....
Taas maanantai. Kävelen liukastellen märkää mäkeä alas ja nurkan taakse. Jatkan tietä pitkin kohti T-risteystä missä käännyn vasemmalle. Ei ole asiaa keskustaan. Tien vierustan mäntyjen välissä nuokkuu paikoitellen pari lehtipuuta ja odottaa. Ne ei jaksa tiputtaa lehtiään, mietin. Vai onko se varistaa, neste tippuu. Kesästä olisi helpompi pitää. Se on pisin perjantain ja maanantain välinen yö. Kiipeän porttiaidan yli ja tumppaan tupakan B-rapun kaiteeseen.Vetäisen rivakasti kahvasta. Mutta ulko-ovi on jäykkä ja siinä täytyy riippua  koko painollaan, että saa jalan väliin.

Ismo tulee avaamaan. Se on laittanut kohteliaisuushousut jalkaan. Siitä tiedän heti että Mona on tullut käymään. Mona on mielestäni aina ollut karmiva. Olenkohan minä ainoa joka pelkää Monaa.  Monaa ja mustaa miestä, ajattelen. Nainen työntää päänsä keittiön ovesta ja katsoo minusta staattisesti läpi. Sen täytyy keskittyä että saa sanottua hei. Sitten se selittää jostain virolaisista kissanpennuista ja kuinka niille pitäisi löytää koti. Minua ei kiinnosta ja toivon että Mona lähtisi pian. Sitten se menee. Ismo avaa kaljan ja ojentaa minullekin yhden. Sanoo että aamulla on aikanen nousu.