1.

– Tota, talonmies sanoi ja kohottautui kyynärvartensa varaan. Käden alla tuntui kostealta. Peitto oli yöllä hiestynyt littanaksi ja kääriytynyt sängyn jalkopäähän.
– Tota mitä, vaimo sanoo.
– Sitä vaan että voisi tuota nukkumista vaikka vielä jatkaa, mies vastaa.
– Sä oot vieläkin järkyttynyt. Tai jotain.
– Enkä mitään ole, väsynyt vaan. Mulla on kauhee väsy, talonmies sanoo ja jatkaa kohottautumista. Peitto tarkertuu itsepintaisesti jalkateriin ja hän saa vaivoin jalat pynättyä koukkuun. Vielä kun mies hilaa itsensä pystyasentoon ja ulos huoneesta, jää tyynyyn tarkkarajainen päänpainauma ja viereen pieni lammikko sylkeä kuin puhekupla. 

Talonmies mittaa kahvin tippumaan niin kuin joka aamu. Keittimen porinaa kuunnellessa tulee mieleen, että näin se yksi Tiilikainenkin taisi tehdä. Sinä viimeisenä aamunaan. Tiskipöydälle oli lasiseen pannuun jäänyt tilkka kahvia, joka oli hyytynyt reunoille mustaksi rannuksi kuin lika kuivuneeseen kaivoon. – Sulje ovi, vaimo huutaa makuuhuoneesta ja mies käy tekemään kuten käsketään. Sanoo vielä perään, että kauniita unia sitten. Vaimo saa makoilla pidempään, koska sillä on sisätyö ja liukuva työaika. Vaikka tiedä nyt ketä siinä jyrkemmin rankaistaan. Sama nouseminen ja rupeaminen sitä on edessä kuitenkin.

Vessan kelmeässä valossa miehestä tuntui kuin päivä ei olisi koskaan alkanut. Kuin hän olisi noussut omia aikojaan, levottomuuttaan tai vain itseään kiusatakseen. Peilistä katsoo takaisin niin vakava mies, että krapula antaa jälleen tietää itsestään. Tuo kalpea naamataulu jotenkin muistuttaa asioiden todellisesta laidasta, joka oli aamupöhnässä jo päässyt unohtumaan. 

Miehen pitää pitkään tuijottaa kahvikuppiaan ja odottaa. Hän naputtaa kellastuneella etusormen kynnellään mukin reunaa. Rytmi on niin epämääräinen, että se on helppo tunnistaa miksi vain kappaleeksi. Luultavimmin siitä syystä, tai jostakin aivan toisesta, mukin reunan nakuttelu lopulta palauttaa vakaan olon.

Siinä kovin fyysisessä olotilassa, jossa aamu oli valjennut miehen oli pakko ulosmennessään hieman toppuutella vauhtia. Hän seisahtuu ulko-ovelle ja kohottaa katseen ajatuksistaan. Vastapäisessä korttelissa sijaitseva Nurkkabaari ei vielä ole avannut oviaan. Rakennuksen pihalla rautakehikkoinen mainostaulu lupailee iloisten tuntien tuoppeja, vaikka talonmies vasta vetää paksut työhanskat käteensä. On silti lohdullista kotiovelta nähdä se paikka, jonne voi työt toimitettuaan palata. Se tuo elämään jatkuvuutta, ikään kuin vain laittaisi suunnitelmat hetkeksi hyllylle.

Naapurin ukko astuu ulos rapusta ja sanoo huomenet. Vanhus on asuttanut samaa taloa jo 50-luvulta eikä sillä siksi ole enää kiire mihinkään.
– Niin, naapuri sanoo ja näyttää olevan lievästi kylmissään.
– Tota joo, talonmies sanoo.
– Niin että se on liputuspäivä. Kun sitä minä vaan, että näin se sitten meni.
– Niinpä meni niin, talonmies myöntää. Kumpikaan ei sen jälkeen löydä asiaan lisättävää. Jotenkin tuntuu, että koko äkillinen kuolemantapaus tuli siinä ilmeisen tyhjentävästi käsiteltyä. 

Nyplättyään hetken haalarinsa saumaa talonmies liikahtaa lähteäkseen. Naapurin ukkokin tekee asiaa roskiksille ja katsoo sitten päältä kun lippu hitaasti vedetään puolitankoon. Vanhus niistää juhlavasti nenänsä ja pyyhkii tumppunsa reiteen. Sitten tapahtuu jotakin arvaamatonta. Naapuri nimittäin tekee heti perään samalla kädellä kunniaa ja tapailee huulillaan sanoja, joita on mahdotonta kauempaa kuulla. Vanhasta tottumuksesta varmaan, juolahtaa mieleen. Tai ehkä vain jotain tehdäkseen, vähän kuin lämpimikseen, mutta kaikella kunnioituksella. Tilanne on kuitenkin nopeasti ohi. Niinpä ukko suuntaa suurimmitta eleittä ulko-ovelle ja talonmies kohti seuraavaa rappua.


2.
B-talolle ei ole turhan pitkä matka, mutta lumiaurat ovat yön tunteina kasanneet lumen korkeiksi penkereiksi, jotka upottavat kenkää. Lisäksi aamun aikaisuus tuntuu raskaana painona jäsenissä. Eiliset muistot antavat sitä vastoin odottaa itseään. Ne jomottavat puolittaisina ounasteluina, kuitenkaan paljastamatta tosiasiallista sisältöään.

