.....

Seija nukkui pintaunta, mutta heräsi ontoon särkyyn jossain vatsan tuntumilla kauan ennen aurinkoa eikä kyennyt ryhtymään mihinkään. Unessa hän ajoi polkupyörällä alamäkeen. Huristi keskellä tietä ja keskeltä suuria lammikoita, joiden jäinen pinta rapisi rikki renkaiden alla. Joku pikkupoika rullasi perässä ja kiljahteli niin että korviin sattui. Vai oliko se pakkasilman vinkunaa, sen saman joka aamuisin yllätti ja sai haukkomaan henkeä. Ulkona oli vielä pimeää. Sen tiesi todeksi vaikka verhot suljettuina. Joka puolella vetisen alkutalven hämmentävä mykkyys.

Päivät kuluivat nykyään nopeasti ja niitä on mahdoton erottaa toisistaan. Tänään oli joulukuun kolmastoista päivä ja kirkon portaat lavastettu joulunavajaisia varten. Orkesteri seisoi pitkään paikoillaan paraatipuvuissaan, liikkumatta ja keskittyneinä. Ohikulkijat muodostivat hitaasti heidän eteensä puoliympyrän. Kun jouluvalot kello kuudelta syttyivät, viulisti aloitti vanhan sävelmän. Pian muut soittimet yhtyivät siihen. Kappale oli kaunis ja liikutti monia. Se toi mieleen metsän, jonka laidalla puut kaartuvat kohti taivasta niin että näyttää kuin koko maailma päättyisi siihen. Lopussa musiikin piirtamä kuva haihtui ilmaan niin kuin mielikuvilla on tapana. 

Orkesterille annettiin tumppukäsin kumeat aplodit. Kapellimestari kumarsi syvään ja viittasi kädellään soittajiin, jotka nousivat seisaalleen. Joku yleisöstä päästi pitkän ujeltavan vihellyksen. Seija unohtui seisomaan paikalleen vielä kun muut lähtivät kuka minnekin. Viulun sointi oli nostanut muistoja ja asioita, jotka tapahtuivat joskus kauan sitten. Mutta vaikka Seija kuinka yritti palauttaa ne mieleensä, muistot pakenivat eivätkä suostuneet saamaan hahmoa. Pian liikutuskin katosi ja tilalle jäi painoton ja irtonainen olo.

Kirkonkello löi seitsemää ja ääni kaikui kaikui kaanonina vastapäisistä taloista. Seija huomasi seisovansa yksinään kadulla, missä mikään ei liiku. Aivan kuin odottaisi jotakuta tulevaksi. Ketä hän voisi vielä odottaa. Seija yritti maalata miehensä kasvot eteensä, koetti palauttaa mieleen kaikki pienet yksityiskohdat, mutta ne vastustelivat ja asettuivat väärin. 

Ehkä muistaminen kävisi helpommin paikoissa, jotka tunnen hyvin, joissa me yhdessä kuljimme. Mies käveli aina hyvin nopeasti pitkin harppauksin, puhui lakkaamatta, eikä huomannut jättävänsä Seijan jälkeen. Se mahtoi ulkopuolelta näyttää huvittavalta. Ei siihen saanut sanaa väliin, muuten Seija olisi varmasti sanonut että hidasta hyvä mies. Kun he pääsivät perille, mies ihmetteli vaimon punaisia poskia ja vaitonaisuutta. Mutta kun he ottivat toisiaan kädestä, levisi kämmeniin lämpö.

....

Sillalla Hannes pysähtyi, veti räkää sisäänsä ja sylkäisi jokeen pitkän syljen. Veden pinta värähti sameasti ja rasvaisesti, antoi odottaa jonkun kissanraadon kelluvan hiljaa esiin sillan kaiteen alta. Sellainen näky olisi jollain tapaa täydellistänyt joesta nousevan hajumaailman, tympäännyksen, eltaantumisen, lokkien ja ihmispaskan höyryt. Hannesta ei pätkääkään ihmetyttäisi, jos joku kehuisi dumpanneensa grillin paistorasvat veteen, vaikka ei kai sellaista uutista ole tarve sen enempiä huutelemaan ruveta.

 – Heitä euro, joku sanoi. Hannes katsoi vieressään seisovaa punanenäistä pikkupoikaa ja pudisti päätään.

– Ei sit, poika sanoi, heitä rööki.

Mutta Hannes ei voinut enää antaa, ei ollut mitä antaa, paitsi anteeksi itselleen kaikesta antamisesta. Jalan viereen sillan kanteen oli jäätynyt kiinni tupakantumppi. Hän potkaisi sitä kengänkärjellään ja se halkesi pieneksi silpuksi.

– Mene takaisin kouluun, Hannes sanoi pojalle, mutta poika ei sitä enää kuullut. Peik Ounainen käveli kaukana sillan toisessa päässä, liikennevalojen luona. Siitä hän hitaasti kenkiään laahaten nousi mäen ylös ja portaat koululle. Pian Peik istui ruokalan penkillä edessään makkarakastike ja perunamuusi ja takanaan nuoria, joilla oli tylsää. 

Hän ei voinut ymmärtää miksi maailma oli niin julma, että se pakotti käymään peruskoulua, vaikka hän olisi halunnut surfata. Seisoa kohden aallon reunaa, alla lämmin sininen meri. Sellainen, joka jatkui ikuisesti pinnalla ja sen alapuolella. Hän ei ymmärtänyt, miten maailma siitä muuttuisi, jos hän putoaisi veteen. Ei hän halunnut selittää maailmaa, eikä ymmärtää. Hän halusi vain kellua sen pinnalla. Mutta ei, kun piti asua Suomessa, missä ei edes voinut surfata, ainoastaan pitää vaan pipoa ja hanskoja ja kärsiä.

Peik Ounaisen elämässä kävi näin. Vielä vuosi sitten perheellä oli kaksi autoa ja iso autotalli ja vielä isompi talo, jossa pleikkarit joka huoneessa, leipä aina tuoretta ja maksamakkara valmiiksi viipaloituna rasiaan. Sitten isä jäi kiinni veropetoksesta ja pian sen jälkeen äiti aviopetoksesta. Ja vaikka niitä kahta ei toki voi verrata toisiinsa, nämä kaksi petettyä rikkoivat kodin seinät sisältä ja ulkoa. Ainoastaan Peik säilyi. Säilyi siksi, että oli heidän välissään mutta ei asettunut väliin. Peik ei tarrannut isänsä lahkeeseen eikä roikkunut äitinsä helmassa estääkseen jotakin sellaista, mikä kuitenkin tapahtuisi. Hän suhtautui elämään sen periaatteen valossa, johon oli teini-ikään ehtiessään oppinut, toimettomuudella. Peik säilyi, koska ei jaksanut kiinnostua ja oli haluton toimimaan.

Niinä päivinä aika kului kuin olisi sivusta seurannut laivan lähtöä satamasta. Hitaasti kaikki varmistavat köydet irrotettiin. Meri keinahteli ja maisema sen mukana. Vielä olisi ehtinyt mukaan, jos olisi tiennyt mihin poijuun viimeinen köysi oli kiinnitetty. Isä senkin löysi ensin.

Peik raaputti veitsellä kastikkeeseen äänekkäitä raitoja ja pönäsi perunamuusin litteäksi kasaksi. Nopeasti kyhättyä ja äkkiä kylmettynyttä apetta. Kiitos jokapäiväisestä leivästä. Kiitos ruokalan tädeistä, jotka antavat hakea lisää, työntävät vielä kainaloon pienen foliorasian, jonka muovitettu pahvikansi hikoilee.

