....

Vanha mies nostaa kirveen korkealle päänsä yläpuolelle ja humauttaa sen paksuun runkoon. Puu huojuu ja polvet notkahtavat lyönnin voimasta. Vaikka miehen kämmenet ovat sierettyneet, hän ei jää hengähtämään. Viimein se ryskyen kaatuu, pihan vanhin omenapuu. Sen mukana katoavat vuosikymmenet, eikä niitä enää ole.

Punavatsainen lintu lennähtää kannolle ja katselee, kuinka vanhus asettelee rungot lomittain. Nostaa ne ponnistaen vanhaan kelkkaan ja työntää lastin puuvajaan. Nyt näkee taas järvelle, hän ajattelee ja tuntee selässään viiman. Vai onko se haikeutta. Muistoissa puut vielä ovat täällä. Tuossa missä tulkku tutkii tuoretta kantoa. Tuossa, missä Teppo opetteli kävelemään ja Sari häntä ennen.

Kauimmaisen puun katveessa tyttö järjesti nukeilleen kahvikestejä, joihin he vaimon kanssa eivät koskaan olleet kutsutut. Mutta aika menee menojaan. Vaikka kirves on halkonut pihan kahtia, on se vain saattanut loppuun ajan aloittaman työn. Vajassa mies riisuu haalarinsa ja ripustaa kirveen seinälle. Ne saavat jäädä.

Illalla lämmitetään sauna. Mies nauttii siitä, kun saa kantaa makeaa vettä järvestä. Pilkkoa polttopuut ja vahtia tulen pesää. Hän peseytyy hiljaisuudessa, leikkaa parran ja varpaankynnet. Istuu vielä kauan lämmössä ja heittää rauhallisia löylyjä, puoli kauhallista kerrallaan.

Vaikka lämpö on lempeää, vanhus kipristää varpaitaan joka löylynheittämällä, aivan kuten pikkupoikana. Hän ei koskaan ole ollut kovin urhea saunoja. Vaimo istui aina pidempään, lapsetkin kasvettuaan siihen ikään. Hän se oli heistä aina ensimmäisenä kuistilla, pyyhe lanteilla, punakka iho höyryten.

Viimein mökin kuistilla se tulee, ihmeellinen rauha. Niin kuin ennen. Kun vaimo vielä istui raukeana vierellä, hiukset löyhällä nutturalla. Kuunteli kuinka puissa asutaan. Se oli kauan sitten. Silloin pihan omenapuut kantoivat satoaan kuin kruunua. Punaposket välkkyen. Mutta jo kauan ne ovat vain seisseet paikoillaan ja vaiti odottaneet. Kuin olisivat aikoja sitten unohtaneet juhlavan tehtävänsä. Ei, puut eivät enää piittaneet siitä, vanhus päättää. Vuoden kierto oli niille tullut yhdentekeväksi. Ennen niin tukevien oksien ainoa tehtävä oli ollut kannatella satunnaisia lintuja, jotka tottumuksesta palasivat etsimään hedelmää.

Silti mies on onnellinen. Tai ei oikeastaan. Se sana kuuluu menneeseen. Se on liian mahtipontinen ja lapsellinen kuvaamaan tätä päivää. Hän on tyyni. Kuin järven pinta, jota pitkin he vaimon kanssa soutivat matkalla saareen. Veneen nokassa vaimo hymyilee ja käärii hihansa. Kurottaa hellästi kohti veden tuuletonta pintaa. Naisen sormet piirtävät jäljen järven yli, aina kotirantaan saakka. Tuohon samaan laiturin nokkaan, joka vieläkin odottaa soutuvenettä tulevaksi.

Pian olisi taas kevät. Talvi antaisi myöten, antaisi valon tulla. Antaisi kuusien kasvaa kerkkää kuin ensimmäistä kertaa. Siinä hetkessä on läsnä kaikki maailman aika. On yhdentekevää, vaikka mikään mennyt ei palaisi, koska kevään hetki on täysi. Silloin kuistin laidalle lennähtää pieni lintu. Liekö samainen punatulkku. Se katsoo totisena, eikä pelkää. Vaikka suljen silmäni, mies ajattelee, näkee lintu ajatuksiini luomieni läpi.

....
Tuula on kohta viisikymmentä vuotta asunut samassa Roskamäen mutkassa, yhtä vanhan puutalon kivijalassa. Asunto on hassunmallinen vinokattoinen tila pannuhuoneen vieressä. Ei asunto alkujaan ollenkaan ja siksi vaikea lämmittää. Koska eläke ei ole riittääkseen sähköpatteriin, pakkanen puskee talvisin nurkista sisään ja saa kivisen lattian kylmänkosteaksi. Mutta tällä ei ole suurempaa merkitystä. Nainen jakaa asunnon  laiskanpulskan kissan kanssa eikä kumpikaan heistä piittaa vilusta.