Tällainen muistin petturuus on omiaan lisäämään tapaturman riskiä. Vakaviin muisteloihin vaipuneena kun saattaa työn luonnollinen rytmi kärsiä. Sitä ikään kuin unohtaa mihin toimeen seuraavaksi olisi luontevinta ryhtyä. Niinpä talonmies enimmäkseen nojailee polviinsa ja sitten varaston seinään. Hän saa myös kulumaan hyvän tovin aamua vilkuilemalla ympärilleen ja vaipumalla synkkiin aavistuksiin.

Aurinko helottaa jo korkealla rakennusten takana, kun talonmies lopulta hilaa tankoon viimeisen siniristin. Vaikka valo häikäisee miestä ilkeästi silmään, tuntuu hänestä siltä kuin jotakin merkittävää olisi nyt saatettu päätökseen. Hetkessä oli sitä jotakin ja se jokin synnytti hänessä tärkeyden tunteen. Yllättäen sitä tuli huomanneeksi, että aamun kohmeiset tunnit olivat takana. Kurkkua puristanut janokin jo hellittämässä. Siinä pihalla taivaalle tihrustaessa alkoi miehen mieleen muodostua juhlavia lauseita toivosta ja kevään tulosta. Ja miksi ei olisi muodostunut. Merkitsihän kuolema aina myös uutta alkua. Jotakin aivan muuta.

Talonmies liikuttui niin omista päätelmistään, ettei ensin huomannut postinjakajaa, joka polki mäkeä ylös pienessä hiessä. Poika parkkeerasi polkupyöränsä keskelle E-talon pihaa ja alkoi kaivaa lehtiä ja kirjekuoria valtavan kokoisista keltaisista laukuista.

– Se on moro, posteljooni sanoi.
– Moro, talonmies vastaa. 
– Teillä on talossa surua, poika jatkaa. On vaikea sanoa, onko kyseessä kysymys vai toteamus. Asian pohtimiseen vierähtää tovi ja poika ennättää ovelle ja sisälle rappuun ennen kuin talonmies ehtii muotoilla sopivan vastauksen. Joten toiveen keskustelusta voi myös jättää. Sitä myöten talonmies sovittelee sitten hanskoja haalarinsa taskuun. Ne ovat pakkasesta rapeat. Mies ajattelee, että parempi pohtia rauhassa koko pituudeltaan, josko tässä vielä aloittaisi jotain uutta vai lähtisi jo lounaalle. Pian ulko-ovi kuitenkin kolahtaa ja keskeyttää hyvin alkaneet mietteet. Postinkantaja palaa pyörälleen.

– Mun mielestä se oli aina tosi milffi, poika sanoo.
– Jaa että, talonmies sanoo jotain sanoakseen ja koska ei oikein tiedä mitä poika tarkoittaa. Sitten hän jää jälleen sanattomaksi. – Harmi, poika jatkaa ja nostaa oikean kätensä tervehdykseen. Rullaa sen jälkeen kevyen näköisesti mäkeä alas ja kulman taakse näkymättömiin.

....
Mies juo kahvin seisaaltaan, hätäisin kulauksin. Eikä riisu takkiaan. Yrittää sillä välittää, ettei hänellä ole halua pitkiin jäähyväisiin. Juotuaan hän huuhtelee mukinsa ja katsoo Saaraa kuin kysyisi oletko valmis. Miten joku osaa katsoa tulla tavoin, tyttö miettii, kohottaen vain toista kulmakarvaansa kuin kasvoille eksynyttä karvaista matoa.

Kello kulkee, on jo paljon ja taivas alkanut mustua. Ilta ikkunan takana pelkkää hiljaisuutta, mutta sitä he eivät huomaa. Mies päättää mennä myöhemmin Nurkkabaariin oluelle. Hän ei aio murehtia tätä. Viettää vaitonaista yötä asunnossaan, soittaa takaisin ja selittää, vaikka ei jaksaisi enää puhua. Sen sijaan mies haluaa päihtyä. Niin nopeasti kuin mahdollista päästä mielentilaan, jossa kaikki mitä tapahtuu on luontevaa.

On selvää, että tässä hetkessä tihentyy kaikki mitä Saara on odottanut tulevaksi. Kaikki se, minkä hän on jo tiennyt, vaikkei ole halunnut siihen uskoa. Mies lukee tytön kasvoista, mitä hän ajattelee ja näyttää hetken avuttomalta. Aivan kuin turhaan etsisi sanoja, joita ei ole olemassa. Tovin hiljaisuus roikkuu ilmassa ja asettuu sitten heidän väliinsä. Ja Saara voi vain katsoa, vaikka kuinka yrittää kääntää päänsä, ei voi olla katsomatta kohti.

Mies nojaa tiskipöytään samalla tavalla kuin aina ennenkin. Kuin mikä tahansa iltapäivä, kun he ovat nostaneet yhdessä pestyt astiat kuivumaan. Äkkiä Saara hapuilee valonkatkaisinta ja kuuluu pieni napsahdus ennen kuin he jäävät pimeään. Kestäisi hetken ennen kuin silmät tottuvat ja tyttö antaa itkun tulla. Katsoo suoraan eteensä kyynelten läpi. Vain varastettu näkymä toisen leuan kaarta, kuin verhon takaa. 

Mies seisoo vieläkin vaiti, välttelee riitaa. Käsi korjaa takin kaulusta, asettelee sitten kaulahuivia. Tyttö kuulee kuinka päällysvaatteet kahisevat pimeässä ja haluaisi kävellä miehen luokse. Ottaa ne muutamat askeleet. Tulla taas syliin ja sovittaa nenää solisluun vakoon vaatekerrosten alla. Miehen huokaisu on pitkä, epävireinen vihellys. Se on omia aikojaan tyhjenevä ilmapallo.

