.....
Viime keväänä naapuri sai halvauksen. Muistan kovan kolauksen ja miten ajattelin, että taas on alkanut viikonloppu ajoissa. Yleensä aloittavat torstaina ainoastaan niinä viikkoina, jolloin perjantaina tulee tuet. Nyt Seija istuu pyörätuolissa ja on vihainen. Yritin piristää häntä kehumalla parveketta, joka on iso ja suojaisa, mutta huomioni ei ollut paljon arvoinen.

Olin luvannut auttaa Seijaa kauppamatkalla. Naapurin ukko seisoi vieressä, raapi etumustaan ja katsooi päältä kun puin vaimolle päälle villasukat ja paksun läppäpipon ja lopuksi toisen kauluhuivin. Kukaan meistä ei sanonut mitään. Pariskunnan aamuinen riita väreili ilmassa ja teki siitä raskaan hengittää. Aivan kuin ainoastaan osa sanoista olisi tullut kuulluksi ja toiset jääneet ilmaan riippumaan. Pelkäsin kireän tunnelman seuraavan minua kotiin, niin että kiirehdin päällysvaatteideni kanssa ja työnsin Seijan rappukäytävään.

Kun pääsimme ulos ja puskin pyörätuolia edelläni hangessa, aloin katua lupaustani. Matka olisi raskaampi kuin kuvittelin. Yritin avata keskustelun jostakin kevyestä.aiheesta. Joulu tuli ensimmäisenä mieleen. Jotakin sanoakseni kysyin mitä ruokia naapurien jouluun kuuluu.

–    Kun tulee tiettyyn ikään asiat muuttuvat, Seija vastaa.
–    Aivan. Tai siis niinkö?
–    Kuten herkkukorit. Ukko kantoi niitä kotiin harva se joulu, kun vielä oli töitä. Nykyään herkkukori on sattuma.

–    Niin kuin onnenkantamoinen jouluarpajaisissa?
–    No ei. Enemmän kuin turvattu eläke. Seija naurahtaa. En oikein ymmärrä, mikä siinä oli hauskaa.

Etenimme loppumatkan hiljaisuudessa. Suurmarketti oli täynnä pariskuntia ja perheitä ja äitejä. Naapuri kertoi, ettei koskaan halunnut sitä elämää. Miksi hänen täytyisi kulkea letkassa kodikoneiden ja vessapaperitornien ohitse hedelmähyllylle, sieltä kalatiskille ja vihdoin leipäosastolle, jos hän haluaa olutta ja ukko makaronilaatikkoa. Myönsin hänen olevan oikeassa.

Lauantaisin Suurmarketti muistuttaa karusellia. Tai aikuisten piirileikkiä, jossa kaikki kulkevat pareittain saman reitin, ikään kuin kaikilla olisi samat tavoitteet. Niin kuin olisimme tekemässä suuria valintoja, kun kuitenkin täytyy laskea jauhelihan kilohinta.

Jatkoimme säilykepurkkihyllyjen viertä kahvioon, joka on kaksi riviä pitkiä pöytiä keskellä leipäosastoa. Eläkeläiset kansoittivat penkit, koska täältä sai kahvia kolmeenkymmeneen sentiin kuppi. Se oli meillekin sopiva hinta. Otimme tauon ja seurasimme ruuhkaikäisten kiirettä. Minä korkeassa kahvilatuolissa ja naapurini omassaan kuin kyttäyskeikalla. Eikä kukaan uskaltanut hakea edessämme olevasta hyllystä alennusdonitseja. Ottivat kauempaa kääretortun tai sitruunakakun. Seija asetti varovasti pahvisen kahvimukin syliinsä.

–   Ihmiset eivät halua vakuuttaa meitä siitä, minkä jo tiedämme. Turhanpäiten he häpeävät sitä, kuinka elävät.

–    Mutta sinä et, kysyn varovasti. Seija virnistää. – Ei ole aihetta. Kaikki valinnat kun näkyvät naamasta. 

En ollut koskaan huomannut, miten Seijan posket likistyivät vasten suuria silmälaseja mitä leveämmin hän hymyili. En ymmärtänyt mikä häntä nauratti, mutta en antanut sen häiritä Kun tarkemmin mietin, en ollut aiemmin nähnyt Seijan nauravan ja sitten ilo tarttui.

