....

Syyskuun puolivälissä Arto oli sairastellut kaksi viikkoa. Suurimman osan tästä ajasta hän oli viettänyt istumalla jommassa kummassa asuntonsa ikkunassa ja katselemalla ulos. Toisella puolen asuntoa kulki vilkas tie, toisella nuokkui neljän yhteen kasvaneen talon reunustama korttelipiha.

Koska Arto ei oikein kyennyt olemaan jouten, hän kirjoitti harva se päivä näkemästään yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Hänelle oli näinä päivinä tärkeää kirjata ylös kaikki hän mitä näki, ja niin ruutuvihko täyttyi nopeasti. Aivan erityisen mieltynyt Arto oli luetteloihin: ”Kaksi polkupyörää, niistä punainen heikosti lukittu”, hän saattoi kirjoittaa. Tai ”Kahdeksan auton mittainen jono vasemmalle kääntyvällä kaistalla. Bussikaista tyhjä, yksi pysäkille kyykistynyt mies, ehkä ongelmia ruuansulatuksessa?”

Tarkkailu oli Arton mielenlaadulle sopivaa puuhaa, koska siinä saattoi välttyä lähemmiltä ihmiskontakteilta, missä Arto ei koskaan ollut mainittavan ansioitunut. Hän oli enemmän niitä tyyppejä, joilla oli taipumus nojailla seiniin ja pujahdella oviaukoista. Jopa hänen ruumiinsa täytti kaikki hiljaisen vähäpätöisyyden ulkoiset merkit, niin ettei hänen voinut kuvitella työskentelevän muualla kuin katutason alapuolella. Ehkä jossain arkistossa, järjestämässä apuvirkailijan hiljaisia vaikka välttämättömiä hyllytystehtäviä 1200 euron kuukausipalkalla. Se oli työtä, jonka hoitamiseen ei aja kunnianhimo. Eikä Arto halunnut itseään näytille, hän tahtoi olla hyödyksi.

Ehkä siitä johtuen sairastelu oli hänelle vaikeaa. Kuluneiden viikkojen aikana Arto oli – riippuen tautinsa kulusta – mieltynyt ensin vilkkaampaan ikkunaan, mutta siirtynyt sitten pihan puolelle. Ikkunalaudalla oli rivissä postikortteja ystävän matkoilta kaukoitään sekä kulho pölyttyneitä hedelmiä. Niistä oli vaikea sanoa, jos ne vielä olivat syötäviä, niin hyvin ne olivat sopeutuneet toisiinsa. Ikkunapuitteiden maali halkeili, ohuita siivuja valkoista puuta oli tipahdellut ikkunalasien väliin, jonne oli joskus aikaan eksynyt ja kuollut kärpäsiä.

Sisäpiha oli villiintynyt ja pyöräparkki kasvanut umpeen pitkiä heiniä. Harvat puut kasvattivat kaunista keltajäkälää. Ne kurkottivat korkealle, ulottuivat melkein matalimman kerrostalon ylimpään parvekkeeseen saakka. Seiniä kiertävä muratti oli kasvattanut umpeen talon sivuseinämän ja nurkan takaa sen hapsottavat päät kurottivat haarojaan tehdäkseen lähempää tuttavuutta kukkaruukkujen ja parvekelaatikoiden kanssa.

”Kolme haapaa, yhdessä vihreät lehdet”, Arto kirjoitti muistivihkoonsa. ”Talonmies ei haravoinut pihaa torstaina, naapurin pyykit sinisävyiset”. Illalla olisi talon yleinen saunavuoro, Arto muisti, ensin naisten vuoro klo 16-18 ja miesten sauna heti perään klo 18-20. Edellisen viikon muistiinpanoista näkyi, että illan mittaan saunan rappusille oli kertynyt yhteensä kuusi oluttölkkiä, joista kaksi oli oransseja, yksi isompi vihreä ja loput kirkkaan punaisia. Huomio miellytti Artoa, koska se oli tarkka, mutta myös koska värit toistivat pihan heinikkoon pudonneita lehtiä. Hän kirjasi senkin ylös.

Alkuillasta ovikello soi. Arto ei odottanut vieraita, itse asiassa hän ei ollut tarkoituksella tavannut ketään koko sairautensa aikana. Mutta elämässä tulee tilanteita joille ei voi kääntää selkäänsä, niin kuin on ihmisiä, joita ei osaa hyvästellä. Esko oli yksi heistä. He olivat olleet ystäviä opiskeluajoista saakka ja vaikka miehiä yhdisti enää vain ikä, tapasivat he toisiaan aika ajoin.

Esko nosti ovisilmässä kättään tervehdykseksi. Pyöreässä kalansilmässä maailma kaartuu reunoilta. Eskon vatsa pullistui tynnyrimäiseksi ja pää keikkui kauempana muusta ruumiista, omituisesti lähempänä hissiä kuin miehen ruumista. Arto avasi oven tervehtimättä ja päästi ystävänsä hämärään eteiseen. Eskon perässä sisään luikki jotain vettynyttä ja haisevaa. Se oli Eskon koira Buster, joka ravisteli itsensä kuivaksi eteisen matolle.