Peik istuu kolmannen kerroksen matematiikan luokassa, peräseinän viereisessä ikkunassa ja odottaa, vaikka ei tiedä mitä odottaa. Jotain tapahtuvaksi, tuntia loppuvaksi, something completely different. Olisi osattava lopettaa odottaminen. Silloin ei kaadu liian korkealta. Täytyy osata suhtautua oikein, pienellä toiveikkuudella ja suurella todennäköisyydellä.

– Katso ikkunasta ulos, vieressä istuva Jani tai mikä lie kuiskasi.

– Kato ite.

– Eikun ihan oikeasti, katso! Se hyppää!

Pölyn ja koulun ansiokkaiden vuosikymmenien aikana kerääntyneen lian läpi oli vaikea erottaa mitään. Mutta pakko se oli myöntää, joku seisoi sillan kaitteella. Hetken näytti kuin se joku olisi ollut sama luuseri, jota Peik oli aiemmin sillalla puhutellut, mutta varmuuteen asiasta ei päässyt ennen kuin se joku hyppäsi, tai horjahti, no, joka tapauksessa alas jokeen se putosi.

....

Oona herää aamuyöllä kun sade lakkaa. Ensin vaikenee tasainen ropina, joka peitti alleen kaiken muun. Räystäiltä tiputtaa vielä muutamia pisaroita, mutta lopulta sade ehtyy. Oona pitää sateen jälkeisestä hiljaisuudesta, johon kaikki pysähtyy. Ikkunoista hohkaa sisään viileää ja kosteus huurruttaa lasien sisäpinnat. Se tekee rajasta ulkopuolelle epätodellisen.

Sade saa Oonan kaipaamaan aikaa, kun hän oli vielä pieni. Äiti tapasi silloin sulkea kaikki väliovet ja he nostivat sohvasta tyynyt ja asettivat ne olohuoneen matolle. Siinä lattialla kyykkien he kokosivat palapeliä. Oona piti erityisesti siitä, jonka kanteen oli maalattu kuva valtavasta valkoisesta linnasta. Vallihaudan ylittävä silta oli vedetty ylös ja linnassa kaikki näyttivät nukkuvan. Mutta korkeasta tornista loisti kaistale haaleaa punaista. Siellä asui yksinäinen kuningatar.

Oona nousee makuulta ja hiipii ikkunaan, kurkistaa hiljaisena nuokkuvaa katua. Vastapäätä taloa, miltei korttelin kulmauksessa seisoo nuori mies ja vetää takinliepeitään tiukemmin kiinni. Näyttää kuin hän odottaisi jotakuta, ketä lie. Viereisen puiston multa nostattaa sumua ja saa miehen miltei katoamaan näkyvistä. Sumu peittää ihmisten hahmot niin kuin valheet kirjoittavat yli muistot. Nyt olisi runollista juosta tuota miestä vastaan. Saapua tai lähteä kuin tyhjästä, jostakin missä ei ole menneisyyttä. Ehkä kaikki lopulliset lähtemiset tapahtuvat juuri tällaisina hetkinä. Sumussa, joka kätkee lähdön jäljet. Kun toiset vielä nukkuvat.

Mutta aamulla maisema on kostea ja puiston lehtien vihreä kirkkaampaa. Silloin olisi vaikea muistaa onko aina ollut näin. Näin on hyvä, Oonan olisi hyvä olla.

....

Seija on koko ikänsä asunut samassa paikassa, pienessä harjakattoisessa talossa aivan satamaan kulkevan junaraiteen vieressä. Seijasta on varsin viihtyisää kuunnella junien kuljettavan ihmisiä sinne, tuonne ja takaisin, eikä hän kaipaa muualle. Ei vaikka jonain päivinä hänestä tuntui ettei mikään maailmassa liiku. Aamuisin oli aina lattiat kylmät ja ääni karhea, iltaisin huoneet peittyivät pimeään ja täytyi sulkea kaihtimet.

Joskus öisin talon ohi kulkee hiljaa rahtijunia, jotka vievät satamaan ja varastoihin kaikenmoista. Niiden kontit on maalattu täyteen värikkäitä tekstejä, joiden kirjoituksesta ei pimeässä ota selvää, vaikka taskulampulla on yritetty. Harkitsi Seija kerran ostavansa sellaiset yökiikarit, joita agentit käyttävät elokuvissa, mutta luopui ajatuksesta koska se tuntui hänen arvolleen tunkeilevalta.

Seitsemänä päivänä viikossa Seija on töissä lippakioskilla. Se on yksi niistä matalista vanhan ajan kioskeista, joissa tuskin kääntymään mahtuu ja joissa kaupataan lehtien ja karamellien lisäksi pieniä arjen tarpeellisuuksia: maitoa ja makkaraa, postikortteja, kynsisaksia ja muistivihkoja. Jopa kertakäyttöisiä sadetakkeja, jotka likistyvät tuulessa käyttäjänsä ympärille kuin umpimieliset pakastuspussit.

Joku ulkopuolinen voisi epäillä myyntiartikkelien tarpeellisuutta, koska eihän niitä enää kukaan osta. Tavallaan sanoja olisi oikeassa, sillä ei niitä kioskilta tarvitse kenenkään hakea, ei ole tarvinnut vuosiin. Tavarat pikemmin laskevat kioskin sisäistä aikaa. Näkkileipäpaketit, laastarit ja säilykepurkit pönköttävät paikoillaan hyllyllä kunnes etiketit auringon vinossa loimossa haalistuvat arvailukelvottomiksi. Sitten ne on pakko sysätä syrjemmälle, vaikka kyllä ne saisi silloinkin maksusta pois viedä. Seija ei vain ole aikoihin saanut mitään heitettyä roskiin, on sitä hommaa muutenkin ja se poisheittäminen nyt on vain käynyt yli viitseliäisyyden.

Seija oli isältään perinyt kauppiaan katseen, jolla hän tunnisti alaikäiset huijarit ja kioskille aikaa tappamaan tulleet tyhjänpuhujat, ne jotka tukkivat joutenolollaan myyntiluukun. Heidät Seija sätti kauemmas samalla tavalla, jolla hän huiskii matkoihinsa roskia kärkkyvät varikset. Hänestä oli oikeastaan aika hupaisaa katsella, kuinka retkuhäädön saaneet peruuttivat matkoihinsa, toiset nöyrästi ja jotkut uhoten vielä palaavansa kuka minkäkin todistuksen varjolla. Kaikki paitsi varikset, tietenkin. Ne katsoivat Seijaa ovelasti mustilla silmillään, tekivät laiskanuhittelevan kierroksen kioskin yllä ja palasivat istumaan lähimmän talon katolle kuin niiden lentoreitti olisi ennaltamäärätty.

Sinä päivänä ei häiriköitä kuitenkaan näkynyt. Eipä oikeastaan näkynyt paljon muutakaan, sillä kioskin edustan puistoa peitti paksu valkoinen usva. Se peitteli itsepintaisesti koko aukean kevyen happamaan valkoiseen vaippaan. Jopa läheisen korttelibaarin edusta kuulosti hiljaiselta. Olo oli kuin olisi pudonnut ansakuoppaan, josta ei omin voimin päässyt ylös. Siinä odotuksessa aika tuntui jokseenkin venyvän. Jos joku nyt olisi pysähtynyt kioskille kelloa kysymään, ei Seija olisi tiennyt mitä vastata.

