....
Aamulla sataa. Pilvet roikottavat mäntyjen latvoissa ja ohitustie on sunnuntaista hiljainen. Kestäisi vielä kauan ennen valoisaa, mutta Seijaa ei jaksa nukkua. Eilen Tapani ajoi pihasta pakettiautollaan, eikä enää palaa. Eikä hänellä tule olemaan miestä ikävä. Ajatus tuntuu melkein unelta, koska muutoksen kantama todellisuus ei vielä ole täällä. Tapani on jo mennyt, mutta ollut poissa vasta hetken, kuin kauppareissulla. Täytyy odottaa. Antaa ajan tehdä kaikesta totta.

Seija vetää varovasti pitkät kalsarit yöpaitansa alle. Etsii peitteiden mutkiin yöllä potkitut villasukat ja liukuu varovasti alas sängystä. Kävelee sitten hitaasti huoneen poikki keittosyvennykseen, nostaa kahvinkeittimen lattialta ja kaataa porot suodatinpussiin. On otettava seinästä tukea ja levättävä hetki, ennen kuin saa keittimen painettua päälle. Jossain läikkyy kaukainen häpeä sanoista, joita on vaikea palauttaa mieleen. Eilisilta on kadonnut ja jättänyt jälkeensä arat kädet ja huojuvan askeleen. Kahvinkeitin hyrisee ja asuntoon leviää rutiinien levollinen tuoksu. Kaikki on kevyempää, kunhan kahvi on keittänyt valmiiksi.

Sohvalla Tytti nukkuu painavaa lapsen unta. Tytön silmäripset ovat hämmästyttävän pitkät, posket pulleat. Hiki on kihartanut otsahiukset ohimoille. Seija ei pitkään aikaan ole katsonut lasta näin läheltä. Hän polvistuu sohvan viereen ja silittää hiestynyttä päätä, korjaa hieman peittoa. Lapsi tuoksuu metsältä ja hieman tunkkaiselta. Pulleat kädet pitelevät tiukasti räsynykkea.

Nukkuiko tyttö yöllä heidän palatessaan. Vai teeskentelikö vain. Minun tomera tyttöni, joka pihaleikeissä kaatui eikä antanut tarhatädin lohduttaa. Käveli vain leikkikentän nurkkaan ja halasi itseään hellästi vyötäisiltä. Ilmoitti sitten olevansa lohdutettu. 

Vasta nyt, aivan lähellä lasta, Seija huomaa kuinka huoli on piirtänyt reittinsä pieniin kasvoihin. Sen näkeminen saa kaiken muu tuntumaan toisarvoiselta. Tytti on vuodessa kasvanut hänestä kauemmas. Hän on muutunut, tullut vakavammaksi. Seija löytää tytön usein vain istumasta lattialla, leikkimistä teeskennellen. Tytti pukee ja riisuu nukkeaan, muta on ajatuksissaan muualla. Silittää Bibin nukkaista tukkaa ja huokaisee syvään kuin aikuinen. Niin kuin hän näkisi jo kaukaa kaikki maailman valheet ja petturuudet. Kaiken sen, mikä on vasta tulossa.

Suojakeli saa usvan nousemaan ikkunaan. Se kulkeutuu sisään kerrostalon vierestä, pienestä kaistaleesta puita asutuksen välissä. Se on vain aavistus metsästä, jonka puut ulottavat asuntoon. Se viipyy havunneulasissa, lattialla ja kynnysmatolla.

....

Kun Tytti oli pieni, vuoden alku oli hänestä kaikkein parasta aikaa. Kinkku syöty, loput laatikot heitetty menemään, kuusenneulasia ja sädetikkujen raakileita iloisesti sekaisin lattialla. He asuivat niihin aikoihin äidin kanssa kahdestaan, vanhassa kerrostalossa kaukana kaupungin laidalla. Heidän asuntonsa oli todella pieni. Niin pieni, että makuuhuone oli pelkkä verhokankaalla eristetty syvennys eikä keittokomero komero laisinkaan. Ainoastaan keittolevy ja jääkaappi huoneen nurkassa. Mutta korkeasta ikkunasta näkyi kappale metsänlaitaa ja talon nurkan takana oli valtava pallokenttä, joka talvisin jäätyi luistinradaksi. Ikkunan viereen he kasasivat tyhjistä suklaarasoista vartiotornin. Joka joulu yhtä korkean kuin Tytti on pitkä. Nyt kun tyttö kurkottaa ulos nähdäkseen luistinradalle, yltää torni otsaan asti.

