....
Mies juo kahvin seisaaltaan, hätäisin kulauksin. Eikä riisu takkiaan. Yrittää sillä välittää, ettei hänellä ole halua pitkiin jäähyväisiin. Juotuaan hän huuhtelee mukinsa ja katsoo Saaraa kuin kysyisi oletko valmis. Miten joku osaa katsoa tulla tavoin, tyttö miettii, kohottaen vain toista kulmakarvaansa kuin kasvoille eksynyttä karvaista matoa.

Kello kulkee, on jo paljon ja taivas alkanut mustua. Ilta ikkunan takana pelkkää hiljaisuutta, mutta sitä he eivät huomaa. Mies päättää mennä myöhemmin Nurkkabaariin oluelle. Hän ei aio murehtia tätä. Viettää vaitonaista yötä asunnossaan, soittaa takaisin ja selittää, vaikka ei jaksaisi enää puhua. Sen sijaan mies haluaa päihtyä. Niin nopeasti kuin mahdollista päästä mielentilaan, jossa kaikki mitä tapahtuu on luontevaa.

On selvää, että tässä hetkessä tihentyy kaikki mitä Saara on odottanut tulevaksi. Kaikki se, minkä hän on jo tiennyt, vaikkei ole halunnut siihen uskoa. Mies lukee tytön kasvoista, mitä hän ajattelee ja näyttää hetken avuttomalta. Aivan kuin turhaan etsisi sanoja, joita ei ole olemassa. Tovin hiljaisuus roikkuu ilmassa ja asettuu sitten heidän väliinsä. Ja Saara voi vain katsoa, vaikka kuinka yrittää kääntää päänsä, ei voi olla katsomatta kohti.

Mies nojaa tiskipöytään samalla tavalla kuin aina ennenkin. Kuin mikä tahansa iltapäivä, kun he ovat nostaneet yhdessä pestyt astiat kuivumaan. Äkkiä Saara hapuilee valonkatkaisinta ja kuuluu pieni napsahdus ennen kuin he jäävät pimeään. Kestäisi hetken ennen kuin silmät tottuvat ja tyttö antaa itkun tulla. Katsoo suoraan eteensä kyynelten läpi. Vain varastettu näkymä toisen leuan kaarta, kuin verhon takaa. 

Mies seisoo vieläkin vaiti, välttelee riitaa. Käsi korjaa takin kaulusta, asettelee sitten kaulahuivia. Tyttö kuulee kuinka päällysvaatteet kahisevat pimeässä ja haluaisi kävellä miehen luokse. Ottaa ne muutamat askeleet. Tulla taas syliin ja sovittaa nenää solisluun vakoon vaatekerrosten alla. Miehen huokaisu on pitkä, epävireinen vihellys. Se on omia aikojaan tyhjenevä ilmapallo.

 – No niin, jos nyt silti laitaisit valot päälle, että minä sitten –
 – Entä jos en laita, Saara keskeyttää ja nyyhkäisee.
 – Saara, ihan oikeasti, Saara. Mies maanittelee, mutta ääni on kaukainen ja varautunut. Se on asiallisen keskustelun ääni, eikä Saara halua sellaista. Hän haluaa huutoa. Hän haluaa raivata syvän railon, jonka vain he yhdessä voivat kuroa umpeen. Jotta voi jälleen tulla osaksi toistensa ihoa, täytyy käydä läpi sovun rituaalit, Saara ajattelee. Ainoastaan siten teemme yhteisen rauhan. Mutta mies levittää kätensä avuttomana. Kurottaa kohti seinää ja painaa hiljaisuudessa kattolampun virtakytkintä.

Valossa kaikki näkyy niin kirkkaana, että ajatteleminen sattuu. Vielä kipeämpää tekee sen tajuaminen, että ajatuksissaan mies on jo poissa. Hän on unohtanut meidät. Laittanut pisteen tarinamme päätteeksi. Valinnut kertoa toista tarinaa, jossa minulla ei ole sijaa. Mielessään mies on jo lähtenyt, kulkee kadun viertä vältellen laitamille kasattuja lumipenkkoja ja satunnaisia koiran ulkoiluttajia. Sillä vaikka uusi tarina on vasta alussa, on se selvärajaisena miehen mielessä.