Nainen katsoi kioskiluukun ikkunalasiin ja naurahti omalle heijastukselleen. Kuinka sitä näyttikin noin tuimalta, hiukset hapsottivat huivin alta ja syylä otsassa erottui, tällainen vanha noita. Koska ulos ei voinut katsella ja oman kuvan killistely tuntui sekin ikänaiselle sopimattomalta puuhalta, täytyi vähän katsella ympärilleen. Kioskin kopissa ei paljon nähtävää ollut, mutta tuli Seijan tehtyä muutama käännös oikealle ja vasemmalle, katsoipa hän kerran kattoonkin. Siinä sitä sitten istuttiin, omaa peilikuvaa vasten ja jotenkin irrallaan kaikesta muusta.

Ties kuinka pitkän tovin kuluttua, mutta silti jollain tapaa äkisti, Erkki kopautti rystysillään lasiin. Se oli jostain sumun keskeltä ilmestynyt kioskin luukulle.

– Morjesta, Erkki sanoi kun Seija kurautti luukun auki.

– Päivää.

– Jos sitä kahvin ottais, Erkki sanoi ja nojaili puolikyyryssä luukun edessä pönöttävään tiskiin. Se näytti hengästyneeltä kuin sen sisällä tapahtuisi jotain epämiellyttävää, eikä se oikein osannut katsoa kohti vaikka vanhoja tuttuja tässä oltiin. Kädet tärisivät hieman, kun mies otti vastaan pahvisen mukin.

Seija seurasi, kun Erkki joi kahvinsa muutamalla tuiskauttavalla kulauksella ja mietti samalla keinoa, jolla katkaista heidän väliinsä puskenut hiljaisuus. Mies kaivoi takkinsa taskusta rutistuneen topan ja laittoi palamaan. Vaikka huulilta irtoava savu sekoittui sumuun, haju pysytteli miehen vierellä ja venkoili sisälle koppiin.

– Pirullinen usva, Erkki sanoi lopulta. – Ja juuri tänään on pitänyt kannella kahta pesukoneen kokoista esinettä.

– Aivan.

– Niin siis, Erkki jatkoi. – Niistä toinen oli kyllä paljon painavampi ja vain toinen pesukone.

Seija nyökkäsi ja haki olemukseensa ymmärtäväistä etukenoa, mikä osoittautui vaikeaksi toteuttaa istualtaan. – Tällaisella ilmalla, hän kysyi sitten. – Näkeekö sitä edes minne on menossa?

– Sitä minäkin sanoin, mutta kantaa piti. Se painava taloon, jossa ei ole hissiä ja pesukone Toivolankadulle.

Erkki oli mukava mies, mutta tyhmän näköinen. Ehkä siksi kaikki mitä mies sanoi, oli Seijan mielestä huvittavaa. Ensin naista alkoi hymyilyttää, mutta nopeasti poreilu kulkeutui poskien kautta kurkkuun ja muuttui siellä nauruksi, joka jäi päälle. Honottava hikellys kuulosti kumminkin kopin eristyksessä jollain muotoa hirvittävältä, niin että ilo oli pakko saada loppumaan alkuunsa. 

Kun Seija oli pyyhkinyt silmänsä, oli Erkki poissa, sumun nielemä. Ympärillä vallitsi äkkiä sellainen hiljaisuus, jossa kuulee oman puuskutuksensa. Erkin katoaminen toi mukanaan yksinäisen olon, alkoi paleltaa niin että luukku oli jälleen suljettava, vaikka siitä pitikin sitten tuijottaa omaa naamaa. Mutta mikäs tässä ollessa, Seija ajatteli, siistissä sisätyössä. Hän ei ollut niitä, jotka koko elämänsä roikkuivat kahden vaiheilla, valmiina lähtemään tai jäämään.

....

Havahduin puhelimen surinaan aikaisin. Jo kauan ennen naapureita, jotka yleensä herättivät minut kantavaäänisellä huutelulla jostain makuuhuoneen ja keittiön väliltä. Kännykkä suristeli lattialla, mutta hivuttautui siitä sängynjalkaa vasten kummallisesti kurahtaen pedin alle, mistä jouduin sohimaan sitä tyhjällä vessapaperirullalla. 

Puhelin oli soimassa herättääkseen minut lääkäriin, jolta pitäisi herua sairaslomaa, että voisi olla hetken rauhassa. Työharjoittelusta kun maksavat lastenpalkkaa, mutta eivät kelpuuta poissaoloista kuin oikeita aikuisten todistuksia. Kaukana ovat ajat, kun tarvitsi vain väärentää paperiin äidin allekirjoitus. Lääkärin lupalappuun eivät minun piirtäjän taitoni riitä ja niin sitä täytyy paarustaa kesken unien kaupungin toiselle laidalle, missä se lääkäri on töissä.

Terveyskeskuksessa sain vuoronumeron ja istuin penkille odottamaan. Nostin kassin syliini halaukseen. Ennen minua olisi vielä yli kaksikymmentä numeroa jonossa. Kun huomasin jokaisen tädin istuvan tismalleen samassa suoja-asennossa, laskin kassin kolahtaen takaisin lattialle. Pohjasta jäi housuihin painauma ja märkä läntti, jota kutitti. Terveydenhoitaja oli sanonut, että pääsen omalääkärin vastaanotolle. Omalääkäri oli sikäli liioitteleva ja harhaanjohtava nimitys, ettei se minua koskaan ole tavannut, enkä minä tunne visiittiä yhtään enempää omakseni kuin muitakaan velvoitteita.

Kun viimein seisoin sairaanhoitolaitoksen ulkopuolella, aurinko oli tehnyt nousunsa. Se oli ohut punainen viiva taivaalla, joka paljasti mustan asfaltin sekä sen että yöllä oli melko suurella varmuudella satanut. Liukuovet sulkeutuivat takanani suhahtaen. Taksijonossa ensimmäisenä seisovan mersun kuski nosti katseensa. Mies katsoi minut laiskasti koko pituudelta, keskitti katseensa jotenkin vaivaannuttavan pitkään kädessäni riippuvaan kangaskassiin. Se sai olon tuntumaan paljaalta, kuin se olisi päältä nähnyt, että kepulikauppaa tässä ollaan toimittamassa. Kuski totesi minut kumminkin nopeasti maksukyvyttömäksi tai ainakin haluttomaksi maksaa ja jatkoi sitten nuokkumistaan epäistuvalla penkillä.

Kaikenlaisen yllättävän esilläolon vaivaannuttamana astuin oikealla jalalla askeleen, johon vasen lähti mukaan. Niin sitä alkoi kävellä eteenpäin, kun ei muutakaan keksinyt. Jostain syystä tuntui neuvottomalta, kuin olisi anastanut itselleen tunteja ylimääräistä aikaa ja nyt ne pitäisi jotenkin käyttää, ettei joku tule vaatimaan niitä takaisin.

Tavallisesti olisin palannut samaa reittiä kotiin ja suorinut itseni peitteisiin, mutta nyt näytin kulkevan mäkeä alas kohti kaupungin keskustaa. Pian olin saanut hyvän vauhdin ja aivan huomaamatta ehtinyt sillan yli liikennevaloihin saakka. Öinen sade oli roiskinut jalkakäytävät täplikkäiksi lätäköitä, joihin liikkeiden omistajat asettelivat ständejään.