Vanhuksen nauru kiiri Suurmarketin kattoon ja säikäytti liikkeelle sinne eksyneen varpusen. Lintu lensi  hädissään korkean varvin pullatiskin ohitse ja säikäytti tuote-esittelijän. Limpputikkuja odottavassa jonossa syntyi hämmennystä. Äiti kaappasi lapsen kainaloonsa ja esittelijä yritti ruumiillaan suojata tarjoiltavia.
- Lintubakteereita, naapurini huomauttaa ja pyrskähtää. Hain meille santsikupit kahvia ja seurasimme pitkään tuloksetonta pyydystystä. Koko tämän ajan Seija ulvoi naurusta. Lopulta hän osoitti sormella, koska ei enää kyennyt sanallistamaan hauskuuden kohdetta. Ilo ei ottanut loppuakseen, vaikka nuori vartija käski meidän poistua kohti kassoja.

Nauroimme vielä matkalla kotiin. Koko matkan aina viimeisiin liikennevaloihin saakka. Kun naapurin ukko avasi ulko-oven, pyysin hänet sivummalle ja ilmoitin, että tästä lähin ostetaan jouluksi kotiin herkkukori. Minä ja Seija. Me kävisimme ostoksilla joka lauantai kunnes se on täydellinen.

1.
Vera oli aina ollut isän tyttö. Isä kiikutti häntä polvella, silitti hiuksia ja antoi rahaa toffeeseen. Vera oli isän enkeli, eikä häneltä puuttunut mitään. Mutta isä oli jo vanha ja hänen kävi kuten iäkkäiden ihmisten tapaa. Vasta kun hänen ympärilleen muodostui tyhjää tilaa, Vera huomasi olevansa yksin. Talvi oli kylmä ja asunto hiljainen ja sitten tuli ilmoitus vuokrasopimuksen lopettamisesta. Noutaessaan avaimet vuokraemäntä kertoi, että rajan takana olisi tekemättömiä töitä. Siellä maksaisivat tuplasti sen minkä täällä, koska omissa ei ole ottajia. Ja kun tiheät metsät likistyivät varastohalleiksi, urheilukentiksi ja markettien parkkipaikoiksi Vera oli varma, ettei ainakaan olisi yksinäistä. Puut tippuivat hiljalleen ja maa paljasti palasia asfalttikenttää. Ihmiset olisivat näkyvillä ja kuuluisi puhetta ja kaikki järjestyisi.

Hannes ajaa pillurallia joka perjantai kahdenkymmenenviiden euron matkan. Enempään hänellä ei ollut varaa, mutta se oli sijoitus. Hänellä oli elämässään tyttöystävän mentävä aukko. Talvisin hän yleensä sai kyytiin kauniita mutta vähäsanaisia tyttöjä, jotka olivat matkalla ostoskeskuksen mäkkärille tai kotibileisiin ja jotka eivät koskaan huolineet häntä seuraan.

Keväällä kokeileva lämpö sai ihmiset jälleen katsomaan silmiin. Vieläkään ei tosin  pyydetty mukaan, vaikka viime kuussa kävi lähellä. Silloin hän huomasi Veran. Tyttö seisoi irrallisena asemalla ja pujotti käsiä taskuun kuin kirjekuoria. Hannes hiljensi vauhtiaan. Tarkasti löydön ylhäältä alas ja takaisin. Tämä kelpaisi hyvin.

On ihmeellistä miten asiat järjestyvät. Heillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta molemmat tupakoivat. Nuoret nojasivat auton kylkeen ja Hannes puhalsi ilmaan rauhallisia savukiekkoja. Vera noukki äkkiä maasta pullonkorkin ja heitti sen savurenkaasta suoraan läpi. Osoittautui, että siinä hommassa he olivat hyvä tiimi. Samana iltana he ajoivat Hanneksen asunnolle roskamäkeen ja nostivat Veran matkalaukun olohuoneeseen. Sinne se jäi sohvan taakse.

Koska Vera oli uusi täällä, hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin oppia. Eikä Hanneksella ollut muuta tekemistä kuin opettaa. Maitoa, hän sanoo ja nostaa tölkkiä. Ja jatkaa sitten: laitetaan jääkaappiin. Kesä oli heille kohottavaa aikaa. Yhteiset rutiinit olivat uusia ja viehättäviä. He ostivat joka viikonpäivälle oman värisensä askin tupakkaa. Maanantai oli punainen, tiistai sininen, sitten valkoinen ja vihreä. Sen jälkeen sekoiteltiin pakkoja, niin että tunnistetaan kaikki välivärit. Hannes huomasi olevansa hyvä opettaja ja syksyyn mennessä mies oli kertonut Veralle kaiken minkä tietää. Tyttö oli myös oppinut missä tavarat kotona sijaitsivat ja mitä aikataulua Hanneksen päivärytmi noudatti.