Saara katsoo kun mies kävelee eteiseen, lausuu pikaisen hei sitten ja astuu käytävään. Sulkee oven perässään. Saa lähtemisen vaikuttamaan helpolta. Mutta näissä huoneissa on kaikki heidän yhteiset päivänsä, jotka eivät poistu. Aika pysyy nurkissa ja tapeteissa, astioissa ja levykokoelmassa. Niiden kanssa Saara kertoo tarinan yhä uudelleen, kun yö hitaasti käännähtää selälleen.

....

Vanha mies nostaa kirveen korkealle päänsä yläpuolelle ja humauttaa sen paksuun runkoon. Puu huojuu ja polvet notkahtavat lyönnin voimasta. Vaikka miehen kämmenet ovat sierettyneet, hän ei jää hengähtämään. Viimein se ryskyen kaatuu, pihan vanhin omenapuu. Sen mukana katoavat vuosikymmenet, eikä niitä enää ole.

Punavatsainen lintu lennähtää kannolle ja katselee, kuinka vanhus asettelee rungot lomittain. Nostaa ne ponnistaen vanhaan kelkkaan ja työntää lastin puuvajaan. Nyt näkee taas järvelle, hän ajattelee ja tuntee selässään viiman. Vai onko se haikeutta. Muistoissa puut vielä ovat täällä. Tuossa missä tulkku tutkii tuoretta kantoa. Tuossa, missä Teppo opetteli kävelemään ja Sari häntä ennen.

Kauimmaisen puun katveessa tyttö järjesti nukeilleen kahvikestejä, joihin he vaimon kanssa eivät koskaan olleet kutsutut. Mutta aika menee menojaan. Vaikka kirves on halkonut pihan kahtia, on se vain saattanut loppuun ajan aloittaman työn. Vajassa mies riisuu haalarinsa ja ripustaa kirveen seinälle. Ne saavat jäädä.

Illalla lämmitetään sauna. Mies nauttii siitä, kun saa kantaa makeaa vettä järvestä. Pilkkoa polttopuut ja vahtia tulen pesää. Hän peseytyy hiljaisuudessa, leikkaa parran ja varpaankynnet. Istuu vielä kauan lämmössä ja heittää rauhallisia löylyjä, puoli kauhallista kerrallaan.

Vaikka lämpö on lempeää, vanhus kipristää varpaitaan joka löylynheittämällä, aivan kuten pikkupoikana. Hän ei koskaan ole ollut kovin urhea saunoja. Vaimo istui aina pidempään, lapsetkin kasvettuaan siihen ikään. Hän se oli heistä aina ensimmäisenä kuistilla, pyyhe lanteilla, punakka iho höyryten.

Viimein mökin kuistilla se tulee, ihmeellinen rauha. Niin kuin ennen. Kun vaimo vielä istui raukeana vierellä, hiukset löyhällä nutturalla. Kuunteli kuinka puissa asutaan. Se oli kauan sitten. Silloin pihan omenapuut kantoivat satoaan kuin kruunua. Punaposket välkkyen. Mutta jo kauan ne ovat vain seisseet paikoillaan ja vaiti odottaneet. Kuin olisivat aikoja sitten unohtaneet juhlavan tehtävänsä. Ei, puut eivät enää piittaneet siitä, vanhus päättää. Vuoden kierto oli niille tullut yhdentekeväksi. Ennen niin tukevien oksien ainoa tehtävä oli ollut kannatella satunnaisia lintuja, jotka tottumuksesta palasivat etsimään hedelmää.

Silti mies on onnellinen. Tai ei oikeastaan. Se sana kuuluu menneeseen. Se on liian mahtipontinen ja lapsellinen kuvaamaan tätä päivää. Hän on tyyni. Kuin järven pinta, jota pitkin he vaimon kanssa soutivat matkalla saareen. Veneen nokassa vaimo hymyilee ja käärii hihansa. Kurottaa hellästi kohti veden tuuletonta pintaa. Naisen sormet piirtävät jäljen järven yli, aina kotirantaan saakka. Tuohon samaan laiturin nokkaan, joka vieläkin odottaa soutuvenettä tulevaksi.