Valot näyttivät pitkään punaista, mikä antoi autoille aikaa hurista ohi laiskassa letkassa. Kaikissa niissä oli sisällä yksi kuski, penkinlämmitin päällä, melkein unessa vielä. Sen näyn takia varmaan kävi mielessä, että vielä voisi ottaa bussin kotiin. Sitä voisi asettua pysäkille sateenvarjoa roikottavien matkalaisten jatkoksi ja katsoa ikkunasta kun talot ensin madaltuvat ja sitten kasvavat, mutta aika lailla korkeammalle ja tiheämmin kuin keskustassa. Sitten kaivoin jo kännykän kassista ja soitin Kettuselle.

Kettunen oli vielä hereillä. Se ei ollut ummistanut koko yönä, koska sillä oli pelit päällä. Vaikka ei sen nukkumisen tässä hommassa niin väliä voinut olla, koska rahat tienattiin Ameriikan ajassa ja joskus Aasiankin. Vielä viime keväänä Kettunen oli putkimies, mutta kyllästyi työkseen kaivelemaan paskaa ja vaihtoi pokeriin. Jos Kettunen ei sen jälkeen ollut nukkunut öitään, ei se levännyt päivisinkään. Sanoi polttelevansa tuikkua vähän niin kuin molemmista päistä, vaikka luulen, että pikemmin päivät vain jotenkin pyörähtivät ympäri ja jättivät miehen siihen, tuntien väliseen tilaan.

Koska sillä nyt kuitenkin oli sitä rahaa, ei Kettunen senttien kanssa pihtaillut. Sanoi puhelimessa morjes ja heti perään, että tarjoaa sairaspäivän nesteytykset. Kuulosti vähän siltä kuin se olisi miettinyt jutun valmiiksi ja ajatteli olevansa kovinkin näppärä. Jätin sen kuitenkin sanomatta ja lupasin saapua Kettusen lähibaariin, kun nyt olin jollain muotoa päässyt kulkemisen makuun. Koska kello kävi tuskin yhtätoista, sai kapakasta olutta niin kevyeen hintaan, ettei kolmosella ja nelosella ollut eroa kuin hitusen värissä.

Tiskillä kävi kuhina. Äkkiseltään olisi voinut luulla olevan kansallinen pyhä tai kesä. Korkealle seinän yläkulmaan pultatussa televisiossa pyöri painimatsi, jota Kettunen alkoi heti istuuduttuaan tuijottaa. Sen onnistui ankkuroida kasvoilleen jonkinlainen ansaitun pysähtynyt ilme. Oli paikalle kerääntynyt muitakin. Niin asiantuntevasti ukot matsia kommentoivat, että ulkopuoliselle olisi saattanut ihan tosissaan tulla mieleen heidän sitä varten saapuneen.

 

Viereisessä pöydässä, vinosti minua ja Kettusta vastapäätä, istui kaksi lapsennäköistä joutilasta. Ne joivat hörppien olutta ja lyhyempi luki ääneen ohutta paperipumaskaa, jonka kannessa luki "Rikosjutun käsittely käräjäoikeudessa: käsikirja", mutta lisäsi tekstiin niin monta rivoa uudissanaa että se pani ihmettelemään kuinka paljon kitkerää voi yhden ihmisen osaksi sattua. Tulipa sitä mieleen myös, että mitähän on pojan tullut tehtyä, jos sille on luovutettu valtiovallan toimesta oikea käsikirja oikeudessa asiointia varten. Minulla ei kuitenkaan ole asiaa koskien kuin arkisia, yksinkertaisia arvailuja, joten en ehtinyt ajatuksissani kovinkaan pitkälle, kun Kettunen keskeytti mietteeni.

– Tiedätkö muuten miksi painimatseissa oli ennen aikaan paikalla puhallinorkesteri, se kysyi ihan muina miehinä, ei edes irrottanut katsettaan ottelusta.

– Onko näin, minä sanoin ja katsoin Kettusta. Se näytti heränneen hieman.

– On.

– No miksi. En kysynyt niinkään suuresta mielenkiinnosta kuin siksi, että Kettunen näytti aikovan asian joka tapauksessa paljastaa. 

– Puhaltimet peitti pieruja, Kettunen sanoi. – Isoisä oli aikanaan trumpetistina sellaisessa orkesterissa.

– Mä kun luulin, että se oli kapellimestari.

– Oli se sitäkin, mutta sen jälkeen isoisä soitti trumpettia painiotteluissa.

– Trumpetti kuulostaa valmiiksi ihan pierulta. Ei millään pahalla.

– Niinhän se kuulostaa. Ehkä sitä varten oli niitä muita puhaltimia.

– Niin, sanoin ja poistuin helpottamaan itseäni.

– Mitä ne sitten soitti, kysyin kun palasin pöytään. Kai se juttu oli kuitenkin alkanut kiinnostaa. – Niin kuin mitä kappaleita tai jotain?

– Mitä? Emmä tiedä. Kunhan tuli mieleen, Kettunen sanoi ja suipisti suutaan. Se toivoi kai näyttävänsä välinpitämättömältä, mutta oli siihen yritykseen aivan liian mielissään.

– Mutta siinä oli kuule juhlan makua. Tai hajua, se jatkoi.

– Suuren urheilujuhlan tuntua, suorastaan.

– Markkinahumua ja henkistä leipää.

Kallistin tuopistani viimeiset oluet ja nostin sen Kettusen hylsyn päälle. Niitä oli siinä nyt neljä, tuoppeja. Kettunen viittoi tiskille tuomaan seuraavat. Sieltä ne viittoivat sitä itse tulla hakemaan.

– Enää ei saa mistään kunnon palveluskuntaa, Kettunen sanoi ja irvisti. Sitten se nosti lompakon taskusta niin liioitellun suurin kädenliikkein että pamahti pöydän kanteen.

– Njaa, minä sanoin ja nyökkäsin televisioon päin. Siellä armenialainen teki jälkeä Nurmon Jymyn rakennusmiehestä. –  Harmi ettei nyt ole soittokunta paikalla. Onhan tuo aika sirkusta, meinaan.

– Hieno laji, Kettunen sanoi.

– Hieno laji, minä myönsin.

....

Syyskuun puolivälissä Arto oli sairastellut kaksi viikkoa. Suurimman osan tästä ajasta hän oli viettänyt istumalla jommassa kummassa asuntonsa ikkunassa ja katselemalla ulos. Toisella puolen asuntoa kulki vilkas tie, toisella nuokkui neljän yhteen kasvaneen talon reunustama korttelipiha.

Koska Arto ei oikein kyennyt olemaan jouten, hän kirjoitti harva se päivä näkemästään yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Hänelle oli näinä päivinä tärkeää kirjata ylös kaikki hän mitä näki, ja niin ruutuvihko täyttyi nopeasti. Aivan erityisen mieltynyt Arto oli luetteloihin: ”Kaksi polkupyörää, niistä punainen heikosti lukittu”, hän saattoi kirjoittaa. Tai ”Kahdeksan auton mittainen jono vasemmalle kääntyvällä kaistalla. Bussikaista tyhjä, yksi pysäkille kyykistynyt mies, ehkä ongelmia ruuansulatuksessa?”