 – No niin, jos nyt silti laitaisit valot päälle, että minä sitten –
 – Entä jos en laita, Saara keskeyttää ja nyyhkäisee.
 – Saara, ihan oikeasti, Saara. Mies maanittelee, mutta ääni on kaukainen ja varautunut. Se on asiallisen keskustelun ääni, eikä Saara halua sellaista. Hän haluaa huutoa. Hän haluaa raivata syvän railon, jonka vain he yhdessä voivat kuroa umpeen. Jotta voi jälleen tulla osaksi toistensa ihoa, täytyy käydä läpi sovun rituaalit, Saara ajattelee. Ainoastaan siten teemme yhteisen rauhan. Mutta mies levittää kätensä avuttomana. Kurottaa kohti seinää ja painaa hiljaisuudessa kattolampun virtakytkintä.

Valossa kaikki näkyy niin kirkkaana, että ajatteleminen sattuu. Vielä kipeämpää tekee sen tajuaminen, että ajatuksissaan mies on jo poissa. Hän on unohtanut meidät. Laittanut pisteen tarinamme päätteeksi. Valinnut kertoa toista tarinaa, jossa minulla ei ole sijaa. Mielessään mies on jo lähtenyt, kulkee kadun viertä vältellen laitamille kasattuja lumipenkkoja ja satunnaisia koiran ulkoiluttajia. Sillä vaikka uusi tarina on vasta alussa, on se selvärajaisena miehen mielessä.

Saara katsoo kun mies kävelee eteiseen, lausuu pikaisen hei sitten ja astuu käytävään. Sulkee oven perässään. Saa lähtemisen vaikuttamaan helpolta. Mutta näissä huoneissa on kaikki heidän yhteiset päivänsä, jotka eivät poistu. Aika pysyy nurkissa ja tapeteissa, astioissa ja levykokoelmassa. Niiden kanssa Saara kertoo tarinan yhä uudelleen, kun yö hitaasti käännähtää selälleen.

....

Vanha mies nostaa kirveen korkealle päänsä yläpuolelle ja humauttaa sen paksuun runkoon. Puu huojuu ja polvet notkahtavat lyönnin voimasta. Vaikka miehen kämmenet ovat sierettyneet, hän ei jää hengähtämään. Viimein se ryskyen kaatuu, pihan vanhin omenapuu. Sen mukana katoavat vuosikymmenet, eikä niitä enää ole.

Punavatsainen lintu lennähtää kannolle ja katselee, kuinka vanhus asettelee rungot lomittain. Nostaa ne ponnistaen vanhaan kelkkaan ja työntää lastin puuvajaan. Nyt näkee taas järvelle, hän ajattelee ja tuntee selässään viiman. Vai onko se haikeutta. Muistoissa puut vielä ovat täällä. Tuossa missä tulkku tutkii tuoretta kantoa. Tuossa, missä Teppo opetteli kävelemään ja Sari häntä ennen.

Kauimmaisen puun katveessa tyttö järjesti nukeilleen kahvikestejä, joihin he vaimon kanssa eivät koskaan olleet kutsutut. Mutta aika menee menojaan. Vaikka kirves on halkonut pihan kahtia, on se vain saattanut loppuun ajan aloittaman työn. Vajassa mies riisuu haalarinsa ja ripustaa kirveen seinälle. Ne saavat jäädä.

Illalla lämmitetään sauna. Mies nauttii siitä, kun saa kantaa makeaa vettä järvestä. Pilkkoa polttopuut ja vahtia tulen pesää. Hän peseytyy hiljaisuudessa, leikkaa parran ja varpaankynnet. Istuu vielä kauan lämmössä ja heittää rauhallisia löylyjä, puoli kauhallista kerrallaan.

Vaikka lämpö on lempeää, vanhus kipristää varpaitaan joka löylynheittämällä, aivan kuten pikkupoikana. Hän ei koskaan ole ollut kovin urhea saunoja. Vaimo istui aina pidempään, lapsetkin kasvettuaan siihen ikään. Hän se oli heistä aina ensimmäisenä kuistilla, pyyhe lanteilla, punakka iho höyryten.

Viimein mökin kuistilla se tulee, ihmeellinen rauha. Niin kuin ennen. Kun vaimo vielä istui raukeana vierellä, hiukset löyhällä nutturalla. Kuunteli kuinka puissa asutaan. Se oli kauan sitten. Silloin pihan omenapuut kantoivat satoaan kuin kruunua. Punaposket välkkyen. Mutta jo kauan ne ovat vain seisseet paikoillaan ja vaiti odottaneet. Kuin olisivat aikoja sitten unohtaneet juhlavan tehtävänsä. Ei, puut eivät enää piittaneet siitä, vanhus päättää. Vuoden kierto oli niille tullut yhdentekeväksi. Ennen niin tukevien oksien ainoa tehtävä oli ollut kannatella satunnaisia lintuja, jotka tottumuksesta palasivat etsimään hedelmää.

Silti mies on onnellinen. Tai ei oikeastaan. Se sana kuuluu menneeseen. Se on liian mahtipontinen ja lapsellinen kuvaamaan tätä päivää. Hän on tyyni. Kuin järven pinta, jota pitkin he vaimon kanssa soutivat matkalla saareen. Veneen nokassa vaimo hymyilee ja käärii hihansa. Kurottaa hellästi kohti veden tuuletonta pintaa. Naisen sormet piirtävät jäljen järven yli, aina kotirantaan saakka. Tuohon samaan laiturin nokkaan, joka vieläkin odottaa soutuvenettä tulevaksi.

Pian olisi taas kevät. Talvi antaisi myöten, antaisi valon tulla. Antaisi kuusien kasvaa kerkkää kuin ensimmäistä kertaa. Siinä hetkessä on läsnä kaikki maailman aika. On yhdentekevää, vaikka mikään mennyt ei palaisi, koska kevään hetki on täysi. Silloin kuistin laidalle lennähtää pieni lintu. Liekö samainen punatulkku. Se katsoo totisena, eikä pelkää. Vaikka suljen silmäni, mies ajattelee, näkee lintu ajatuksiini luomieni läpi.