– Ulkona tihkuttaa, Esko sanoi ja ravisteli hänkin harteitaan kuin olisi saapunut yhteisestä sopimuksesta. Koira heilutti koko takaruumistaan ja kiemurteli Arton jalkoihin rapsutettavaksi.

– Niinpä toisiaan taitaa, hän vastasi vaikka hyvin tiesi vallitsevan sääntilan. Se oli sellaista jota sanotaan keskustelun vuoksi, ei niinkään aidosta kiinnostuksesta.

Sulaneet jääpalat putosivat kilahtaen lasin pohjalle. Arto tarjosi ystävälleen toisen viskin. He olivat käyneet läpi vanhat tuttavat, keskustelleet hieman ajankohtaisista asioista. Esko puheli tapansa mukaisesti laveasti ja poukkoillen, eksyen jatkuvasti ajatuksissaan sivupoluille ja yllättäviin yksityiskohtiin, jotka kaappasivat hetkessä hänen huomionsa.

Vaikka Eskon keskustelutyyli oli assosiatiivinen, paikoitellen jopa sattumanvarainen, pystyi Arto yleensä vaivatta seuraamaan ystävänsä ajatuksen kulkua. Olihan asioiden järjestäminen niille kuuluvalle paikalle hänen ominta alaansa. Tänään häntä silti hieman vaivasi aiemman puuhan yllättävä keskeytyminen, eikä hän saanut Eskon ajatuksista kiinni. Hän huomasi seuraavansa katseellaan koiran touhuja. Buster vaikutti tarkkaavaisesti havainnoivan tilaa hajuaistinsa avulla, eikä puolisokea eläin kaatanut kulkiessaan yhtään esinettä, vaikka kävelykin selvästi alkoi tuottaa vaikeuksia.

Buster oli täyttänyt menneenä kesänä kaksitoista vuotta ja koiran pitkälle edennyt lonkkavika sai kävellessä takapuolen kiikkumaan kankeasti. Muuten Buster ei liiemmin osoittanut vanhuuden merkkejä. Muutaman epäonnisen yrityksen jälkeen koiran onnistui hypähtää ikkunalautaa vasten. Leveässä haara-asennossa se tarkkaili vilkkuvaa katua tai mitä lie se siellä näki, kuono jätti ikkunalasin alareunaan rivin huuruisia jälkiä. Koiran eleistä päätellen ulkona kävi aikamoinen vilske.

– Buster näyttäisi haluavan ulos, Arto sanoi.

– Kunhan tarkkailee.

Arto nousi anteeksi pyytäen tuoliltaan ja siirtyi ikkunalle. Hän rapsutti koiran päätä ja yritti arvata mitä se katseli. Vastapäisessä Nurkkabaarissa ilta oli päässyt käyntiin. Koska kapakalla ei ole terassia, vaan ulko-ovi avautuu suoraan kadulle, sateisen päivän jälkeen katukivetys oli baarin edustalla täynnä vettyneitä tumppeja ja tupakoitsijoita. Näky sai Arton kaipaamaan muistikirjaansa.

Voidakseen todeta asian henkilökohtaisesti olisi kuitenkin lähdettävä ulos, ylitettävä risteys ja kuljettava lemmikkieläinliikkeen ja jonnekin menneisyyteen unohtuneen elintarvikekioskin ohitse. Seistävä ulkona hyhmäisessä säässä, sitten sisällä jonossa vakioasiakkaiden katseista välittämättä.

– Huvittaisiko sinua lähteä seuraksi yhdelle oluelle? Esko kysyi kuin olisi nähnyt päältä Arton ajatukset.

– Ehkä parasta etten lähde minnekään. On jo myöhä ja flunssa painaa, ymmärräthän.

– Niin. Parempi parantua rauhassa, Esko sanoi ja kiitti viskistä. – Meidän pitäisi tavata useammin.

– Miksei.

– Voisit tulla vaikka meillä käymään, Natasha on kysellyt sinusta, Esko jatkoi. – Meidän pitäisi soitella ja sopia joku aika.

– Toki, Arto sanoi ja mutisi jatkoksi jotain, mistä oli vaikea saada selvää.

Kun Esko koirineen oli lähtenyt Arto seurasi heidän kulkuaan kadun toisella puolella, ohi lemmikkieläinliikkeen, elintarvikekioskin ja kapakan, kunnes kaksikko vihdoin katsosi näkyvistä tien kiertäessä mutkan taakse. Arto haki muistikirjansa ja asettui kadunpuoleiseen ikkunaan. Nyt kun hän oli asunnossa yksin, maisema oli kokonaan hänen.

....

Kävelimme isäni kanssa kotiin Nurkkabaarista samaa reittiä, jota kuljimme joka päivä. Mäkeä ylös, puiston halki vilkkaalle autotielle, alikulkutietä suojatielle ja siitä vasempaan. Olin hakenut hänet töitteni jälkeen päivähoidosta, niin kuin isäni kantapaikkaansa nimittää.