Tarkkailu oli Arton mielenlaadulle sopivaa puuhaa, koska siinä saattoi välttyä lähemmiltä ihmiskontakteilta, missä Arto ei koskaan ollut mainittavan ansioitunut. Hän oli enemmän niitä tyyppejä, joilla oli taipumus nojailla seiniin ja pujahdella oviaukoista. Jopa hänen ruumiinsa täytti kaikki hiljaisen vähäpätöisyyden ulkoiset merkit, niin ettei hänen voinut kuvitella työskentelevän muualla kuin katutason alapuolella. Ehkä jossain arkistossa, järjestämässä apuvirkailijan hiljaisia vaikka välttämättömiä hyllytystehtäviä 1200 euron kuukausipalkalla. Se oli työtä, jonka hoitamiseen ei aja kunnianhimo. Eikä Arto halunnut itseään näytille, hän tahtoi olla hyödyksi.

Ehkä siitä johtuen sairastelu oli hänelle vaikeaa. Kuluneiden viikkojen aikana Arto oli – riippuen tautinsa kulusta – mieltynyt ensin vilkkaampaan ikkunaan, mutta siirtynyt sitten pihan puolelle. Ikkunalaudalla oli rivissä postikortteja ystävän matkoilta kaukoitään sekä kulho pölyttyneitä hedelmiä. Niistä oli vaikea sanoa, jos ne vielä olivat syötäviä, niin hyvin ne olivat sopeutuneet toisiinsa. Ikkunapuitteiden maali halkeili, ohuita siivuja valkoista puuta oli tipahdellut ikkunalasien väliin, jonne oli joskus aikaan eksynyt ja kuollut kärpäsiä.

Sisäpiha oli villiintynyt ja pyöräparkki kasvanut umpeen pitkiä heiniä. Harvat puut kasvattivat kaunista keltajäkälää. Ne kurkottivat korkealle, ulottuivat melkein matalimman kerrostalon ylimpään parvekkeeseen saakka. Seiniä kiertävä muratti oli kasvattanut umpeen talon sivuseinämän ja nurkan takaa sen hapsottavat päät kurottivat haarojaan tehdäkseen lähempää tuttavuutta kukkaruukkujen ja parvekelaatikoiden kanssa.

”Kolme haapaa, yhdessä vihreät lehdet”, Arto kirjoitti muistivihkoonsa. ”Talonmies ei haravoinut pihaa torstaina, naapurin pyykit sinisävyiset”. Illalla olisi talon yleinen saunavuoro, Arto muisti, ensin naisten vuoro klo 16-18 ja miesten sauna heti perään klo 18-20. Edellisen viikon muistiinpanoista näkyi, että illan mittaan saunan rappusille oli kertynyt yhteensä kuusi oluttölkkiä, joista kaksi oli oransseja, yksi isompi vihreä ja loput kirkkaan punaisia. Huomio miellytti Artoa, koska se oli tarkka, mutta myös koska värit toistivat pihan heinikkoon pudonneita lehtiä. Hän kirjasi senkin ylös.

Alkuillasta ovikello soi. Arto ei odottanut vieraita, itse asiassa hän ei ollut tarkoituksella tavannut ketään koko sairautensa aikana. Mutta elämässä tulee tilanteita joille ei voi kääntää selkäänsä, niin kuin on ihmisiä, joita ei osaa hyvästellä. Esko oli yksi heistä. He olivat olleet ystäviä opiskeluajoista saakka ja vaikka miehiä yhdisti enää vain ikä, tapasivat he toisiaan aika ajoin.

Esko nosti ovisilmässä kättään tervehdykseksi. Pyöreässä kalansilmässä maailma kaartuu reunoilta. Eskon vatsa pullistui tynnyrimäiseksi ja pää keikkui kauempana muusta ruumiista, omituisesti lähempänä hissiä kuin miehen ruumista. Arto avasi oven tervehtimättä ja päästi ystävänsä hämärään eteiseen. Eskon perässä sisään luikki jotain vettynyttä ja haisevaa. Se oli Eskon koira Buster, joka ravisteli itsensä kuivaksi eteisen matolle.

– Ulkona tihkuttaa, Esko sanoi ja ravisteli hänkin harteitaan kuin olisi saapunut yhteisestä sopimuksesta. Koira heilutti koko takaruumistaan ja kiemurteli Arton jalkoihin rapsutettavaksi.

– Niinpä toisiaan taitaa, hän vastasi vaikka hyvin tiesi vallitsevan sääntilan. Se oli sellaista jota sanotaan keskustelun vuoksi, ei niinkään aidosta kiinnostuksesta.

Sulaneet jääpalat putosivat kilahtaen lasin pohjalle. Arto tarjosi ystävälleen toisen viskin. He olivat käyneet läpi vanhat tuttavat, keskustelleet hieman ajankohtaisista asioista. Esko puheli tapansa mukaisesti laveasti ja poukkoillen, eksyen jatkuvasti ajatuksissaan sivupoluille ja yllättäviin yksityiskohtiin, jotka kaappasivat hetkessä hänen huomionsa.

Vaikka Eskon keskustelutyyli oli assosiatiivinen, paikoitellen jopa sattumanvarainen, pystyi Arto yleensä vaivatta seuraamaan ystävänsä ajatuksen kulkua. Olihan asioiden järjestäminen niille kuuluvalle paikalle hänen ominta alaansa. Tänään häntä silti hieman vaivasi aiemman puuhan yllättävä keskeytyminen, eikä hän saanut Eskon ajatuksista kiinni. Hän huomasi seuraavansa katseellaan koiran touhuja. Buster vaikutti tarkkaavaisesti havainnoivan tilaa hajuaistinsa avulla, eikä puolisokea eläin kaatanut kulkiessaan yhtään esinettä, vaikka kävelykin selvästi alkoi tuottaa vaikeuksia.

Buster oli täyttänyt menneenä kesänä kaksitoista vuotta ja koiran pitkälle edennyt lonkkavika sai kävellessä takapuolen kiikkumaan kankeasti. Muuten Buster ei liiemmin osoittanut vanhuuden merkkejä. Muutaman epäonnisen yrityksen jälkeen koiran onnistui hypähtää ikkunalautaa vasten. Leveässä haara-asennossa se tarkkaili vilkkuvaa katua tai mitä lie se siellä näki, kuono jätti ikkunalasin alareunaan rivin huuruisia jälkiä. Koiran eleistä päätellen ulkona kävi aikamoinen vilske.

– Buster näyttäisi haluavan ulos, Arto sanoi.

– Kunhan tarkkailee.

Arto nousi anteeksi pyytäen tuoliltaan ja siirtyi ikkunalle. Hän rapsutti koiran päätä ja yritti arvata mitä se katseli. Vastapäisessä Nurkkabaarissa ilta oli päässyt käyntiin. Koska kapakalla ei ole terassia, vaan ulko-ovi avautuu suoraan kadulle, sateisen päivän jälkeen katukivetys oli baarin edustalla täynnä vettyneitä tumppeja ja tupakoitsijoita. Näky sai Arton kaipaamaan muistikirjaansa.

Voidakseen todeta asian henkilökohtaisesti olisi kuitenkin lähdettävä ulos, ylitettävä risteys ja kuljettava lemmikkieläinliikkeen ja jonnekin menneisyyteen unohtuneen elintarvikekioskin ohitse. Seistävä ulkona hyhmäisessä säässä, sitten sisällä jonossa vakioasiakkaiden katseista välittämättä.

