....
Aamulla sataa. Pilvet roikottavat mäntyjen latvoissa ja ohitustie on sunnuntaista hiljainen. Kestäisi vielä kauan ennen valoisaa, mutta Seijaa ei jaksa nukkua. Eilen Tapani ajoi pihasta pakettiautollaan, eikä enää palaa. Eikä hänellä tule olemaan miestä ikävä. Ajatus tuntuu melkein unelta, koska muutoksen kantama todellisuus ei vielä ole täällä. Tapani on jo mennyt, mutta ollut poissa vasta hetken, kuin kauppareissulla. Täytyy odottaa. Antaa ajan tehdä kaikesta totta.

Seija vetää varovasti pitkät kalsarit yöpaitansa alle. Etsii peitteiden mutkiin yöllä potkitut villasukat ja liukuu varovasti alas sängystä. Kävelee sitten hitaasti huoneen poikki keittosyvennykseen, nostaa kahvinkeittimen lattialta ja kaataa porot suodatinpussiin. On otettava seinästä tukea ja levättävä hetki, ennen kuin saa keittimen painettua päälle. Jossain läikkyy kaukainen häpeä sanoista, joita on vaikea palauttaa mieleen. Eilisilta on kadonnut ja jättänyt jälkeensä arat kädet ja huojuvan askeleen. Kahvinkeitin hyrisee ja asuntoon leviää rutiinien levollinen tuoksu. Kaikki on kevyempää, kunhan kahvi on keittänyt valmiiksi.

Sohvalla Tytti nukkuu painavaa lapsen unta. Tytön silmäripset ovat hämmästyttävän pitkät, posket pulleat. Hiki on kihartanut otsahiukset ohimoille. Seija ei pitkään aikaan ole katsonut lasta näin läheltä. Hän polvistuu sohvan viereen ja silittää hiestynyttä päätä, korjaa hieman peittoa. Lapsi tuoksuu metsältä ja hieman tunkkaiselta. Pulleat kädet pitelevät tiukasti räsynykkea.

Nukkuiko tyttö yöllä heidän palatessaan. Vai teeskentelikö vain. Minun tomera tyttöni, joka pihaleikeissä kaatui eikä antanut tarhatädin lohduttaa. Käveli vain leikkikentän nurkkaan ja halasi itseään hellästi vyötäisiltä. Ilmoitti sitten olevansa lohdutettu. 

Vasta nyt, aivan lähellä lasta, Seija huomaa kuinka huoli on piirtänyt reittinsä pieniin kasvoihin. Sen näkeminen saa kaiken muu tuntumaan toisarvoiselta. Tytti on vuodessa kasvanut hänestä kauemmas. Hän on muutunut, tullut vakavammaksi. Seija löytää tytön usein vain istumasta lattialla, leikkimistä teeskennellen. Tytti pukee ja riisuu nukkeaan, muta on ajatuksissaan muualla. Silittää Bibin nukkaista tukkaa ja huokaisee syvään kuin aikuinen. Niin kuin hän näkisi jo kaukaa kaikki maailman valheet ja petturuudet. Kaiken sen, mikä on vasta tulossa.

Suojakeli saa usvan nousemaan ikkunaan. Se kulkeutuu sisään kerrostalon vierestä, pienestä kaistaleesta puita asutuksen välissä. Se on vain aavistus metsästä, jonka puut ulottavat asuntoon. Se viipyy havunneulasissa, lattialla ja kynnysmatolla.

....
Seuraavana syksynä äiti tutustui Tapaniin. Tapanilla on paksut viikset ja punainen pakettiauto täynnä pahvilaatikoita. Niiden viereen on ahdettu hassun näköiset, pystyt kärryt, jotka näyttävät aivan lyhyiltä tikkailta. Tytti ihmetteli kauan laatikoiden kohtaloa. Mistähän ne kaikki Tapanin autoon tulevat ja voisikohan niistä rakentaa talon. Aikuisia naurattaa, mutta he eivät suostu vastaamaan, vaikka Tytti toistaa kysymyksen selkeästi ja monta kertaa.