....
Aamulla sataa. Pilvet roikottavat mäntyjen latvoissa ja ohitustie on sunnuntaista hiljainen. Kestäisi vielä kauan ennen valoisaa, mutta Seijaa ei jaksa nukkua. Eilen Tapani ajoi pihasta pakettiautollaan, eikä enää palaa. Eikä hänellä tule olemaan miestä ikävä. Ajatus tuntuu melkein unelta, koska muutoksen kantama todellisuus ei vielä ole täällä. Tapani on jo mennyt, mutta ollut poissa vasta hetken, kuin kauppareissulla. Täytyy odottaa. Antaa ajan tehdä kaikesta totta.

Seija vetää varovasti pitkät kalsarit yöpaitansa alle. Etsii peitteiden mutkiin yöllä potkitut villasukat ja liukuu varovasti alas sängystä. Kävelee sitten hitaasti huoneen poikki keittosyvennykseen, nostaa kahvinkeittimen lattialta ja kaataa porot suodatinpussiin. On otettava seinästä tukea ja levättävä hetki, ennen kuin saa keittimen painettua päälle. Jossain läikkyy kaukainen häpeä sanoista, joita on vaikea palauttaa mieleen. Eilisilta on kadonnut ja jättänyt jälkeensä arat kädet ja huojuvan askeleen. Kahvinkeitin hyrisee ja asuntoon leviää rutiinien levollinen tuoksu. Kaikki on kevyempää, kunhan kahvi on keittänyt valmiiksi.

Sohvalla Tytti nukkuu painavaa lapsen unta. Tytön silmäripset ovat hämmästyttävän pitkät, posket pulleat. Hiki on kihartanut otsahiukset ohimoille. Seija ei pitkään aikaan ole katsonut lasta näin läheltä. Hän polvistuu sohvan viereen ja silittää hiestynyttä päätä, korjaa hieman peittoa. Lapsi tuoksuu metsältä ja hieman tunkkaiselta. Pulleat kädet pitelevät tiukasti räsynykkea.

Nukkuiko tyttö yöllä heidän palatessaan. Vai teeskentelikö vain. Minun tomera tyttöni, joka pihaleikeissä kaatui eikä antanut tarhatädin lohduttaa. Käveli vain leikkikentän nurkkaan ja halasi itseään hellästi vyötäisiltä. Ilmoitti sitten olevansa lohdutettu. 

Vasta nyt, aivan lähellä lasta, Seija huomaa kuinka huoli on piirtänyt reittinsä pieniin kasvoihin. Sen näkeminen saa kaiken muu tuntumaan toisarvoiselta. Tytti on vuodessa kasvanut hänestä kauemmas. Hän on muutunut, tullut vakavammaksi. Seija löytää tytön usein vain istumasta lattialla, leikkimistä teeskennellen. Tytti pukee ja riisuu nukkeaan, muta on ajatuksissaan muualla. Silittää Bibin nukkaista tukkaa ja huokaisee syvään kuin aikuinen. Niin kuin hän näkisi jo kaukaa kaikki maailman valheet ja petturuudet. Kaiken sen, mikä on vasta tulossa.

Suojakeli saa usvan nousemaan ikkunaan. Se kulkeutuu sisään kerrostalon vierestä, pienestä kaistaleesta puita asutuksen välissä. Se on vain aavistus metsästä, jonka puut ulottavat asuntoon. Se viipyy havunneulasissa, lattialla ja kynnysmatolla.

....

Siinä se seisoo ovensuussa, jalanmitan verran sisäpuolella. Pitelee tupakkaa oikeassa kädessään, piirtää toisella tarinan kaarta kuin taulua. Minun lintuni, rakkaani. Kuluisi vielä kauan ennen kuin uskallan sanoa sen ääneen: minun. Riikka huomaa katseeni ja suipistaa huuliaan. Heilauttaa kätensä olalleni topakasti kuin sanansa.
 – Kyllä minäkin näen mitä tuolla on meneillään. Mutta mitä sä aiot asialle tehdä?
– Mitä? Eiku en mitään, soperran. En kai koskaan opi olemaan hätkähtämättä ystäväni suoruutta. Kuten aina, yritän peittää hämmennykseni ironisiin vastakysymyksiin, mutta Riikka kohauttaa harteitaan. Sanoo menevänsä naisten vessaan. – Kun mä palaan, sun on parasta toimia.

Poika seisoo viistosti selin minuun ja selittää jotakin. Katson kuinka hän iskee silmää ja heilauttaa tupakallaan ilmassa suuren ympyrän. Napsauttaa tumpin sitten peukalon ja etusormen välistä kadulle. Hurmuri. Käännän katseeni baarin seinään. On helppoa kääntää päänsä ja nähdä tuoppirivistöt ja elviksen ihailijakuvat, niiden vieressä kulahtaneet olutmainokset. Sama leikki tullaan näiden seinien sisällä käymään yhä uudelleen. Joka ilta jokainen hento katse on ensimmäinen ja jokainen tuoppi täysi. Mutta meille kahdelle kaikki on jo toisin.

Riikka ei ymmärrä. Ei ehkä koskaan tule ymmärtämään. Riikka kuuluu niihin, joille maailma on suora viiva, jota rakkaus seuraa. Vaivattomasti ja mutkittelematta. Niin kuin piste pitkässä janassa muita pisteitä. Mutta minulla on kulkulupa toiselle reitille. Nuo tuolla voivat puhua minkä lystäävät, sillä he eivät koskaan astele sitä polkua, jonka minä osaan käydä silmät ummessa.