– Huvittaisiko sinua lähteä seuraksi yhdelle oluelle? Esko kysyi kuin olisi nähnyt päältä Arton ajatukset.

– Ehkä parasta etten lähde minnekään. On jo myöhä ja flunssa painaa, ymmärräthän.

– Niin. Parempi parantua rauhassa, Esko sanoi ja kiitti viskistä. – Meidän pitäisi tavata useammin.

– Miksei.

– Voisit tulla vaikka meillä käymään, Natasha on kysellyt sinusta, Esko jatkoi. – Meidän pitäisi soitella ja sopia joku aika.

– Toki, Arto sanoi ja mutisi jatkoksi jotain, mistä oli vaikea saada selvää.

Kun Esko koirineen oli lähtenyt Arto seurasi heidän kulkuaan kadun toisella puolella, ohi lemmikkieläinliikkeen, elintarvikekioskin ja kapakan, kunnes kaksikko vihdoin katsosi näkyvistä tien kiertäessä mutkan taakse. Arto haki muistikirjansa ja asettui kadunpuoleiseen ikkunaan. Nyt kun hän oli asunnossa yksin, maisema oli kokonaan hänen.

....

Tarina sijoittuu aikaan, jolloin Ilpo oli vasta poika. Vaikka hän oli vanhin perheen neljästä lapsesta, jo miltei aikuisen levyinen ja pituinen, oli hänellä lapsen taipuisa mielikuvitus. Niinpä vielä matkalla ensiapuun, pikkuveljen istuessa nenäänsä pidellen pyörän tarakalla, hän seisahtui ajatuksissaan ihmettelemään syysillan hämmentävää mykkyyttä. Lammikoiden hentoa kuurapeitettä, joka rätisi rikki renkaiden alla heidän ajaessaan vauhdilla keskeltä lätäkköä.

Aamulla oli kotona noustu varhain. Äiti ruokki lapset, vannotti heidät kilteiksi, asetteli huivin kiharoidensa peitoksi ja kiirehti junalle. Hän aikoi muutamaksi päiväksi sisarensa luokse Ilmajoelle.

– Ilpo vie meidät uimaan, Kari sanoi oven sulkeuduttua äidin perässä. Kari oli lapsista toiseksi vanhin ja eniten perillä päivän aikataulusta. – Sitten syödään makkarakeittoa. Kaksoisveli Aku nyökkäsi hiljaa, koska se ei ollut puhemiehiä.

– Minä uin koiraa, Heikki sanoi ylpeänä ja pyöritti käsillään ympyrää. –  Katso! Tällä tavalla.

– Vaan kakarat ui koiraa. Oikeat aikuiset kroolaa.

– Et sinäkään osaa roolata. Vaan Ilpo osaa, Heikki sanoi Karille ja pudotti kädet löysinä vartalon vierelle.

Veljekset seurasivat katseellaan, kun Ilpo pakkasi eteisen kaapista laukkuun neljät pyyhkeet ja uimahousut. Sitten he hivuttautuivat kylpyhuoneen ovelle, seisoivat siinä limittäin nähdäkseen paremmin ja seurasivat kun Ilpo nosti ylähyllyltä laukkuun saippuan.

Perheen kolme nuorinta veljestä olivat putkahtaneet maailmaan niin häkellyttävässä tahdissa ettei heillä ollut ikäeroa kuin tiukka vuosi. Kaksospojat tekivät kaiken yhdessä ja nuorin liimautui joukkoon sitkeällä tahdonvoimalla. Niiden kolmen välillä vallitsi kuitenkin sellainen ääneenlausumaton yhteishenki, joka sai aika ajoin Ilpon tuntemaan itsensä väärinajoitetuksi.

Nyt ne kolme seisoivat hänen edessään, puolisen metriä Ilpon päälaen alapuolella, utelias ilme karvattomissa kasvoissaan ja silmissä uhma. Sen oli tarkoitus varmistaa se, minkä he kaikki hyvin tiesivät. Nimittäin että Ilpo ei ole heidän äitinsä.

Uimahallin kaikuvien tilojen jälkeen korvissa kumisi hetken. Ulkoilma tuntui kylmältä kasvoihin ja hengitys huurusi paksuina pilvinä. Vasta kotioven sulkeuduttua jäseniin laskeutui raukeus. Reissu oli sujunut kuten lasten leikit, poikien sukeltaessa altaassa vähän sinne tänne, taitavasti mutta vailla päämäärää kuin eläintarhan hylkeet.

Aurinko kurkki esiin pilvimassan takaa kun Ilpo lämmitti äidin valmistaman keiton ja ruokki nuorimmaiset. Hän istui pöydän ääreen syömään omaa lautasellistaan, valo välkkyi sälekaihtimen raoista. Aurinko lämmitti vahakankaista pöytäliinaa, vaikka ulkona paksurunkoiset puut jo riisuuntuivat syksyyn. Ilpo kurotti hitaasti sormensa valoon ja kuvitteli lämmittelevänsä niitä takkatulessa.

Heikki oli kolmikosta se, joka lopulta rikkoi asunnon raukean hiljaisuuden. Pojan kimakka huuto kiiri seiniä pitkin kattoon eikä loppunut, vaikka Ilpo juoksi olohuoneeseen ja näki samantien mitä oli tapahtunut. Heikki istui hajareisiin lattialla keskellä valtavaa kasaa kuvia herneitä ja huusi hädissään, koska oli tuupannut yhden nenäänsä eikä saanut kaivettua sitä ulos. Päinvastoin itsepintainen herne oli yrityksestä työntynyt yhä syvemmälle sieraimeen.

– Minkä ihmeen takia sinä laitoit herneen nenään? Ilpo kysyi, kun sai Heikin itkun hieman rauhoittumaan.

– Kari ja Aku teki sen ensin, poika nyyhkäisi ja katsoi hätäisesti taustalla lymyileviä veljiään.

– Teetkö sinä aina kaiken, mitä toiset tekevät? 

Ilpo katsoi hänkin kaksospoikiin ja tavoitteli ääneensä ankaruutta. 

– Miksi te kaksi yllytitte Heikkiä tunkemaan herneen nenään? Mikä järki siinä on?

– Ei me mitään pakotettu, Kari sanoi huulet viivana. – Itse se matkii meitä. Me vaan leikittiin nenähernepyssyä. Ei sen ole pakko tehdä kaikkea perässä.

Aku nyökkäsi vakavana ja muotoili huulillaan sanan niin. Jotenkin hänestä silti tuntui tarpeelliselta, ehkä asiatilan vakavuuden vuoksi, hieman selventää. Niin Aku näytti kuinka herne ladataan sieraimen sisään ja painamalla tiukasti nenän toiselta puolelta puhalletaan se kauas, aina huoneen toiselle puolelle.

– Tämä on katsos taitolaji, Kari sanoi ja taputti veljeään selkään.

Ilpo huokaisi syvään ja yritti tähdätä lampulla valoa venkoilevan pikkupojan sieraimiin.

 – Ei siellä mitään näy, hän lopulta sanoi. – Ei auta kuin lähteä lääkäriin. Te kaksi jäätte tänne.

Ulkona ilma oli käynyt entistä hyytävämmäksi. Jos veti keuhkot täyteen, oli kuin lasia yrittäisi hengittää. Takin vetoketju tuntui kylmältä paljaissa sormissa, kun Ilpo asetteli huivia nyyhkivän Heikin kaulaan. Poika oli kauhistunut hiljaiseksi, kun sana lääkäri mainittiin.