Yläkerran lapset kiljahtelevat pihalla niin että viereisen ohitustien äänet peittyvät. Tuula kävelee ikkunaan ja kurkistaa verhon takaa. Hän kurottaa kaulaansa ja seuraa katseellaan kuinka lapset temmeltävät lumessa. Pakkashöyry kehystää innostuneet kasvot paksuina pilvinä. Vanhus hymyilee, kipuaa tuolille ja kurkottaa kohti verhotankoa. Hän laskostaa irrottamansa kankaat tarkoin ennen kuin nostaa pöydälle pölyisen kenkälaatikon. Sisällä on jouluverhot, joihin Tuula on painanut kauniita rivejä mistelinoksia ja kelloja. Kultaisella maalilla punaiselle hiutuneelle kankaalle.

Vaikka muilla on loma, Tuulan päivät ovat ahtaita. Ne alkavat lemmikin ruokkimisella ja täyttyvät muistoista, jatkuvasta jalkojen siirtelystä ja valppaasta kuulosta. Tuula tarkkailee pihapiiriään ja yrittää arvata naapurien menoja. Talon asukkaiden rutiineista muodostuu lohdullinen jatkumo, jolla hän täydentää päiviensä aikaa.

Kun verhot viimein ovat paikoillaan, Tuula seisoo hetken ikkunassa ja antaa katseensa kiertää pihaa. Kesällä naapurit rakensivat toiseen nurkkaan pation ja kantoivat sinne penkin ja pallogrillin. Alueen erottaa vieläkin helposti lumen alta. Aiemmin samalla paikalla oli leikkimökki. Mies rakensi sen lapsille, joita ei sitten koskaan tullut. Siinä se seisoi yli kolmekymmentä vuotta ja odotti. Viime keväänä naapuri sanoi, että katto on homeessa. Sitten mökki lumien sulettua purettiin.

Lapset ovat siirtyneet pihasta tien puolelle pensasaitaa ja kaivavat hihkuen lunta. Tuula tuijottaa tyhjää pihaa. Kovantasainen pinta heijastaa takaisin mykkää valkoista. Niin kuin kaikki yhteisen elämän päivät olisivat paenneet ja jättäneet hänet jälkeensä. Kissa vinkaisee ja venyttelee sängyllä. Katsoo hetken päin, mutta ummistaa kohta uudelleen. Kaikki harvat muistot tuntuvat niin epäilyttäviltä. Kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle, jonain toisena aikana, jossain aivan toisaalla.

Yllättäen ujompi lapsista parkaisee. Sen ääni muistuttaa yhtä aikaa lokin kirkaisua ja korkeaa huilua. On hätä. Tuula tarttuu turkistakkiinsa ja ryntää pihalle. Hän huomaa lasten löytäneen kuolleen variksen. Linnun ruumis retkottaa pensasaidan takana, aivan tien vieressä. Sen pää on likistynyt maata vasten ja toinen siipi irronnut rintalihaksista. Irronneet sulat koristavat renkaan painaumaa kuin viuhka.

– Kuollut, isompi tyttö sanoo ja pökkäisee raatoa kepillä. Molemmat näyttävät säikähtäneiltä, vaikka samalla kiinnostuneilta.
– Voiko sen korjata? nuorempi kysyy.
–  Ei. Tuula vastaa. Kuolemaa ei voi korjata.
–  Mitä me sitten voidaan tehdä? Voidaanko me?
–  Se täytyy haudata, tyhmä. Että se pääsee taivaaseen, missä on aina kesä ja kaikki sen eläinystävät, rohkeampi lapsi palauttaa. Nuorempi nyyhkäisee, mutta ei vastaa. Sitten molemmat katsovat kysyvästi Tuulaa.
– Aivan. Meidän pitää haudata se, nainen saa sanotuksi.

Hän nostaa linnun maasta lasten liukurin avulla ja kantaa sen pihalle. Pikkutytöt seuraavat juhlavina perässä. He valitsevat sopivan paikan pation vierestä ja kaivavat kuopan syvälle maahan. Sinne lumen alle he hautaavat linnun. Ujompi tyttö poimii vielä männynkäpyjä haudan merkiksi ja asettaa keskelle ison sulan. Illalla taivaalta putoilee uutta lunta, joka peittää pihan hiljaiseksi. Kohta on taas joulu.