Reittini kulkee läpi tunkkaisen huoneen, halki kapean otsan ohimolle. Kohtaan missä syntymämerkki odottaa kuin olisi siihen luodinreiän merkiksi jätetty. Katseeni on kartturin sormi. Se seuraa pitkin pitkän selän harjannetta ja putoaa kohti pakaroita, jotka ovat pienet kuin lapsen. Aina alas akillesjänteen mutkaan. Sille taipaleelle minä piirrän tieni kotiin.

....
Seuraavana syksynä äiti tutustui Tapaniin. Tapanilla on paksut viikset ja punainen pakettiauto täynnä pahvilaatikoita. Niiden viereen on ahdettu hassun näköiset, pystyt kärryt, jotka näyttävät aivan lyhyiltä tikkailta. Tytti ihmetteli kauan laatikoiden kohtaloa. Mistähän ne kaikki Tapanin autoon tulevat ja voisikohan niistä rakentaa talon. Aikuisia naurattaa, mutta he eivät suostu vastaamaan, vaikka Tytti toistaa kysymyksen selkeästi ja monta kertaa.

Tytti pitää laatikoista. Päivänä jolloin Tapani kantoi tavaransa asuntoon, Tytti rakensi  pahvilaatikoista nukensängyn. Puuhaan kului koko päivä, mutta Bibin onkin jo aika opetella nukkumaan yksin. Vaikka nuken hiukset ovat harvenneet ja kangaskädet kuluneet miltei hiuki, silmät hehkuvat valkoisina ja luottavaisina. Bibi kulkee aina Tytin mukana. Bibi on hänen tyttärensä niin kuin hän aina tulee olemaan äitinsä tyttö.

Kotona Tytin päivät käyvät usein pitkiksi. Onneksi Bibi ei ole kauhean välkky ja sille pitää selittää asioita monta kertaa ennen kuin se ymmärtää. Vaikka Tapanin mielestä tenava ei saisi molkottaa niin ettei kukaan pysty keskittymään. Kun Tytti kysyy syytä, vastaa Tapani aina samoin: Aikuisten juttuja. Se on koodikieltä. Tytti tietää sen merkitsevän, että Tytti ja Bibi eivät saa olla mukana. Tytti ei pidä aikuisten asioista.

Päivällä he pesevät äidin kanssa pyykkiä ja tekevät lihamakaronilaatikkoa. Illalla äiti ja Tapani riitelevät. Tytti kuulee joka sanan, vaikka yrittää olla kuulematta. Hän peittää Bibin korvat, koska Bibi on vielä pieni ja herkkä. Mies ei pysty käsittämään miksi Tytti ei osaa leikkiä muiden lasten kanssa. Onhan se jo iso likka, jolla pitäisi olla omia kavereita. Hän sanoo sen tarkoituksellisen rumasti. Äiti huokaa, mutta ei vastaa. Kumartuu  sitten noukkimaan roskan lattialta. Takaapäin äidin selkä on kapea ja kyyry. Se ei jaksaisi kantaa painavia sanoja, Tytti ajattelee. Hän kävelee äidin vierelle ja ottaa häntä kädestä. Silittää toisella housun sivusaumaa. Kuinka pieni äiti onkaan.

Äiti käännähtää ja yrittää katsoa rohkaisevasti, mutta hymy ei onnistu raottamaan huulia.
– Menisitkö Tytti vaikka hetkeksi ulos, hän pyytää.
– Hetkeksi. Miksei samoilla jaloilla hiekkakentälle asti, Tapani tiuskaisee ja kääntyy Tyttiin päin: – No niin, antaas mennä nyt.

Tytti ottaa Bibiä kädestä ja astuu ovelle. Hän tietää, että Bibille tulee paha mieli. Sen kuulee, koska Bibi seisoo aivan hiljaa eikä räpytä silmiään. He kävelevät portaat vintille ja istuvat rappukäytävän nurkkaan, lattialle ulottuvien muoviverhojen taakse.
–  Minun tyttöni, hän  kuiskaa hellästi ja silittää nuken päätä.
– Älä pelkää, tässä minä olen. Ja suru laskeutuu heihin kumpaankin. Tytti antaa tunteen tulla. Se kiertyy lämpönä selkää pitkin silmien taakse ja tipahtelee poskille lempeinä noroina.

....

Kun Tytti oli pieni, vuoden alku oli hänestä kaikkein parasta aikaa. Kinkku syöty, loput laatikot heitetty menemään, kuusenneulasia ja sädetikkujen raakileita iloisesti sekaisin lattialla. He asuivat niihin aikoihin äidin kanssa kahdestaan, vanhassa kerrostalossa kaukana kaupungin laidalla. Heidän asuntonsa oli todella pieni. Niin pieni, että makuuhuone oli pelkkä verhokankaalla eristetty syvennys eikä keittokomero komero laisinkaan. Ainoastaan keittolevy ja jääkaappi huoneen nurkassa. Mutta korkeasta ikkunasta näkyi kappale metsänlaitaa ja talon nurkan takana oli valtava pallokenttä, joka talvisin jäätyi luistinradaksi. Ikkunan viereen he kasasivat tyhjistä suklaarasoista vartiotornin. Joka joulu yhtä korkean kuin Tytti on pitkä. Nyt kun tyttö kurkottaa ulos nähdäkseen luistinradalle, yltää torni otsaan asti.