Alkusyksystä oli vielä lämmintä ja sitten kun ei enää ollut, Hannes meni takasin töihin ja laitettiin lämmitys päälle. Hanneksen oli hyvä olla. Hän osoitti tunteita ostamalla tuotteita. Suklaata ja tupakkaa kotimatkalta, puukauha kauempaa. Se oli komea. Varressa oli käsinmaalattuja kukkia,jotka oli piirretty ohuilla tarkoilla vedoilla.

Koko syksyn Vera hoiti arkea eikä poistunut turhanpäiten kotoa. Sellaisia on vaikea löytää. Kaupunki on täynnä zumbaavia siiderin juojia. Hän oli hyvä tyttö. Osasi olla tarpeen tullen hiljaa ja tarpeen tullen nauravainen, eikä muunlaisille tavoille ollut tarvetta.


2.
Kaupungissa talvesta ei tullut lumista. Kattojen yllä näkyi vain harmaa matto, josta valo ei pystynyt läpi. Ja kuukausista muodostui pitkä yö, niin että keväällä kun aurinko räpsäytti valot päälle olisi vielä halunnut pysyä piilossa. Värjötellä patterin vieressä ja vetää sälekaihtimet eteen. Sinä aikana Vera oppi kielen. Hän ei ainoastaan asioinut kaupassa, hän vaihtoi kuulumisia. Ensin tyttö keskusteli säästä ja elintarvikkeiden hinnoista, sitten elämäntilanteestaan. Hän alkoi viettää yhä enemmän aikaa asiolla. Pian Hannes huomasi kuinka väsynyt Vera oli iltaisin. Tyttö nukahteli, vaikka Hannes kädestä pitäen näytti kuinka kukkiin vaihdetaan mullat pitelemällä ruukkua roskiksen päällä.

Kun asfalttiteillä näkyi enää satunnaisia hiekkakasoja, Vera sai töitä lähikaupan siistijänä. Ja kun työtä oli jatkunut kaksi viikkoa, hän kertoi tarvitsevansa uuden paitapuseron. Hannes ihmetteli syytä, koska ei nähnyt sellaiselle tarvetta, mutta tahtoi silti lähteä seuraksi. Seuraavana lauantaina mentäisiin yhdessä megamarkettiin. Kunhan ehdittäisiin takaisin. Veralla oli lauantaina pyykkivuoro eikä Hanneksella enää puhtaita sukkia.

Paikan päällä mies hieroi jokaista paitaa sormiensa välissä eikä pitänyt yhdestäkään. Osoitti selvästi etteivät röyhelöt ja vinot leikkaukset olisi sopivia. Koska muita ei ollut tarjolla ja äänenkohottamisen välttämiseksi, Veralle ostettiin valkoinen kauluspaita. Se tuoksui uudelta.

Marketin kassalla oli pitkä jono ihmisiä, kaikki kiireessä jonnekin. Kauempana karkkihyllyllä,  missä aika pysähtyy, riekkui parvi nälkäisiä lapsia. Vera seisoi hiljaa Hanneksen takana kuten oli tottunut. Miehen selän takaa hän näki kaiken. Kun he lopulta saavuttivat kassaneidin ja saivat ostostaan kuitin, Hannes suuntasi harppoen heiluri-oville ja kohti parkkipaikkaa ja siellä odottavaa autoa. Silloin Vera kierähti kannoillaan ja takaisin sisään. Hän kohotti päätään ja suoristi selkänsä kuten naiset, jotka ovat omillaan. Hän hakisi omansa pois. 

Vaikka Vera viipyi sisällä vain yhden tupakan verran, huudetaan hänen nimeään parkkipaikalla. Ääni oli kuin hälytys. Se kuului tuulikaappiin saakka ja kyyristi tytön selän. Hän käveli vikkelästi ihmisten ja autojen välistä ja istuutui paikalleen etupenkille. Hannes sytytti toisen tupakan. Sitten he ajoivat pois parkista, ohi liikenneympyrän ja kääntyivät tielle kohti roskamäkeä. Mutta tänään Vera ei pysty istumaan hiljaa. Sanoja ei voinut estää ja eikä tulkita väärin. Ne valuviat ulos virheettöminä ja varmoina ja täyttivät auton uudella hiljaisuudella. Samana iltana Vera nosti matkalaukkunsa sohvan takaa ja pakkasi siihen ostamansa valkoisen kauluspaidan sekä valkoisen v-aukkoisen kietaisun. Puukauhan hän jätti tiskipöydälle.

....

