....

Sinä aamuna Mona oli vihainen, koska hänen poikaystävänsä Ismo oli osoittautunut ääliöksi. He olivat edellisenä iltana aloittaneet riidan, joka oli aina jokseenkin sama ja noudatti tiettyä kaavaa. Ensin Ismo huutaa ja Mona yrittää tasoitella. Jos oman puheäänen madaltaminen ei tunnu tehoavan, korottaa tyttö falsettiin, joka lopulta murtuu itkuksi.

Ismolla oli niin ikään riidan kulussa selkeä kolmikantainen roolitus. Hän oli riehuja, murjoittaja ja lohduttaja. Kun he alkoivat seurustella reilu vuosi takaperin, oli mahdotonta nähdä, että yhdessäolosta voisi tulla tällaista. He eivät silloin vielä tienneet, että riidat tarttuvat.

Viimeisin kiista syntyi juuri tällä tavalla, äkillisenä tartuntana. He seurasivat illalla ohjelmaa, jossa tavalliset ruotsalaiset tarjoavat toisilleen kodeissaan ruokaa. Jaksossa riideltiin jatkuvasti. Vanhempi rouva sätti nuorempaansa pisteiden kalastelusta avoinaisella topilla. Kirjanpitäjä syytti sähkömiestä liehittelystä ja avokaulainen kaikkia kateudesta.

Ismo, joka on aina ollut hyvin asennoitunut katsoja, piti televisiota lähtökohtaisesti tekopyhyyden paskamaljana. Niinpä ruotsalaisohjelman kulku ja tavoitteet eivät tulleet hänelle erityisenä yllätyksenä. Päinvastoin se kaikki huvitti poikaa suuresti, koska hän oli oppinut pureutumaan itselleen olennaisimpaan sisältöön.

– Mitkä ryntäät, Ismo läähätti. – Ei varmasti olisi muuten saanu noita pisteitä.

– Mitä? Mona kysyi, koska hän ei ole kotikasvatuksessaan saanut rokotetta television vaikutusta vastaan.

– Katso niitä! Koko ajan naamalla!

Tämä oli kuitenkin liikaa vaadittu joltakin, jolla ei ole runsaasti kokemusta televisioviihteen maailmasta. Mona otti aina ohjelmiston vastaan harkiten ja vakavasti, sillä hän ei aiemmin ollut omistanut laitetta. Ainoastaan sitä koskevia ennakkoluuloja, jotka nekin nyt olivat hitaasti todentumassa Monan elämässä.

Ismo katsoi usein samoja ohjelmia ja kommentoi niitä aina samalla tavalla. Vaikka Mona ei olisi laittanut merkille ruotsalaisen naisen ryntäitä tai urheiluruudun toimittajan etumusta, Ismo oli. Hän rekisteröi rintojen suuruuden ja teki siltä pohjalta päätelmänsä ohjelman tasosta.

– Aika säälittävää journalismia, hän saattoi sanoa. – Ei näytetty kertaakaan tissejä.

Mona sopi riidan heti herättyään. Hän ei osaa pysyä vihassa. Silti hän ei voi olla miettimättä kuinka kauan tämä voi jatkua. Kuukauden, vuoden, kaksi. Olihan heillä repiviä riitoja, mutta myös öisiä retkiä pitkin toistensa vartaloa. Ne olivat hiljaisia toteavia hetkiä, vailla paisuttelevia odotuksia. Silloin Monan oli tasaista olla, hän tunsi pyyteetöntä iloa. He nauroivat toistensa suuhun kuplivaa riemua, kunnes yö käännähti selälleen.

....
Mies juo kahvin seisaaltaan, hätäisin kulauksin. Eikä riisu takkiaan. Yrittää sillä välittää, ettei hänellä ole halua pitkiin jäähyväisiin. Juotuaan hän huuhtelee mukinsa ja katsoo Saaraa kuin kysyisi oletko valmis. Miten joku osaa katsoa tulla tavoin, tyttö miettii, kohottaen vain toista kulmakarvaansa kuin kasvoille eksynyttä karvaista matoa.