Joululomalla äiti vie Tytin luistelemaan joka päivä. Hän istuttaa lapsen lumipenkereelle ja ryhtyy lakaisemaan jään pinnalta männynneulasia. Tytti laittaa rukkasen suuhunsa. Se maistuu kovalta kieltä vasten. Kauempana isot tytöt harjoittelevat sirklaamaan takaperin. Heillä on keskittyneet ilmeet ja punaiset posket. Ilmavirta saa takinhelmat nousemaan korkealle selkiin. He nauravat ja lämmittelevät hieromalla toistensa käsiä. Kellään ei ole paksuja hanskoja vaan kauniit valkoiset sormikkaat. Ne on varmasti tehty hienosta villasta tai silkistä niin kuin prinsessoilla.

Tytti kuvittelee olevansa yksi heistä, itsevarma, kaunis ja aikuinen. Jonain päivänä hänkin pukeutuisi hienoimpaan silkkiin. Luistelisi hiukset hulmuten ja loisi vaivihkaisia katseita poikiin. Kun pojat katsoisivat takaisin, Tytti osaisi teeskennellä välinpitämätöntä. Katsoa ensin salaa kohti, sitten nopeasti jäähän. Hymyillä vasta kun on kääntänyt päänsä. – No niin. Valmista tuli, äiti sanoo ja puistelee lunta vaatteistaan. Kiristää sitten Tytin luistimet niin että nilkkoja pakottaa.

Kun vuosi on vaihtunut, äidin pitää taas töihin, koska pöly ei pidä lomaa. Äiti ei sano sitä pettyneenä, ainoastaan hieman uupuneena, miltei lempeästi. – Onko sun ihan pakko mennä, Tytti kysyy vaikka tietää vastauksen kuulematta. Äiti pujottaa hänen kaulaansa kotiavaimen ja tyttö tarttuu häntä vyötäisiltä. Hän tuntee valtavaa halua kiivetä äidin syliin ja puristautua lujasti häntä vasten. Tulla osaksi äidin rintakehää, niin ettei hän ikinä lähtisi irti. Ei vaikka iso mies kaikin voimin vetäisi häntä vyötäisiltä. Miehen pitäisi lähteä hakemaan työkaluja, vasaraa ja suuria saksia, ja he saisivat vielä hetken olla ihan vaan kahdestaan.

Äiti hymyilee hiukan ja huokaisee. Pian olisi jo kiire bussille. He laittavat vielä tiskiveden valumaan ja Tytti kerää ammeeseen puurosta tahmaiset kulhot. Äidin käsi on kostea, kun hän silittää Tytin hiukset otsalta korvan taakse.
 –  Arvaas mitä?  hän kysyy veikeänä.
 – Tänään viimeistellään meijän vartiotorni. Sitten kun tulen kotiin, haetaan alennuksesta niitä suklaita, joista sinä pidät ja syödään ihan kaikki. Tyttiä naurattaa, koska hän on pitkä nainen. Hän nousee samassa varpailleen ja kävelee huoneeseen kuin korkokengillä. Äiti tulee hitaammin perässä, siristää silmiään ja mittaa kädellään tytön korkeuden:
 – Olet oikeassa. Meille tulee valtava urakka, hän myöntyy.
 – Niin. Menee monta päivää. Ainakin kaksi, Tytti innostuu ja ottaa äitiä kädestä. Jäädään kotiin, hän ajattelee. Jäädään kotiin koko päiväksi ja leikitään että työt on peruttu.

Mutta Tytti ei ole mikään itkuvauva. Ja kun äiti on lähtenyt, hän kasaa loput astiat kahteen riviin. Lautaset lämpimään veteen, kupit kylpyammeen viereen. Hän ei saa yksin pestä laseja, koska amme on syvä ja astioista on vaikea saada otetta. Lautaset ovat helpompia, koska ne ovat pyöreitä ja litteitä.

....
Liukuovet avautuvat sihahtaen ja heittävät tunkkaisen lämmön kasvoille. Vasta kun vanhus astuu sisään hän huomaa kuinka hyistä ulkona on. Pakkanen on kiristänyt otettaan kuin talvella olisi hänelle vielä jotain todisteltavaa. Tuulikaapissa silmälasit menevät huuruun. Vaikka Suurmarketissa on täysvalaistus päällä, Riitta ei näe lähelle eikä kauas. Hän nostaa silmälasit nenältään ja pyyhkii niitä kaulahuiviinsa. Se on pakkashengityksestä kostea.

Ihmiset kävelevät naisen ohitse pitkässä letkassa, kaikki pareittain tai ryhminä. On kuin he olisivat koko pyhät odottaneet. Laskeneet päiviä päästäkseen kotoa, ihan minne vain, vaikka sitten ruokakauppaan. Kirkkaissa valoissa juhlapäivä on helppo kuvitella. Toiveet ja odotukset sinkoilevat tavaratornien ylitse ja asettuvat kasoiksi ostoskoreihin. Ne viipyilevät ihmisten kasvoilla ja hypähtävät katseista takaisin tavarariveihin.

Riitta asettelee huivin takaisin kaulaansa ja seisahtuu hengähtämään lehtitelineen eteen. Samassa paikassa seisoo eksyneen näköinen mies kuin parkissa. Paksut sormet, liian iso toppatakki ja lauhkeat kasvot. Hän odottaa ostoskärryjen panttina ja selaa venelehtiä. Seuraa sivummalta perheen ostospäätösten syntymistä. Vastaa kysymyksiin ykskantaan kyllä tai joo, ja keskittyy jälleen lukemaansa. Riitta seuraa häntä mielenkiinnolla, melkein lämmöllä. Miehen tarttuessa uuteen lehteen hänen asentonsa kielii niin itsevarmasta yltäkylläisyydestä, että se lähenee tylsistymistä. Vasenta pulttua kiskoo pieni poika.