Aurinko häikäisi, vaikka oli jo elokuu. Puut ja nurmikko heijastivat vihreää, mutta väri taittoi jo tummaan, kuin olisi väsynyt omaan vehreyteensä. Syksy oli silti vasta aavistus. Se oli koleutta aamuisin, kun talutin polkupyöräni varastosta. Auringon hätäilyä mailleen iltaisin, vaikka ilma oli vielä lämmin. Näinä päivinä meillä ei ollut isän kanssa kiire kotiin ja saatoimme pysähtyä puistoon kahville.

Arkeen palaaminen tuntui silti vaikealta. Kesäkuntoon jäänyt isäni oli kieltäytynyt siskon tarjoamasta hoitoavusta, joka hänen mukaansa oli kiusaamista ja niin me jäimme Toivolankadulle kahden. Kannoin elokuun alussa asuntoon kasillisen tavaroita: muutaman paidan, lenkkarit, pyyhkeen ja ostin uuden hammasharjan. Koska me molemmat pärjäämme vähällä, ei isäni asunto käynyt ahtaaksi.

– Ennen joka paikassa poltettiin, isä sanoi ja katsoi maahan. – Ei ainoastaan kahviloissa ja baareissa, myös junissa, yleisissä käymälöissä, kirjastoissa ja urheiluotteluissa. Kaikki polttivat.

– Niin kai, sanoin ja katsoin maata, mutta eri kohtaa kuin isä.

– Suomi oli savusta harmaa.

– Niin taisi olla. Minä naurahdin.

– Nyt se on murheesta harmaa.

– Isä pian on syksy. Silloin kuuluukin tulla pimeää.

– Ai sitäkö se olikin? Isäkin naurahti.

Isä asui miltei keskustan liepeillä, kyljellään makaavan suorakulmion mallisessa kerrostalossa. Asunto oli tismalleen sama, jossa vietin suuren osan lapsuuttani. Päällisin puolin kodissa ei ollut mitään eriskummallista, vanha parisänky oli painanut jäljet muovimattoon, keittiössä haisi tupakka.

Jos asettui seisomaan aivan keittiön vasempaan nurkkaan, saattoi ikkunasta katsella moottoritietä. Parvekkeella ei tarvinnut kuin kurkottaa varpailleen, niin näki viipaleen merta kaukana pesäpallokentän takana. Isäni oli aina suosinut moottoritietä, koska sen pystyi kuulemaan vaikka piti kantapäät ja katseen lattiassa.

Kun vanhempani kymmenkunta vuotta aiemmin erosivat, äitini vei mukanaan suuren osan kodin huonekaluista ja muusta irtaimistosta ja isäni antoi sen tapahtua, koska ei jaksanut välittää tarpeeksi. Hän ei piittaa sisustuksesta ja sen sellaisesta. Mieluummin isä istuu liikkumatta ja katselee ulos keittiön ikkunasta.

Kulkiessamme puiston halki isä huomasi Tanjan. Naapurin tyttö loikoili nurmikolla parin rinnakkaisluokkalaisen kaverinsa kanssa, jotka istuivat häntä vastapäätä ja repivät maasta ruohonkorsia. Tanja makasi puoliksi kyljellään virttyneen punaisen viltin päällä ja nauroi suu auki. Se oli keväällä aloittanut kajaalin käytön.

Isä yritti huutaa Tanjalle jotain imartelevaa, mutta onnistui ainoastaan kertomaan, että siitä oli tullut iso tyttö. Tanja kohotti katseensa ja varjosti kämmenellä silmiään. Hänen vieressään istuva poika sanoi jotakin, mitä oli mahdotonta kuulla kauemmas. Sitten nuoret nojailivat laiskasti käsivarsiinsa ja tuijottivat meitä.

– Mennään kotiin, sanoin koska minun teki pahaa ajatella, että ne pitivät isää höpsönä.

Isä oli vanhentunut muutamassa vuodessa. Sen ruumis oli painunut kasaan kuin rusina. Iltaisin kun istuimme patjalla matkatelevision edessä, isä näytti aivan eksyneeltä lapselta. Ohuet kalsarit olivat kuluneet rikki polvista ja paljastivat palan kyhmyistä säärtä. Isä katsoi ohjelmia kiinnittämättä niihin sen suurempaa mielenkiintoa, käpristyneet karvaiset varpaat ilmaa haroen.

Kotona televisio oli aina auki. Laiskoina loppukesän iltoina äänet kiersivät seiniä, valuivat nurkan taakse eteiseen ja pieneen keittiöön, jossa isäni istui jakkaralla ja poltti tupakkaa. Vaikka oli vasta elokuu, odotin iltojen pitenemistä, sitä kuinka yöpimeä peittelee kaupungin hetki hetkeltä vikkelämmin. Syksyn hiljaista, vielä lämmintä tummuutta.