Tytti pitää laatikoista. Päivänä jolloin Tapani kantoi tavaransa asuntoon, Tytti rakensi  pahvilaatikoista nukensängyn. Puuhaan kului koko päivä, mutta Bibin onkin jo aika opetella nukkumaan yksin. Vaikka nuken hiukset ovat harvenneet ja kangaskädet kuluneet miltei hiuki, silmät hehkuvat valkoisina ja luottavaisina. Bibi kulkee aina Tytin mukana. Bibi on hänen tyttärensä niin kuin hän aina tulee olemaan äitinsä tyttö.

Kotona Tytin päivät käyvät usein pitkiksi. Onneksi Bibi ei ole kauhean välkky ja sille pitää selittää asioita monta kertaa ennen kuin se ymmärtää. Vaikka Tapanin mielestä tenava ei saisi molkottaa niin ettei kukaan pysty keskittymään. Kun Tytti kysyy syytä, vastaa Tapani aina samoin: Aikuisten juttuja. Se on koodikieltä. Tytti tietää sen merkitsevän, että Tytti ja Bibi eivät saa olla mukana. Tytti ei pidä aikuisten asioista.

Päivällä he pesevät äidin kanssa pyykkiä ja tekevät lihamakaronilaatikkoa. Illalla äiti ja Tapani riitelevät. Tytti kuulee joka sanan, vaikka yrittää olla kuulematta. Hän peittää Bibin korvat, koska Bibi on vielä pieni ja herkkä. Mies ei pysty käsittämään miksi Tytti ei osaa leikkiä muiden lasten kanssa. Onhan se jo iso likka, jolla pitäisi olla omia kavereita. Hän sanoo sen tarkoituksellisen rumasti. Äiti huokaa, mutta ei vastaa. Kumartuu  sitten noukkimaan roskan lattialta. Takaapäin äidin selkä on kapea ja kyyry. Se ei jaksaisi kantaa painavia sanoja, Tytti ajattelee. Hän kävelee äidin vierelle ja ottaa häntä kädestä. Silittää toisella housun sivusaumaa. Kuinka pieni äiti onkaan.

Äiti käännähtää ja yrittää katsoa rohkaisevasti, mutta hymy ei onnistu raottamaan huulia.
– Menisitkö Tytti vaikka hetkeksi ulos, hän pyytää.
– Hetkeksi. Miksei samoilla jaloilla hiekkakentälle asti, Tapani tiuskaisee ja kääntyy Tyttiin päin: – No niin, antaas mennä nyt.

Tytti ottaa Bibiä kädestä ja astuu ovelle. Hän tietää, että Bibille tulee paha mieli. Sen kuulee, koska Bibi seisoo aivan hiljaa eikä räpytä silmiään. He kävelevät portaat vintille ja istuvat rappukäytävän nurkkaan, lattialle ulottuvien muoviverhojen taakse.
–  Minun tyttöni, hän  kuiskaa hellästi ja silittää nuken päätä.
– Älä pelkää, tässä minä olen. Ja suru laskeutuu heihin kumpaankin. Tytti antaa tunteen tulla. Se kiertyy lämpönä selkää pitkin silmien taakse ja tipahtelee poskille lempeinä noroina.

....

Kun Tytti oli pieni, vuoden alku oli hänestä kaikkein parasta aikaa. Kinkku syöty, loput laatikot heitetty menemään, kuusenneulasia ja sädetikkujen raakileita iloisesti sekaisin lattialla. He asuivat niihin aikoihin äidin kanssa kahdestaan, vanhassa kerrostalossa kaukana kaupungin laidalla. Heidän asuntonsa oli todella pieni. Niin pieni, että makuuhuone oli pelkkä verhokankaalla eristetty syvennys eikä keittokomero komero laisinkaan. Ainoastaan keittolevy ja jääkaappi huoneen nurkassa. Mutta korkeasta ikkunasta näkyi kappale metsänlaitaa ja talon nurkan takana oli valtava pallokenttä, joka talvisin jäätyi luistinradaksi. Ikkunan viereen he kasasivat tyhjistä suklaarasoista vartiotornin. Joka joulu yhtä korkean kuin Tytti on pitkä. Nyt kun tyttö kurkottaa ulos nähdäkseen luistinradalle, yltää torni otsaan asti.