Kun Riitan tyttären lapset vielä olivat pieniä, tulivat he monesti Suurmarkettiin yhdessä. Eivät he aina edes ostaneet mitään. Poimivat sen sijaan katseellaan pullajonosta asiakkaan ja supattaen kuvittelivat tälle tarinaa. He nauttivat pysähtyneestä hetkestä, jossa sai hetken viivähtää ohikulkijoissa. Kertoa heille uutta tarinaa. Kuvitella heille kokonaiset elämät, toiveet ja tulevaisuudet. Mutta lapsenlapset kasvoivat realisteiksi ja kadottivat herkkyytensä yksityiskohdille. Heidän tavatessaan jouluaattona, oli jäljellä vain vaivaantunut kohteliaisuus. Hiljaiset minuutit ja yhteinen yritys keksiä jotain sanottavaa.

Vanhus tutkii hetken vieressään seisovaa marketin tarjoustaulua ja nyökkää. Se kertoo, että suklaarasiat lähtevät nyt puoleen hintaan ja että näinä päivinä aulassa myydään rakettipaketteja. Sillä hetkellä kaupparadio yskäisee ulos saman uutisen ja lehteen syventynyt mies nostaa päätään. Pikku poika hypähtää kuin olisi kuullut nimeään kuulutettavan.
–  Isi, isi! Saanksä mä?
–  Joo, mies sanoo.
–  Mennään ny heti isi, jooko? Poika nykii housunlahjetta ylös ja alas. –  Jooko!
–  Äitii pitäs ootella hetki. Sitten mennään. Mies taputtaa poikaa olkapäästä ja kurkistaa myyntipöytien luo. Sinne on kerääntynyt aikamoinen lauma ihmisiä.
–  Pirulainen, hän kiroaa.

Jos Riitta kurottautuu varpailleen, saattaa hän nähdä paikalle sulloutuneen väenpaljouden. Ihmiset suuntautuvat raketteihin kuin ne olisivat takuu koko vuoden onnistumiselle. He ovat valmiita, suorastaan innokkaita kustantamaan suuria summia. Eikä Riitta voi heitä siitä syyttää. Sillä illalla, kun raketit pitävät pihassa metakkaa ja valaisevat mäntyjen latvat punaisella ja keltaisella, hänetkin valtaa outo rauha. Kuin vuosi todella olisi saatettu päätökseen, suljettu menneeseen niin ettei muistoihin enää kannattaisi tehdä viime hetken muutoksia. Valo rätisee asunnon seinillä kunnes enää ruudin paksu haju viipyilee ilmassa ja lasten huudot hiljalleen vaimenevat.

....
Tuula on kohta viisikymmentä vuotta asunut samassa Roskamäen mutkassa, yhtä vanhan puutalon kivijalassa. Asunto on hassunmallinen vinokattoinen tila pannuhuoneen vieressä. Ei asunto alkujaan ollenkaan ja siksi vaikea lämmittää. Koska eläke ei ole riittääkseen sähköpatteriin, pakkanen puskee talvisin nurkista sisään ja saa kivisen lattian kylmänkosteaksi. Mutta tällä ei ole suurempaa merkitystä. Nainen jakaa asunnon  laiskanpulskan kissan kanssa eikä kumpikaan heistä piittaa vilusta.

Yläkerran lapset kiljahtelevat pihalla niin että viereisen ohitustien äänet peittyvät. Tuula kävelee ikkunaan ja kurkistaa verhon takaa. Hän kurottaa kaulaansa ja seuraa katseellaan kuinka lapset temmeltävät lumessa. Pakkashöyry kehystää innostuneet kasvot paksuina pilvinä. Vanhus hymyilee, kipuaa tuolille ja kurkottaa kohti verhotankoa. Hän laskostaa irrottamansa kankaat tarkoin ennen kuin nostaa pöydälle pölyisen kenkälaatikon. Sisällä on jouluverhot, joihin Tuula on painanut kauniita rivejä mistelinoksia ja kelloja. Kultaisella maalilla punaiselle hiutuneelle kankaalle.

Vaikka muilla on loma, Tuulan päivät ovat ahtaita. Ne alkavat lemmikin ruokkimisella ja täyttyvät muistoista, jatkuvasta jalkojen siirtelystä ja valppaasta kuulosta. Tuula tarkkailee pihapiiriään ja yrittää arvata naapurien menoja. Talon asukkaiden rutiineista muodostuu lohdullinen jatkumo, jolla hän täydentää päiviensä aikaa.

Kun verhot viimein ovat paikoillaan, Tuula seisoo hetken ikkunassa ja antaa katseensa kiertää pihaa. Kesällä naapurit rakensivat toiseen nurkkaan pation ja kantoivat sinne penkin ja pallogrillin. Alueen erottaa vieläkin helposti lumen alta. Aiemmin samalla paikalla oli leikkimökki. Mies rakensi sen lapsille, joita ei sitten koskaan tullut. Siinä se seisoi yli kolmekymmentä vuotta ja odotti. Viime keväänä naapuri sanoi, että katto on homeessa. Sitten mökki lumien sulettua purettiin.

Lapset ovat siirtyneet pihasta tien puolelle pensasaitaa ja kaivavat hihkuen lunta. Tuula tuijottaa tyhjää pihaa. Kovantasainen pinta heijastaa takaisin mykkää valkoista. Niin kuin kaikki yhteisen elämän päivät olisivat paenneet ja jättäneet hänet jälkeensä. Kissa vinkaisee ja venyttelee sängyllä. Katsoo hetken päin, mutta ummistaa kohta uudelleen. Kaikki harvat muistot tuntuvat niin epäilyttäviltä. Kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle, jonain toisena aikana, jossain aivan toisaalla.