Joululomalla äiti vie Tytin luistelemaan joka päivä. Hän istuttaa lapsen lumipenkereelle ja ryhtyy lakaisemaan jään pinnalta männynneulasia. Tytti laittaa rukkasen suuhunsa. Se maistuu kovalta kieltä vasten. Kauempana isot tytöt harjoittelevat sirklaamaan takaperin. Heillä on keskittyneet ilmeet ja punaiset posket. Ilmavirta saa takinhelmat nousemaan korkealle selkiin. He nauravat ja lämmittelevät hieromalla toistensa käsiä. Kellään ei ole paksuja hanskoja vaan kauniit valkoiset sormikkaat. Ne on varmasti tehty hienosta villasta tai silkistä niin kuin prinsessoilla.

Tytti kuvittelee olevansa yksi heistä, itsevarma, kaunis ja aikuinen. Jonain päivänä hänkin pukeutuisi hienoimpaan silkkiin. Luistelisi hiukset hulmuten ja loisi vaivihkaisia katseita poikiin. Kun pojat katsoisivat takaisin, Tytti osaisi teeskennellä välinpitämätöntä. Katsoa ensin salaa kohti, sitten nopeasti jäähän. Hymyillä vasta kun on kääntänyt päänsä. – No niin. Valmista tuli, äiti sanoo ja puistelee lunta vaatteistaan. Kiristää sitten Tytin luistimet niin että nilkkoja pakottaa.

Kun vuosi on vaihtunut, äidin pitää taas töihin, koska pöly ei pidä lomaa. Äiti ei sano sitä pettyneenä, ainoastaan hieman uupuneena, miltei lempeästi. – Onko sun ihan pakko mennä, Tytti kysyy vaikka tietää vastauksen kuulematta. Äiti pujottaa hänen kaulaansa kotiavaimen ja tyttö tarttuu häntä vyötäisiltä. Hän tuntee valtavaa halua kiivetä äidin syliin ja puristautua lujasti häntä vasten. Tulla osaksi äidin rintakehää, niin ettei hän ikinä lähtisi irti. Ei vaikka iso mies kaikin voimin vetäisi häntä vyötäisiltä. Miehen pitäisi lähteä hakemaan työkaluja, vasaraa ja suuria saksia, ja he saisivat vielä hetken olla ihan vaan kahdestaan.

Äiti hymyilee hiukan ja huokaisee. Pian olisi jo kiire bussille. He laittavat vielä tiskiveden valumaan ja Tytti kerää ammeeseen puurosta tahmaiset kulhot. Äidin käsi on kostea, kun hän silittää Tytin hiukset otsalta korvan taakse.
 –  Arvaas mitä?  hän kysyy veikeänä.
 – Tänään viimeistellään meijän vartiotorni. Sitten kun tulen kotiin, haetaan alennuksesta niitä suklaita, joista sinä pidät ja syödään ihan kaikki. Tyttiä naurattaa, koska hän on pitkä nainen. Hän nousee samassa varpailleen ja kävelee huoneeseen kuin korkokengillä. Äiti tulee hitaammin perässä, siristää silmiään ja mittaa kädellään tytön korkeuden:
 – Olet oikeassa. Meille tulee valtava urakka, hän myöntyy.
 – Niin. Menee monta päivää. Ainakin kaksi, Tytti innostuu ja ottaa äitiä kädestä. Jäädään kotiin, hän ajattelee. Jäädään kotiin koko päiväksi ja leikitään että työt on peruttu.