Ensiavussa heidät ohjattiin odotushuoneeseen. Siellä istuvat potilaat olivat läpileikkaus onnettomuuksista, jotka katkaisevat tavallisen päivän: sormille lipsahtavia veitsiä, äkillisesti nousevaa kuumetta, jalkojen harha-askelia portaikossa. Penkillä aivan Ilpon vieressä istui hiljaa iäkäs pariskunta. Mies piteli kättään ja sen suusta tuli lämmintä ilmaa, joka tuoksui vanhuudelle ja laitosruualle.

Kun Heikki ja Ilpo lopulta kutsuttiin sisään, istuivat he odotushuoneessa miltei kahden. Lääkäri vaikutti mieheltä joka piti kuluneista mutta osuvista sananparsista. Ilpon selitettyä tilanteen, lääkäri laski katseensa.

– Sinä sanot, ei voitto vaan jalo kilpa?

– Niin. Tai että pojalla on nyt herne nenässä, Ilpo selvensi. Lääkäri ravisteli päätään kuin olisi halunnut tipauttaa hiuksistaan roskan.

– Vilken papu? hän kysyi.

– Herne.

– Herne? Lääkäri katsoi tiukasti Heikkiin, joka ynähti ja yritti veljensä selän taakse piiloon. – Sitä täytyy ottaa veitsellä.

– Ei kai nyt sentään? Eikö pinsetit riitä?

– Kun nenään sattuu, silmä itkee, lääkäri sanoi.

Tämän kuultuaan Heikki alkoi ulista kimeästi ja etsiä turvaa Ilposta, joka nousi seisomaan. Hän oli pitkä, seisaaltaan miltei yhtä pitkä kuin lääkäri.

– Pinsetit tänne, hän sähisi. Lääkäri näytti yllättyneeltä, mutta ei reagoinut tunnelman muutokseen mitenkään. Painoi vain tyynesti pientä vihreää nappia työpöytänsä laidalla. 

Miltei samassa vastaanotossa istunut sairaanhoitaja astui huoneeseen ja sanoi lääkärille jotain ruotsiksi. Lyhyen sanavaihdon jälkeen nainen kyykistyi ja kysyi Heikiltä jos poika haluaisi jäätelön.

Ensiavussa aika oli jollain tapaa pysähtynyt eikä Ilpo ulos astuessaan tiennyt kuinka kauan oli kulunut siitä, kun he lähtivät kotoa. Oikeastaan kello pyörähti käyntiin vasta pyörän selässä, kun maisemat alkoivat vaihtua. Sairaalan takana puiden alla ja kotiin vievällä rantatiellä lepäsi joka puolella oransseja, punaisia ja keltaisia lehtiä. Niiden joukossa näkyi siellä täällä vihreää kuin kesä olisi kiireessä sinne hylätty. Katulamput valaisivat saapuvaa hämärää. Kuinka ne tiesivätkin syttyä aiemmin joka ilta.

....

Kun olin vasta pieni, isoäitini sairastui dementiaan. Asiasta vaiettiin suvussamme niin kauan kuin mahdollista. Silloin elettiin 90-luvun alkua ja monilla oli ongelmia elämän hallinnassa jo entuudestaan. Tai ehkä kukaan ei halunnut myöntää mummon vanhuuden olevan parantumatonta, sillä hän oli aina ollut sanavalmis ja älykäs nainen.

Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta, ei koiran kujeet, naapurin muijan supatus eikä poliitikkojen petkutukset. Vaikka isovanhempani asuivat miltei viisikymmentä vuotta samassa talossa – ja semmoiseen aikaväliin mahtuu jonkinmoisia elämäntilanteita – oli isoäitini edelleen pihakeinulla arvostettu ja kunnioitettu hahmo, nainen jolla oli kampaus kunnossa ja mielipiteet perusteltuja. Osapuilleen samasta syystä myös pihan lapset sukupolvi kerrallaan oppivat välttelemään isoäitini katsetta hänen sille päälle sattuessaan.

Isoäitini ei menettänyt luonteestaan siivuakaan, vaikka dementia lopulta vei häneltä kyvyn tuottaa kieltä ja asioida itse vessassa. Hän ei aikonut antaa periksi, kun suku kierteli muistamattomuutta, kyseli häneltä uudestaan samoja asioita ja päivitteli miksi mummo oli ostanut kuusi pakettia kahvia kerralla.

– Eikö yksi olisi ollut riittävästi? setäni vaimo kysyi.

– Onhan tuo ennenkin loppunut kesken, isoäiti vastasi. – Jos vaikka tulee vieraita.

– Mitä ihmeen vieraita? Koska sinulla on sellainen määrä kylässä kerralla käynyt?

– Jos vaikka pitäisi torikokouksen, isoäiti sanoi ja iski minulle silmää.

En ymmärtänyt miksi sukuni täytyi sillä tavalla kiusata vanhusta, kysellä ja tiukata asioita kuin olisi pelattu epäreilua muistipeliä, jossa muut paitsi isoäitini saivat kurkistaa korttien alle. Mutta isoäiti ei näyttänyt häpeää. Ei edes silloin, kun isäni löysi maidon sijaan jääkaapista parin villasukkia. Hän väitti kasvot peruslukemilla tarkoituksella laittaneensa sukat sinne jäähtymään.

– Ettei hikoiluta illalla varpaista, hän intti.

– Jos nyt kuitenkin siirrettäisiin nämä vaatekaappiin, isäni yritti.

– Anna olla nyt vaan. Minulla on minun tapani, sinulla omasi.

– Mutta eihän kukaan nyt villasukkia jääkaapissa säilytä.

– Minäpä säilytän, kysy keneltä vain.

– Mutta äiti, isäni sanoi suostuttelevasti. – Minä olen asunut täällä, etkä sinä koskaan ennen ole sukkia kylmään laittanut.

– Luin lehdestä. Saa kai sitä vanha uutta oppia.

Vaivihkaa isoäitini alkoi kuitenkin kadottaa käsityksen ulkomaailmasta. Kaikki nauroivat vielä ääneen, kun isoäiti ilmoitti äänestäneensä presidentinvaaleissa Kekkosta. Pian hän kuitenkin alkoi unohtaa olennaisempia asioita. Hän kummasteli eteisen nurkassa soivaa puhelinta ja vastaamisen sijaan käski napakasti laitetta lakata turhia piipittämästä. Hän jätti lieden päälle ilman kattilaa ja kengät laittamatta jalkaan, vaikka ulkona oli jo lunta.

Eräänä tällaisena tiistaina naapuri löysi hänet korttelin päästä kotoa liikennevaloista. Isoäitini oli saanut alamäessä hyvän vauhdin, ylittänyt tien ja unohtanut sitten mitä oli tekemässä. Jalat olivat palauttaneet hänet takaisin suojatien yli jalkakäytävälle, missä hän oli muistanut olleensa matkalla jonnekin ja kääntynyt takaisin. Siinä hän oli sahannut suojatietä edes ja takaisin kuin höpsö ikiliikkuja, kunnes naapuri saattoi hänet takaisin kotiovelle.

Vaikka isoäitini yritti kiistää eksyneensä, jonkin aikaa tapauksen jälkeen perhe muutti yhteisellä päätöksellä hänen tavaransa mäen toisella puolella sijaitsevaan dementiakotiin. Se oli korkea punatiilinen rakennus, jonka kylkeen takapihalle oli rakennettu grillikatos. Kun aikuiset nostelivat tavaroita laatikoista, isoäiti söi kiisseliä ja minä katselin pihalle.

