen pystyi kuulemaan vaikka piti kantapäät ja katseen lattiassa.

Kun vanhempani kymmenkunta vuotta aiemmin erosivat, äitini vei mukanaan suuren osan kodin huonekaluista ja muusta irtaimistosta ja isäni antoi sen tapahtua, koska ei jaksanut välittää tarpeeksi. Hän ei piittaa sisustuksesta ja sen sellaisesta. Mieluummin isä istuu liikkumatta ja katselee ulos keittiön ikkunasta.

Kulkiessamme puiston halki isä huomasi Tanjan. Naapurin tyttö loikoili nurmikolla parin rinnakkaisluokkalaisen kaverinsa kanssa, jotka istuivat häntä vastapäätä ja repivät maasta ruohonkorsia. Tanja makasi puoliksi kyljellään virttyneen punaisen viltin päällä ja nauroi suu auki. Se oli keväällä aloittanut kajaalin käytön.

Isä yritti huutaa Tanjalle jotain imartelevaa, mutta onnistui ainoastaan kertomaan, että siitä oli tullut iso tyttö. Tanja kohotti katseensa ja varjosti kämmenellä silmiään. Hänen vieressään istuva poika sanoi jotakin, mitä oli mahdotonta kuulla kauemmas. Sitten nuoret nojailivat laiskasti käsivarsiinsa ja tuijottivat meitä.

– Mennään kotiin, sanoin koska minun teki pahaa ajatella, että ne pitivät isää höpsönä.

Isä oli vanhentunut muutamassa vuodessa. Sen ruumis oli painunut kasaan kuin rusina. Iltaisin kun istuimme patjalla matkatelevision edessä, isä näytti aivan eksyneeltä lapselta. Ohuet kalsarit olivat kuluneet rikki polvista ja paljastivat palan kyhmyistä säärtä. Isä katsoi ohjelmia kiinnittämättä niihin sen suurempaa mielenkiintoa, käpristyneet karvaiset varpaat ilmaa haroen.

Kotona televisio oli aina auki. Laiskoina loppukesän iltoina äänet kiersivät seiniä, valuivat nurkan taakse eteiseen ja pieneen keittiöön, jossa isäni istui jakkaralla ja poltti tupakkaa. Vaikka oli vasta elokuu, odotin iltojen pitenemistä, sitä kuinka yöpimeä peittelee kaupungin hetki hetkeltä vikkelämmin. Syksyn hiljaista, vielä lämmintä tummuutta.