Kello kulkee, on jo paljon ja taivas alkanut mustua. Ilta ikkunan takana pelkkää hiljaisuutta, mutta sitä he eivät huomaa. Mies päättää mennä myöhemmin Nurkkabaariin oluelle. Hän ei aio murehtia tätä. Viettää vaitonaista yötä asunnossaan, soittaa takaisin ja selittää, vaikka ei jaksaisi enää puhua. Sen sijaan mies haluaa päihtyä. Niin nopeasti kuin mahdollista päästä mielentilaan, jossa kaikki mitä tapahtuu on luontevaa.

On selvää, että tässä hetkessä tihentyy kaikki mitä Saara on odottanut tulevaksi. Kaikki se, minkä hän on jo tiennyt, vaikkei ole halunnut siihen uskoa. Mies lukee tytön kasvoista, mitä hän ajattelee ja näyttää hetken avuttomalta. Aivan kuin turhaan etsisi sanoja, joita ei ole olemassa. Tovin hiljaisuus roikkuu ilmassa ja asettuu sitten heidän väliinsä. Ja Saara voi vain katsoa, vaikka kuinka yrittää kääntää päänsä, ei voi olla katsomatta kohti.

Mies nojaa tiskipöytään samalla tavalla kuin aina ennenkin. Kuin mikä tahansa iltapäivä, kun he ovat nostaneet yhdessä pestyt astiat kuivumaan. Äkkiä Saara hapuilee valonkatkaisinta ja kuuluu pieni napsahdus ennen kuin he jäävät pimeään. Kestäisi hetken ennen kuin silmät tottuvat ja tyttö antaa itkun tulla. Katsoo suoraan eteensä kyynelten läpi. Vain varastettu näkymä toisen leuan kaarta, kuin verhon takaa. 

Mies seisoo vieläkin vaiti, välttelee riitaa. Käsi korjaa takin kaulusta, asettelee sitten kaulahuivia. Tyttö kuulee kuinka päällysvaatteet kahisevat pimeässä ja haluaisi kävellä miehen luokse. Ottaa ne muutamat askeleet. Tulla taas syliin ja sovittaa nenää solisluun vakoon vaatekerrosten alla. Miehen huokaisu on pitkä, epävireinen vihellys. Se on omia aikojaan tyhjenevä ilmapallo.

 – No niin, jos nyt silti laitaisit valot päälle, että minä sitten –
 – Entä jos en laita, Saara keskeyttää ja nyyhkäisee.
 – Saara, ihan oikeasti, Saara. Mies maanittelee, mutta ääni on kaukainen ja varautunut. Se on asiallisen keskustelun ääni, eikä Saara halua sellaista. Hän haluaa huutoa. Hän haluaa raivata syvän railon, jonka vain he yhdessä voivat kuroa umpeen. Jotta voi jälleen tulla osaksi toistensa ihoa, täytyy käydä läpi sovun rituaalit, Saara ajattelee. Ainoastaan siten teemme yhteisen rauhan. Mutta mies levittää kätensä avuttomana. Kurottaa kohti seinää ja painaa hiljaisuudessa kattolampun virtakytkintä.

Valossa kaikki näkyy niin kirkkaana, että ajatteleminen sattuu. Vielä kipeämpää tekee sen tajuaminen, että ajatuksissaan mies on jo poissa. Hän on unohtanut meidät. Laittanut pisteen tarinamme päätteeksi. Valinnut kertoa toista tarinaa, jossa minulla ei ole sijaa. Mielessään mies on jo lähtenyt, kulkee kadun viertä vältellen laitamille kasattuja lumipenkkoja ja satunnaisia koiran ulkoiluttajia. Sillä vaikka uusi tarina on vasta alussa, on se selvärajaisena miehen mielessä.

Saara katsoo kun mies kävelee eteiseen, lausuu pikaisen hei sitten ja astuu käytävään. Sulkee oven perässään. Saa lähtemisen vaikuttamaan helpolta. Mutta näissä huoneissa on kaikki heidän yhteiset päivänsä, jotka eivät poistu. Aika pysyy nurkissa ja tapeteissa, astioissa ja levykokoelmassa. Niiden kanssa Saara kertoo tarinan yhä uudelleen, kun yö hitaasti käännähtää selälleen.

....

