....
Aamulla sataa. Pilvet roikottavat mäntyjen latvoissa ja ohitustie on sunnuntaista hiljainen. Kestäisi vielä kauan ennen valoisaa, mutta Seijaa ei jaksa nukkua. Eilen Tapani ajoi pihasta pakettiautollaan, eikä enää palaa. Eikä hänellä tule olemaan miestä ikävä. Ajatus tuntuu melkein unelta, koska muutoksen kantama todellisuus ei vielä ole täällä. Tapani on jo mennyt, mutta ollut poissa vasta hetken, kuin kauppareissulla. Täytyy odottaa. Antaa ajan tehdä kaikesta totta.

Seija vetää varovasti pitkät kalsarit yöpaitansa alle. Etsii peitteiden mutkiin yöllä potkitut villasukat ja liukuu varovasti alas sängystä. Kävelee sitten hitaasti huoneen poikki keittosyvennykseen, nostaa kahvinkeittimen lattialta ja kaataa porot suodatinpussiin. On otettava seinästä tukea ja levättävä hetki, ennen kuin saa keittimen painettua päälle. Jossain läikkyy kaukainen häpeä sanoista, joita on vaikea palauttaa mieleen. Eilisilta on kadonnut ja jättänyt jälkeensä arat kädet ja huojuvan askeleen. Kahvinkeitin hyrisee ja asuntoon leviää rutiinien levollinen tuoksu. Kaikki on kevyempää, kunhan kahvi on keittänyt valmiiksi.

Sohvalla Tytti nukkuu painavaa lapsen unta. Tytön silmäripset ovat hämmästyttävän pitkät, posket pulleat. Hiki on kihartanut otsahiukset ohimoille. Seija ei pitkään aikaan ole katsonut lasta näin läheltä. Hän polvistuu sohvan viereen ja silittää hiestynyttä päätä, korjaa hieman peittoa. Lapsi tuoksuu metsältä ja hieman tunkkaiselta. Pulleat kädet pitelevät tiukasti räsynykkea.

Nukkuiko tyttö yöllä heidän palatessaan. Vai teeskentelikö vain. Minun tomera tyttöni, joka pihaleikeissä kaatui eikä antanut tarhatädin lohduttaa. Käveli vain leikkikentän nurkkaan ja halasi itseään hellästi vyötäisiltä. Ilmoitti sitten olevansa lohdutettu. 

Vasta nyt, aivan lähellä lasta, Seija huomaa kuinka huoli on piirtänyt reittinsä pieniin kasvoihin. Sen näkeminen saa kaiken muu tuntumaan toisarvoiselta. Tytti on vuodessa kasvanut hänestä kauemmas. Hän on muutunut, tullut vakavammaksi. Seija löytää tytön usein vain istumasta lattialla, leikkimistä teeskennellen. Tytti pukee ja riisuu nukkeaan, muta on ajatuksissaan muualla. Silittää Bibin nukkaista tukkaa ja huokaisee syvään kuin aikuinen. Niin kuin hän näkisi jo kaukaa kaikki maailman valheet ja petturuudet. Kaiken sen, mikä on vasta tulossa.

Suojakeli saa usvan nousemaan ikkunaan. Se kulkeutuu sisään kerrostalon vierestä, pienestä kaistaleesta puita asutuksen välissä. Se on vain aavistus metsästä, jonka puut ulottavat asuntoon. Se viipyy havunneulasissa, lattialla ja kynnysmatolla.

.....

Eeron lähdettyä Helena seisoi parvekkeen oven edessä ja piteli itseään vyötäisiltä. Ensimmäisen kerran tuntui, että nyt voisi hellittää. Ovenraosta tunki kylmää eikä villatakki lämmittänyt, vaikka sen alla oleva paita on angoravillaa ja sen alla vatsa pehmeä. Tuntui kuin olisi torkahtanut. Hetkeksi ummistanut silmänsä ja unohtanut herätä.

Miten kauan olikaan kulunut. Hän oli etääntynyt vanhoista luokkakavereistaan, jotka hankkivat ammatillisen koulutuksen ja perheen ja asuivat nyt rivitalossa. He tiesivät tarkoin mitä milloinkin tulisi tapahtumaan ja mikä olisi työnjako. Milloin sauna on lämmin ja kuka kuskaa lapset harrastuksiin. Eikä hänellä ollut otetta mistään. Silti vuodet olivat kestäneet niin kauan, että tuntui kuin se kaikki olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Ja niin se ehkä olikin. Lapsuus, nuoruus ja aikuisuus olivat seuranneet toisiaan, mutta eivät pystyneet muodostamaan jatkumoa. Ja nyt hän poikkeaa menneestä vastakohtaisuuteen saakka.

Puolityhjässä olohuoneessa näkyy vieläkin tarkasti paikka, jossa sohvaryhmä eilen seisoi. Helena katsoo hämärtyvästä ikkunasta kauppakorkean seinää, sen vieressä laskevaa jyrkkää mäkeä ja ymmärtää ettei kestäisi enää yhtään talvea näissä huoneissa. Hän ei halua todistaa kauppakorkean nyppylän jokavuotista muuttumista pulkkamäeksi. Eikä lapsien tipahtelua äkkijyrkän reunan yli portaikkoon. Se ei huvittaisi häntä enää. Koska kenenkään elämä ei ole suora viiva. Vanhempana sen näkee jos uskaltaa katsoa taakseen.