Joululomalla äiti vie Tytin luistelemaan joka päivä. Hän istuttaa lapsen lumipenkereelle ja ryhtyy lakaisemaan jään pinnalta männynneulasia. Tytti laittaa rukkasen suuhunsa. Se maistuu kovalta kieltä vasten. Kauempana isot tytöt harjoittelevat sirklaamaan takaperin. Heillä on keskittyneet ilmeet ja punaiset posket. Ilmavirta saa takinhelmat nousemaan korkealle selkiin. He nauravat ja lämmittelevät hieromalla toistensa käsiä. Kellään ei ole paksuja hanskoja vaan kauniit valkoiset sormikkaat. Ne on varmasti tehty hienosta villasta tai silkistä niin kuin prinsessoilla.

Tytti kuvittelee olevansa yksi heistä, itsevarma, kaunis ja aikuinen. Jonain päivänä hänkin pukeutuisi hienoimpaan silkkiin. Luistelisi hiukset hulmuten ja loisi vaivihkaisia katseita poikiin. Kun pojat katsoisivat takaisin, Tytti osaisi teeskennellä välinpitämätöntä. Katsoa ensin salaa kohti, sitten nopeasti jäähän. Hymyillä vasta kun on kääntänyt päänsä. – No niin. Valmista tuli, äiti sanoo ja puistelee lunta vaatteistaan. Kiristää sitten Tytin luistimet niin että nilkkoja pakottaa.

Kun vuosi on vaihtunut, äidin pitää taas töihin, koska pöly ei pidä lomaa. Äiti ei sano sitä pettyneenä, ainoastaan hieman uupuneena, miltei lempeästi. – Onko sun ihan pakko mennä, Tytti kysyy vaikka tietää vastauksen kuulematta. Äiti pujottaa hänen kaulaansa kotiavaimen ja tyttö tarttuu häntä vyötäisiltä. Hän tuntee valtavaa halua kiivetä äidin syliin ja puristautua lujasti häntä vasten. Tulla osaksi äidin rintakehää, niin ettei hän ikinä lähtisi irti. Ei vaikka iso mies kaikin voimin vetäisi häntä vyötäisiltä. Miehen pitäisi lähteä hakemaan työkaluja, vasaraa ja suuria saksia, ja he saisivat vielä hetken olla ihan vaan kahdestaan.

Äiti hymyilee hiukan ja huokaisee. Pian olisi jo kiire bussille. He laittavat vielä tiskiveden valumaan ja Tytti kerää ammeeseen puurosta tahmaiset kulhot. Äidin käsi on kostea, kun hän silittää Tytin hiukset otsalta korvan taakse.
 –  Arvaas mitä?  hän kysyy veikeänä.
 – Tänään viimeistellään meijän vartiotorni. Sitten kun tulen kotiin, haetaan alennuksesta niitä suklaita, joista sinä pidät ja syödään ihan kaikki. Tyttiä naurattaa, koska hän on pitkä nainen. Hän nousee samassa varpailleen ja kävelee huoneeseen kuin korkokengillä. Äiti tulee hitaammin perässä, siristää silmiään ja mittaa kädellään tytön korkeuden:
 – Olet oikeassa. Meille tulee valtava urakka, hän myöntyy.
 – Niin. Menee monta päivää. Ainakin kaksi, Tytti innostuu ja ottaa äitiä kädestä. Jäädään kotiin, hän ajattelee. Jäädään kotiin koko päiväksi ja leikitään että työt on peruttu.

Mutta Tytti ei ole mikään itkuvauva. Ja kun äiti on lähtenyt, hän kasaa loput astiat kahteen riviin. Lautaset lämpimään veteen, kupit kylpyammeen viereen. Hän ei saa yksin pestä laseja, koska amme on syvä ja astioista on vaikea saada otetta. Lautaset ovat helpompia, koska ne ovat pyöreitä ja litteitä.