Kauempaa huoneen ikkunasta näkyi vain mäntymetsän sahalaita, mutta kun siirryin lähemmäs huomasin takapihalla valoisan nurmikentän. Juoksin kertomaan isoäidille, että paikka olisi ihanteellinen potkupallon pelaamiseen. Hän katsoi hetken minuun kuin ei olisi uskonut kertomaani, kumartui sitten hieman ja purskahti nauramaan niin että luumukiisseli lennähti suusta ja nenästä peitolle, aina sängyn päätyyn saakka.

Tilanteen rauhoittamiseen tarvittiin kaksi hoitajaa, yksi kannattelemaan setäni vaimoa, jolla on emetofobia ja toinen puhdistamaan kiisseli sängyn jalkopäästä. Isoäitini katsoi sotkua aikansa ja kohottautui.

– No niin, hän sanoi tomerasti. – Vierailuaika ohitse. Eiköhän lähdetä kotiin.

....

Elokuun 12. päivän aamuna, kuukausi sen jälkeen kun olin palannut lomilta, ilma oli kuulas ja taivas kirkas. Kaksi pientä koululaista juoksi tien yli reput selässä keikkuen. Minullakin oli kiire. Artikkelikäsikirjoitukseni oli myöhässä ja olin saanut nuhteita antologiaa toimittavalta kolleegalta. Se täytyisi viikonlopun aikana saada valmiiksi tai voisin unohtaa tekstin viimeistelemisen kokonaan.

Jostain syystä päätin silti kulkea kauppatorin ulkoilmakahvilan kautta, vaikka se tiesi matkaan pientä koukkausta. Olin tuskin ehtinyt laskea pahvimukin pöytää peittävälle vahakankaalle, kun iäkäs rouva puhutteli minua.

– Anteeksi, hakisitteko minulle lasin vettä? Minua heikottaa hieman. Nainen puristi sylissään kirjaa, jonka sivujen väliiin hän oli asettanut virkatun punaisen kirjanmerkin.

– Tottakai. Nousin hypähtäen pystyyn. Kevyt, metallinen palli kaatui kolisten takanani ja ihmiset käänsivät päätään. – Anteeksi, sanoin ja poistuin kahvilan tiskin suuntaan.

Kun palasin kantaen varovasti täyttä muovituoppia, rouva ei enää tukenut kättään pöytään. Hän oli syventynyt lukemaan kirjaa kuin se olisi kartta, josta hän juuri oli löytänyt reitin perille.

– Kiitos nuori mies, rouva sanoi kun ojensin hänelle veden. – Minulla todettiin kaksi viikkoa sitten paksusuolensyöpä, hän jatkoi vaikka en ollut kysynyt mitään.

– Nuorena aika kului kuin ilmassa leijuen, vaikka sanoivat ettei pelkällä kiitoksella ja leivällä elä. Nyt minusta tuntuu kuin olisin torkahtanut, hetkeksi vain ummistanut silmät ja yhtäkkiä pitäisi valmistautua esirippuun.

Nainen huokaisi ja minä istuin aivan hiljaa, etten rikkoisi hetkeä. Hän katsoi taas alas käsiinsä, jotka selasivat umpimähkään kirjan sivuja.

– Kun elämä on liian täydellistä, liian täynnä kaikkea, ei toivolle jää tilaa. Minun elämäni on ollut juuri sellaista, kelvollinen työ, kohtuullisesti ystäviä ja rakkautta, mielenkiintoisia keskusteluja ja kirjoja, kaunis koti ja lapsia. Myöhemmin vielä lapsen lapsiakin. He ovat nyt kymmenen ja kahdeksan vanhoja.

Hetken toivoin naisen alkavan kertoa heistä, horjauttavan omat ajatuksensa iloisemmille sivupoluille, lasten leikkeihin ja hauskoihin kummasteluihin. Mutta hän ei kuulunut niihin ihmisiin, joiden huomio harhaantuu helposti.

– Ja nyt ollaan tässä pisteessä tarinaa, nainen jatkoi. – Minulla on vain viimeinen kumarrus edessä. Silloin pitäisi osata olla roolinsa mukainen ja lähteä säyseästi, vaikka mikään ei ole toisin kuin eilen. Mitään ei ole muuttunut, vaikka tulevaisuus on mennyt.

Nainen vaikeni ja ymmärsin hänen odottavan vastausta. Hetkeen en tiennyt mitä sanoa, joten otin kulauksen kahvia kuin olisin piilottanut sanani juoman sekaan.

– Entä jos ei ole yhtä tiettyä kertomusta? kuulin itseni kysyvän. Nainen kohotti katseensa ja hymyili kuin myöntyäkseen.

– Tarkoitatko, että vaikka viimeinen näytös olisi jo valmiiksi kirjoitettu, ei ole pakko seurata tarinaa?

– Aivan, jotakin sellaista. Jos kaikki, koko elämä olisi käsikirjoitettu, ei toivolle olisi tilausta, sanoin. – Minä haluaisin ajatella, että näin ei ole.

Kahvi oli aikaa sitten jäähtynyt, mutta pitelin mukia kaksin käsin kuin se vielä olisi lämmittänyt. Lokit riekkuivat korkealla ja kaartelivat toria, muutama laskeutui tutkimaan kahvilan sivustalle nostettua roskakoria. Rouva nyökkäsi minua jatkamaan.

– Minusta olisi hyvin lohdutonta elää valmiin tarinan mukaan. Se olisi liian täydellistä. Ja tylsää, lisäsin punnittuani hetken sanoja.

– Olisiko sittenkin niin, nainen jatkoi ajatustani, että tarinassa täytyy olla tyhjiä kohtia, jokin paikka jonne toivo voi tulla?

– Niin. Ehkä elämä tulee näkyväksi vasta kun tarina katkeaa? Vasta silloin huomaa kuinka on asettunut osaksi kertomusta, vaikka ei edes uskoisi siihen.

Olimme kääntyneet toisiamme kohti ja katsoin naista tiiviisti silmiin. Hän oli laskenut kirjansa pöydälle, emmekä enää kiinnittäneet muihin huomita.

– Minulla on ollut viime viikkoina monta tuollaista hetkeä, hän sanoi. – Hyvä elämä. Minulla on kaikki mitä siihen tarinaan vaaditaan, mutta ei elämää siinä ympärillä edes luulle lihaksi.

– Mutta on toivo, sanoin.

– Niin. Se minulla on jäljellä.

– Se on siunaus. Silloin ei tarvitse välittää tarinasta. Ei ole tarvetta juosta ensimmäisestä näytöksestä viimeiseen, koska sillä ei ole merkitystä.

Istuimme hetken aivan hiljaa. Sitten kysyin häneltä, mitä hän vielä haluaisi tehdä.  

– Minä haluaisin nähdä lumen, nainen vastasi. – Haluaisin kävellä pihalle kun lunta on maassa niin ohut vaippa, että kengänpohjan paino riittää sen sulattamaan. Haluaisin jättää pihasoraan askeleet.

Katsoin taivalle, joka oli paljas ja valoisa. Lokit olivat lakanneet kirkumasta, ihmiset kiirehtineet töihinsä. Hain naiselle mukillisen mustaa kahvia ja itselleni vielä toisen.