Yllättäen ujompi lapsista parkaisee. Sen ääni muistuttaa yhtä aikaa lokin kirkaisua ja korkeaa huilua. On hätä. Tuula tarttuu turkistakkiinsa ja ryntää pihalle. Hän huomaa lasten löytäneen kuolleen variksen. Linnun ruumis retkottaa pensasaidan takana, aivan tien vieressä. Sen pää on likistynyt maata vasten ja toinen siipi irronnut rintalihaksista. Irronneet sulat koristavat renkaan painaumaa kuin viuhka.

– Kuollut, isompi tyttö sanoo ja pökkäisee raatoa kepillä. Molemmat näyttävät säikähtäneiltä, vaikka samalla kiinnostuneilta.
– Voiko sen korjata? nuorempi kysyy.
–  Ei. Tuula vastaa. Kuolemaa ei voi korjata.
–  Mitä me sitten voidaan tehdä? Voidaanko me?
–  Se täytyy haudata, tyhmä. Että se pääsee taivaaseen, missä on aina kesä ja kaikki sen eläinystävät, rohkeampi lapsi palauttaa. Nuorempi nyyhkäisee, mutta ei vastaa. Sitten molemmat katsovat kysyvästi Tuulaa.
– Aivan. Meidän pitää haudata se, nainen saa sanotuksi.

Hän nostaa linnun maasta lasten liukurin avulla ja kantaa sen pihalle. Pikkutytöt seuraavat juhlavina perässä. He valitsevat sopivan paikan pation vierestä ja kaivavat kuopan syvälle maahan. Sinne lumen alle he hautaavat linnun. Ujompi tyttö poimii vielä männynkäpyjä haudan merkiksi ja asettaa keskelle ison sulan. Illalla taivaalta putoilee uutta lunta, joka peittää pihan hiljaiseksi. Kohta on taas joulu.

.....
Minna makaa aivan hiljaa kerrossängyssä. Hän laskee ohiajavia autoja ja yrittää erottaa liikenteen seasta lumiauran. Joka kerta kun risteyksen liikennevalot vaihtuvat, Minna kipristää varpaitaan ja kuuntelee oikein tarkkaan. Lopulta hän kyllästyy ja heittää peiton sivuun kuin viitan. Minna on jo iso tyttö ja osaa hypätä alas sängystä. Hän kuvittelee olevansa ritari ja ponnistaa muurin yli linnan jäiselle pihalle. Ritarit eivät laskeudu pylly edellä. Ritarit liikkuvat arvokkasti ja kumartavat kamarineidoille, jotka hymyilevät ja katsovat ujosti kenkiään.

Minna hieroo silmiään ja räplää auki joulukalenterin luukun. Pupu. Ulkona ei ole vielä lunta kuten kalenterissa. On vain matalia, ruskeita kasoja ajotien vieressä ja huurretta ikkunanpuitteissa. Minna puristaa luomet tiukasti kiinni ja toivoo. Jos hän arvaa katsomatta mikä sukka kuuluu mihinkin jalkaan, jouluna sataisi kasoittain pehmeää lunta. Sitten hän rakentaisi ison lumiukon ja pukisi sille myssyn ja kaulahuivin niin kuin telkkarissa.

Keittiöstä kuuluu ääniä. Äidin ääni ja Mintun. Isä varmaan nukkuu vielä. Minna tietää ettei isää saa herättää, koska se on öisinajattelija. Tyttö pukee paksun lämpökerraston nopeasti päälleen, koska on tarha-aamu. Ja ettei äiti syytä vitkuttelusta. Minnaa pelottaa, kun äiti suuttuu. Äidin huulet katoavat ja silmät katsovat suoraan läpi. Kun Minna on aikuinen ja hänelle kasvaa parta, hän sanoo takaisin. Rouva, hän sanoisi ja sukisi suippoja viiksiään. Minna pitäisi merkitsevän tauon. Nyt rauhoitutaan.

Kun Minna avaa huoneensa oven, tuoksuu pulla. Se ei ole hyvä merkki. Minnalle tulee heti epäilevä olo. Ehkä jokin on vialla, kun tarhapäivänä leivotaan, mutta äiti hymyilee ja sanoo, että sillä on pitkä aamu. Minttu istuu syöttötuolissa ja rummuttaa pöytää pullanpalalla. Sillä on sokeria suupielessä ja rinnuksilla.

–  Otatko sinäkin yhden, äiti kysyy ja pyyhkii suutaan.
–  Joo.
–  Onko kiva kun saa rauhassa syödä?
–  Joo, Minna vastaa ja levittää suunsa oikein isoksi kuin hevostallin saranat. Niin että siitä mahtuisi kokonainen heinäpaali ja haukkaa puolet pullasta.

–  Et viitsi leikkiä ruualla Minna. Koeta edes nauttia, äiti sanoo ja huokaa.
–  En ole Minna, olen ritari, tyttö vastaa ja yrittää miettiä isoja sanoja, joita ritarit käyttäisivät puhutellessaan tallihenkilökuntaa.
–  Suvaitsettehan, hän lisää ja tunkee toisen pullan puoliskon suuhunsa.

Vaikka Minna yrittää pureskella huolella, lentää murusia lautaselle ja pöydälle lautasen viereen. Siemailen, hän jatkaa ja tarttuu maitolasiin. Minttua naurattaa. Äitikin hymyilee ja tarjoaa lisää maitoa. Jos ehdin juoda maitolasin tyhjäksi ennen kuin kahvi on keittynyt, minulle kasvaa isona tuuheat viikset, eikä mitään pahaa koskaan tapahdu ja kaikki on aina hyvin, Minna ajattelee. Jos ehdin juoda maitolasin tyhjäksi.