....

Kun Tytti oli pieni, vuoden alku oli hänestä kaikkein parasta aikaa. Kinkku syöty, loput laatikot heitetty menemään, kuusenneulasia ja sädetikkujen raakileita iloisesti sekaisin lattialla. He asuivat niihin aikoihin äidin kanssa kahdestaan, vanhassa kerrostalossa kaukana kaupungin laidalla. Heidän asuntonsa oli todella pieni. Niin pieni, että makuuhuone oli pelkkä verhokankaalla eristetty syvennys eikä keittokomero komero laisinkaan. Ainoastaan keittolevy ja jääkaappi huoneen nurkassa. Mutta korkeasta ikkunasta näkyi kappale metsänlaitaa ja talon nurkan takana oli valtava pallokenttä, joka talvisin jäätyi luistinradaksi. Ikkunan viereen he kasasivat tyhjistä suklaarasoista vartiotornin. Joka joulu yhtä korkean kuin Tytti on pitkä. Nyt kun tyttö kurkottaa ulos nähdäkseen luistinradalle, yltää torni otsaan asti.

Joululomalla äiti vie Tytin luistelemaan joka päivä. Hän istuttaa lapsen lumipenkereelle ja ryhtyy lakaisemaan jään pinnalta männynneulasia. Tytti laittaa rukkasen suuhunsa. Se maistuu kovalta kieltä vasten. Kauempana isot tytöt harjoittelevat sirklaamaan takaperin. Heillä on keskittyneet ilmeet ja punaiset posket. Ilmavirta saa takinhelmat nousemaan korkealle selkiin. He nauravat ja lämmittelevät hieromalla toistensa käsiä. Kellään ei ole paksuja hanskoja vaan kauniit valkoiset sormikkaat. Ne on varmasti tehty hienosta villasta tai silkistä niin kuin prinsessoilla.

Tytti kuvittelee olevansa yksi heistä, itsevarma, kaunis ja aikuinen. Jonain päivänä hänkin pukeutuisi hienoimpaan silkkiin. Luistelisi hiukset hulmuten ja loisi vaivihkaisia katseita poikiin. Kun pojat katsoisivat takaisin, Tytti osaisi teeskennellä välinpitämätöntä. Katsoa ensin salaa kohti, sitten nopeasti jäähän. Hymyillä vasta kun on kääntänyt päänsä. – No niin. Valmista tuli, äiti sanoo ja puistelee lunta vaatteistaan. Kiristää sitten Tytin luistimet niin että nilkkoja pakottaa.

Kun vuosi on vaihtunut, äidin pitää taas töihin, koska pöly ei pidä lomaa. Äiti ei sano sitä pettyneenä, ainoastaan hieman uupuneena, miltei lempeästi. – Onko sun ihan pakko mennä, Tytti kysyy vaikka tietää vastauksen kuulematta. Äiti pujottaa hänen kaulaansa kotiavaimen ja tyttö tarttuu häntä vyötäisiltä. Hän tuntee valtavaa halua kiivetä äidin syliin ja puristautua lujasti häntä vasten. Tulla osaksi äidin rintakehää, niin ettei hän ikinä lähtisi irti. Ei vaikka iso mies kaikin voimin vetäisi häntä vyötäisiltä. Miehen pitäisi lähteä hakemaan työkaluja, vasaraa ja suuria saksia, ja he saisivat vielä hetken olla ihan vaan kahdestaan.

Äiti hymyilee hiukan ja huokaisee. Pian olisi jo kiire bussille. He laittavat vielä tiskiveden valumaan ja Tytti kerää ammeeseen puurosta tahmaiset kulhot. Äidin käsi on kostea, kun hän silittää Tytin hiukset otsalta korvan taakse.
 –  Arvaas mitä?  hän kysyy veikeänä.
 – Tänään viimeistellään meijän vartiotorni. Sitten kun tulen kotiin, haetaan alennuksesta niitä suklaita, joista sinä pidät ja syödään ihan kaikki. Tyttiä naurattaa, koska hän on pitkä nainen. Hän nousee samassa varpailleen ja kävelee huoneeseen kuin korkokengillä. Äiti tulee hitaammin perässä, siristää silmiään ja mittaa kädellään tytön korkeuden:
 – Olet oikeassa. Meille tulee valtava urakka, hän myöntyy.
 – Niin. Menee monta päivää. Ainakin kaksi, Tytti innostuu ja ottaa äitiä kädestä. Jäädään kotiin, hän ajattelee. Jäädään kotiin koko päiväksi ja leikitään että työt on peruttu.

Mutta Tytti ei ole mikään itkuvauva. Ja kun äiti on lähtenyt, hän kasaa loput astiat kahteen riviin. Lautaset lämpimään veteen, kupit kylpyammeen viereen. Hän ei saa yksin pestä laseja, koska amme on syvä ja astioista on vaikea saada otetta. Lautaset ovat helpompia, koska ne ovat pyöreitä ja litteitä.

....

Hannu elää yltäkylläisessä yksinäisyydessä. Muutamassa vuodessa hänen onnistui päästä eroon niin ystävistään kuin sukulaisistaan. Kaikki oli paljon helpompaa kuin hän olisi ikinä osannut kuvitella. Ei siihen tarvita kolkkoa abstraktiuden tasoa eikä massiivista lainaa. Lama tietenkin auttoi. Ja opintoja seurannut pitkä työttömyys. Se aika oli Hannulle kuin aalto, jonka harjalla hän ratsasti kohti kotia.

Ystävät olivat helposti irrotettavissa. Niistä eroaminen ei tuntunut oikein miltään. Kuin olisi leikannut varpaan kyntensä tai provosoitumisen merkiksi eronnut kirkosta. Oikeastaan ne eivät olleet ystäviä lainkaan. Hannua kyllästytti kuinka ne takertuivat sivistyssanoihin, jotka luulivat omistavansa ja poskipartoihin, joita luulivat taiteellisiksi. Ja kun hän muutti keskustan pistetaloista, jätti hän muuttokortit lähettämättä. Hän koki tehneensä oikein. Oli helppo olla sillä vastuun puute teki olon keveäksi.

Hannun asunto on pieni kerrostaloyksiö aivan roskamäen laidalla. Se on korkea, kaikuva huone, jonka katossa viereisen ohitustien humina kiertää aina kun ikkuna unohtuu auki. Jääkaapin hän on täyttänyt tyhjillä pulloilla, koska syö ruokansa enimmäkseen paketista. Hannu ei halua käyttää asunnon vanhaa kaasuhellaa. Ei sen jälkeen, kun poltti uuniin tirkistellessään päälakensa. Valmiiksi lyhyet hiukset sulivat vielä lyhyemmäksi käppäräksi ja päähän tuli punakka fritsun näköinen aukko, jossa ei vieläkään kasva karvaa. Mutta ei se häiritse. Yksinäisyys on juhlavaa eikä Hannulla ole tarvetta nähdä ketään.