Mutta Tytti ei ole mikään itkuvauva. Ja kun äiti on lähtenyt, hän kasaa loput astiat kahteen riviin. Lautaset lämpimään veteen, kupit kylpyammeen viereen. Hän ei saa yksin pestä laseja, koska amme on syvä ja astioista on vaikea saada otetta. Lautaset ovat helpompia, koska ne ovat pyöreitä ja litteitä.

.....
Minna makaa aivan hiljaa kerrossängyssä. Hän laskee ohiajavia autoja ja yrittää erottaa liikenteen seasta lumiauran. Joka kerta kun risteyksen liikennevalot vaihtuvat, Minna kipristää varpaitaan ja kuuntelee oikein tarkkaan. Lopulta hän kyllästyy ja heittää peiton sivuun kuin viitan. Minna on jo iso tyttö ja osaa hypätä alas sängystä. Hän kuvittelee olevansa ritari ja ponnistaa muurin yli linnan jäiselle pihalle. Ritarit eivät laskeudu pylly edellä. Ritarit liikkuvat arvokkasti ja kumartavat kamarineidoille, jotka hymyilevät ja katsovat ujosti kenkiään.

Minna hieroo silmiään ja räplää auki joulukalenterin luukun. Pupu. Ulkona ei ole vielä lunta kuten kalenterissa. On vain matalia, ruskeita kasoja ajotien vieressä ja huurretta ikkunanpuitteissa. Minna puristaa luomet tiukasti kiinni ja toivoo. Jos hän arvaa katsomatta mikä sukka kuuluu mihinkin jalkaan, jouluna sataisi kasoittain pehmeää lunta. Sitten hän rakentaisi ison lumiukon ja pukisi sille myssyn ja kaulahuivin niin kuin telkkarissa.

Keittiöstä kuuluu ääniä. Äidin ääni ja Mintun. Isä varmaan nukkuu vielä. Minna tietää ettei isää saa herättää, koska se on öisinajattelija. Tyttö pukee paksun lämpökerraston nopeasti päälleen, koska on tarha-aamu. Ja ettei äiti syytä vitkuttelusta. Minnaa pelottaa, kun äiti suuttuu. Äidin huulet katoavat ja silmät katsovat suoraan läpi. Kun Minna on aikuinen ja hänelle kasvaa parta, hän sanoo takaisin. Rouva, hän sanoisi ja sukisi suippoja viiksiään. Minna pitäisi merkitsevän tauon. Nyt rauhoitutaan.

Kun Minna avaa huoneensa oven, tuoksuu pulla. Se ei ole hyvä merkki. Minnalle tulee heti epäilevä olo. Ehkä jokin on vialla, kun tarhapäivänä leivotaan, mutta äiti hymyilee ja sanoo, että sillä on pitkä aamu. Minttu istuu syöttötuolissa ja rummuttaa pöytää pullanpalalla. Sillä on sokeria suupielessä ja rinnuksilla.

–  Otatko sinäkin yhden, äiti kysyy ja pyyhkii suutaan.
–  Joo.
–  Onko kiva kun saa rauhassa syödä?
–  Joo, Minna vastaa ja levittää suunsa oikein isoksi kuin hevostallin saranat. Niin että siitä mahtuisi kokonainen heinäpaali ja haukkaa puolet pullasta.

–  Et viitsi leikkiä ruualla Minna. Koeta edes nauttia, äiti sanoo ja huokaa.
–  En ole Minna, olen ritari, tyttö vastaa ja yrittää miettiä isoja sanoja, joita ritarit käyttäisivät puhutellessaan tallihenkilökuntaa.
–  Suvaitsettehan, hän lisää ja tunkee toisen pullan puoliskon suuhunsa.

Vaikka Minna yrittää pureskella huolella, lentää murusia lautaselle ja pöydälle lautasen viereen. Siemailen, hän jatkaa ja tarttuu maitolasiin. Minttua naurattaa. Äitikin hymyilee ja tarjoaa lisää maitoa. Jos ehdin juoda maitolasin tyhjäksi ennen kuin kahvi on keittynyt, minulle kasvaa isona tuuheat viikset, eikä mitään pahaa koskaan tapahdu ja kaikki on aina hyvin, Minna ajattelee. Jos ehdin juoda maitolasin tyhjäksi.