Vanha mies nostaa kirveen korkealle päänsä yläpuolelle ja humauttaa sen paksuun runkoon. Puu huojuu ja polvet notkahtavat lyönnin voimasta. Vaikka miehen kämmenet ovat sierettyneet, hän ei jää hengähtämään. Viimein se ryskyen kaatuu, pihan vanhin omenapuu. Sen mukana katoavat vuosikymmenet, eikä niitä enää ole.

Punavatsainen lintu lennähtää kannolle ja katselee, kuinka vanhus asettelee rungot lomittain. Nostaa ne ponnistaen vanhaan kelkkaan ja työntää lastin puuvajaan. Nyt näkee taas järvelle, hän ajattelee ja tuntee selässään viiman. Vai onko se haikeutta. Muistoissa puut vielä ovat täällä. Tuossa missä tulkku tutkii tuoretta kantoa. Tuossa, missä Teppo opetteli kävelemään ja Sari häntä ennen.

Kauimmaisen puun katveessa tyttö järjesti nukeilleen kahvikestejä, joihin he vaimon kanssa eivät koskaan olleet kutsutut. Mutta aika menee menojaan. Vaikka kirves on halkonut pihan kahtia, on se vain saattanut loppuun ajan aloittaman työn. Vajassa mies riisuu haalarinsa ja ripustaa kirveen seinälle. Ne saavat jäädä.

Illalla lämmitetään sauna. Mies nauttii siitä, kun saa kantaa makeaa vettä järvestä. Pilkkoa polttopuut ja vahtia tulen pesää. Hän peseytyy hiljaisuudessa, leikkaa parran ja varpaankynnet. Istuu vielä kauan lämmössä ja heittää rauhallisia löylyjä, puoli kauhallista kerrallaan.

Vaikka lämpö on lempeää, vanhus kipristää varpaitaan joka löylynheittämällä, aivan kuten pikkupoikana. Hän ei koskaan ole ollut kovin urhea saunoja. Vaimo istui aina pidempään, lapsetkin kasvettuaan siihen ikään. Hän se oli heistä aina ensimmäisenä kuistilla, pyyhe lanteilla, punakka iho höyryten.

Viimein mökin kuistilla se tulee, ihmeellinen rauha. Niin kuin ennen. Kun vaimo vielä istui raukeana vierellä, hiukset löyhällä nutturalla. Kuunteli kuinka puissa asutaan. Se oli kauan sitten. Silloin pihan omenapuut kantoivat satoaan kuin kruunua. Punaposket välkkyen. Mutta jo kauan ne ovat vain seisseet paikoillaan ja vaiti odottaneet. Kuin olisivat aikoja sitten unohtaneet juhlavan tehtävänsä. Ei, puut eivät enää piittaneet siitä, vanhus päättää. Vuoden kierto oli niille tullut yhdentekeväksi. Ennen niin tukevien oksien ainoa tehtävä oli ollut kannatella satunnaisia lintuja, jotka tottumuksesta palasivat etsimään hedelmää.

Silti mies on onnellinen. Tai ei oikeastaan. Se sana kuuluu menneeseen. Se on liian mahtipontinen ja lapsellinen kuvaamaan tätä päivää. Hän on tyyni. Kuin järven pinta, jota pitkin he vaimon kanssa soutivat matkalla saareen. Veneen nokassa vaimo hymyilee ja käärii hihansa. Kurottaa hellästi kohti veden tuuletonta pintaa. Naisen sormet piirtävät jäljen järven yli, aina kotirantaan saakka. Tuohon samaan laiturin nokkaan, joka vieläkin odottaa soutuvenettä tulevaksi.

Pian olisi taas kevät. Talvi antaisi myöten, antaisi valon tulla. Antaisi kuusien kasvaa kerkkää kuin ensimmäistä kertaa. Siinä hetkessä on läsnä kaikki maailman aika. On yhdentekevää, vaikka mikään mennyt ei palaisi, koska kevään hetki on täysi. Silloin kuistin laidalle lennähtää pieni lintu. Liekö samainen punatulkku. Se katsoo totisena, eikä pelkää. Vaikka suljen silmäni, mies ajattelee, näkee lintu ajatuksiini luomieni läpi.