Vaikka olin vannonut pysyväni hytissä, minun tulee nälkä. Pian jonotan lounasta keskellä ihmisryhmää. Tekisi mieli lihapullia, mutta ne ovat painavia. Ravintolassa ruoka maksaa annoksen painon, ei maun verran. Muistan miksi en enää käy risteilyllä. Vanhuksia on tullut porukalla. Niillä on hoitohenkilökuntaa ja maksumiehet paikalla. Kaikki ovat pukeutuneet juhlavasti, vaikka osaa talutetaan sen oloisina, etten usko niiden ymmärtävän olevansa mukana. Innostusta se ei näytä laimentavan. Pystyn hyvin ymmärtämään sen. Vaikka vaimolla oli dementia, ruoan päälle Irma ymmärsi loppuun saakka. Vielä viimeisellä viikolla se sylki maksalaatikosta rusinat pöydälle, koska ei halunnut sotkea makeaa suolaiseen.

Edessäni vanhukset seisovat ryhmittäin ja ringissä kuin pallomeressä ja pohtivat ääneen lounasvaihtoehtoja. Niitä on kaksi. Kalapullia ja muussia tai lihapullia ja makaroonia. Puhe ei vie mihinkään. Se on enemmän reagointia valinnan mahdollisuuteen. Kun on elämänsä tottunut tyytymään siihen mitä on tarjolla, vaihtoehdot muodostuvat ongelmaksi. Ehkä juuri siksi Irma suhtautui  helpotuksella, vaikka lääkäri ja lapset hätäilivät. Me kävimme joka päivä kävelyllä ja kerran kotiin palatessa Irma kysyi että kuka täällä asuu. Vaimo nukkui paljon ja kun välillä havahtui, ei muistanut missä heräsi. Jonossa on liikaa aikaa muistella. On sietämätöntä muistaa kaikki ne vuodet, jokainen kaunis aamu ja uusi ilta.

Pöydässä joku kysyy, jos vastapäätäni on vapaata. Kohotan katseeni ja kysyn että miltä näyttää.
      - Onko? On tässä, se päättää ja istuutuu. Rouvalla on päällään kevyt villatakki, jonka läpi hän tuoksuu saippualta ja innostukselta.
    - Voitin karkkibingossa Budapesteja, se aloittaa. Kohautan olkiani. Sen pitäisi riittää. Lopulta nainen jatkaa kertomalla ettei edes pidä Budapesteista. Kysyy jos minulle maistuisi.
    - E.
   - Niin. Ne on jotain mitä pitää vierasvarana, sanoo. Ei sillä ole mitään käsitystä. Irma ei olisi koskaan suostunut tarjoamaan sellaista tahmaa.

Minua ei huvita jutella, niin että tyydyn katsomaan vierasta tiiviisti. Toivon, että hän näkisi katseestani kaiken mitä on ollut. Kokemuksia ei saa pois, mutta ne on myös välillä vaikea saattaa ulos. Ei me Irman kanssakaan juteltu. Riitti kun jaettiin elämä. Vaikka viimeisinä aikoina se välillä kysyi kuka minä olen, ja sitten kuka se itse on. Täytyy luottaa siihen, että kokemukset näkyvät naamasta. Että ne on kuin vanhenemisen merkit, eikä ole tarvetta tuottaa ajatuksiaan turhaksi puheeksi. Aika on värjännyt sormenpääni keltaisiksi, ajatukseni sameiksi ja vähät hiukseni hopeisiksi eikä ole muuta lisättävää.

Rivakka pino askartelurapuja naisen edessä on huvennut. Pöydässä tuoksuu meri. Se hieroo sormenpäitään  sitruunalla ja kuivaa ne sitten paperiin. Naisella on kauniit vaalennetut hiukset, rakennekynnet ja järkähtämätön puolihymy. Se yrittää vielä keskustella samoista aiheista, joista töissä keskustellaan kahvitauolla. Minä en ymmärrä sellaisesta. Ei se sitä ole, etteikö minulla olisi mielipiteitä. En vain ole tottunut. Kun olen syönyt valmiiksi, nousen ja palaan hyttiini.

....

Olen tempoileva luonne. Se tekee minusta paitsi loistavan pianistin myös neuroottisen. Aamulla ilon kautta ja illalla köysi kaulaan. Siinä välissä ei oikeen ehdi muuta kuin ihmetellä, että mikä minulla nyt on. Onneksi tunnelmat elävät sellaisella vauhdilla, ettei itsetuhoajatukset ole ehtineet vielä toteutua. Voisihan sitä päivät päästellä chopinit ja debussyt, mutta kun ei huvittaisi enää. Vähemmän tuskainen olo minulla on niinä hetkinä kun saan häiritsemättä pianon sijasta sormeilla tetristä. Silloin en huomaa poukkoilla ja mieleni lepää. Keskityn asettelemaan toistuvia palasia kohdalleen ja ne rakentavat pudotessaan todellisuudesta tasaisen. Kun vihdoin onnistun siinä, kaikki taas katoaa.

Tänä aamuna tuntui siltä, että risteily voisi olla tapa päästää hetkeksi irti. Se tekisi minulle hyvää. Laivalla ei ole liikaa vaihtoehtoja. Oikeastaan ei ole vaihtoehtoja ollenkaan. On vain jaettu myöntyminen siihen, että tässä sitä nyt ollaan seuraava vuorokausi, eikä täältä noin vain pääse pois. Paitsi kaiteen ylitse ja silloinkin laiva varmasti käännetään ympäri ja hypännyttä naarataan miesvoimin tuntikaupalla. Onhan sitä tapahtunut, mutta minusta se on noloa. Että joku itsestään tekee niin suuren hahmon että joukolla pitää perään sukeltaa. Vaikka eläville tulee kylmä.

Koska pelkään pian tulevani reissun suhteen katumapäälle, pukeudun ja kävelen jokirannan kautta satamaan. Matkalla joudun pysähtymään ainoastaan odottaakseni laivajunan ajavan ohi. Huomaan helpotuksekseni sen olevan miltei tyhjä. Kevättalvi ei ole sesonkiaikaa. Niinpä voin pudotella samalla rytmillä tiskille, jossa minua palvellaan kuin kanta-asiakasta. Minussa syntyy vahva tunne siitä, että tänään palaset tulevat asettumaan.

Kun kulkutunnelien portit avataan, syntyy joukossa hosu. Minäkin kiirehdin. Päästyäni laivaan laskeudun heti hyttiin autokannen alle ja sammutan kaikki valot. Ainoastaan sänkylamppujen oranssit valonkatkaisimet loistavat, koska en saa niitä pois päältä. Ne valaisevat seinää ja kappaleen kokolattiamattoa, vaikka asettelen niiden päälle kahdet villasukat. Mutta jos kiipeän yläpetiin ja asetun pitkäkseni, en enää erota merkkivaloja pimeästä. Siinä asennossa ei tempoilla ja pian muistan kuinka paljon pidän moottorin äänistä. Sen epätasaisesta rytmistä ja hurinasta, joka tuntuu pyörittävän ympyrää. Ja vaikka laiva tietenkin lipuu sinne ja takaisin, minulle sopii hyvin vain olla. Pysyä paikallaan hytissä kuin ilmaisessa parkissa. Eikä ole kiire. Aika kuluu ehtimättäkin. Se ei haittaa, koska ilman tavoitteita päämäärä on toisarvoinen.

.....

Eeron lähdettyä Helena seisoi parvekkeen oven edessä ja piteli itseään vyötäisiltä. Ensimmäisen kerran tuntui, että nyt voisi hellittää. Ovenraosta tunki kylmää eikä villatakki lämmittänyt, vaikka sen alla oleva paita on angoravillaa ja sen alla vatsa pehmeä. Tuntui kuin olisi torkahtanut. Hetkeksi ummistanut silmänsä ja unohtanut herätä.

Miten kauan olikaan kulunut. Hän oli etääntynyt vanhoista luokkakavereistaan, jotka hankkivat ammatillisen koulutuksen ja perheen ja asuivat nyt rivitalossa. He tiesivät tarkoin mitä milloinkin tulisi tapahtumaan ja mikä olisi työnjako. Milloin sauna on lämmin ja kuka kuskaa lapset harrastuksiin. Eikä hänellä ollut otetta mistään. Silti vuodet olivat kestäneet niin kauan, että tuntui kuin se kaikki olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Ja niin se ehkä olikin. Lapsuus, nuoruus ja aikuisuus olivat seuranneet toisiaan, mutta eivät pystyneet muodostamaan jatkumoa. Ja nyt hän poikkeaa menneestä vastakohtaisuuteen saakka.

Puolityhjässä olohuoneessa näkyy vieläkin tarkasti paikka, jossa sohvaryhmä eilen seisoi. Helena katsoo hämärtyvästä ikkunasta kauppakorkean seinää, sen vieressä laskevaa jyrkkää mäkeä ja ymmärtää ettei kestäisi enää yhtään talvea näissä huoneissa. Hän ei halua todistaa kauppakorkean nyppylän jokavuotista muuttumista pulkkamäeksi. Eikä lapsien tipahtelua äkkijyrkän reunan yli portaikkoon. Se ei huvittaisi häntä enää. Koska kenenkään elämä ei ole suora viiva. Vanhempana sen näkee jos uskaltaa katsoa taakseen.