Pian olisi taas kevät. Talvi antaisi myöten, antaisi valon tulla. Antaisi kuusien kasvaa kerkkää kuin ensimmäistä kertaa. Siinä hetkessä on läsnä kaikki maailman aika. On yhdentekevää, vaikka mikään mennyt ei palaisi, koska kevään hetki on täysi. Silloin kuistin laidalle lennähtää pieni lintu. Liekö samainen punatulkku. Se katsoo totisena, eikä pelkää. Vaikka suljen silmäni, mies ajattelee, näkee lintu ajatuksiini luomieni läpi.

....
Aamulla sataa. Pilvet roikottavat mäntyjen latvoissa ja ohitustie on sunnuntaista hiljainen. Kestäisi vielä kauan ennen valoisaa, mutta Seijaa ei jaksa nukkua. Eilen Tapani ajoi pihasta pakettiautollaan, eikä enää palaa. Eikä hänellä tule olemaan miestä ikävä. Ajatus tuntuu melkein unelta, koska muutoksen kantama todellisuus ei vielä ole täällä. Tapani on jo mennyt, mutta ollut poissa vasta hetken, kuin kauppareissulla. Täytyy odottaa. Antaa ajan tehdä kaikesta totta.

Seija vetää varovasti pitkät kalsarit yöpaitansa alle. Etsii peitteiden mutkiin yöllä potkitut villasukat ja liukuu varovasti alas sängystä. Kävelee sitten hitaasti huoneen poikki keittosyvennykseen, nostaa kahvinkeittimen lattialta ja kaataa porot suodatinpussiin. On otettava seinästä tukea ja levättävä hetki, ennen kuin saa keittimen painettua päälle. Jossain läikkyy kaukainen häpeä sanoista, joita on vaikea palauttaa mieleen. Eilisilta on kadonnut ja jättänyt jälkeensä arat kädet ja huojuvan askeleen. Kahvinkeitin hyrisee ja asuntoon leviää rutiinien levollinen tuoksu. Kaikki on kevyempää, kunhan kahvi on keittänyt valmiiksi.

Sohvalla Tytti nukkuu painavaa lapsen unta. Tytön silmäripset ovat hämmästyttävän pitkät, posket pulleat. Hiki on kihartanut otsahiukset ohimoille. Seija ei pitkään aikaan ole katsonut lasta näin läheltä. Hän polvistuu sohvan viereen ja silittää hiestynyttä päätä, korjaa hieman peittoa. Lapsi tuoksuu metsältä ja hieman tunkkaiselta. Pulleat kädet pitelevät tiukasti räsynykkea.

Nukkuiko tyttö yöllä heidän palatessaan. Vai teeskentelikö vain. Minun tomera tyttöni, joka pihaleikeissä kaatui eikä antanut tarhatädin lohduttaa. Käveli vain leikkikentän nurkkaan ja halasi itseään hellästi vyötäisiltä. Ilmoitti sitten olevansa lohdutettu. 

Vasta nyt, aivan lähellä lasta, Seija huomaa kuinka huoli on piirtänyt reittinsä pieniin kasvoihin. Sen näkeminen saa kaiken muu tuntumaan toisarvoiselta. Tytti on vuodessa kasvanut hänestä kauemmas. Hän on muutunut, tullut vakavammaksi. Seija löytää tytön usein vain istumasta lattialla, leikkimistä teeskennellen. Tytti pukee ja riisuu nukkeaan, muta on ajatuksissaan muualla. Silittää Bibin nukkaista tukkaa ja huokaisee syvään kuin aikuinen. Niin kuin hän näkisi jo kaukaa kaikki maailman valheet ja petturuudet. Kaiken sen, mikä on vasta tulossa.

Suojakeli saa usvan nousemaan ikkunaan. Se kulkeutuu sisään kerrostalon vierestä, pienestä kaistaleesta puita asutuksen välissä. Se on vain aavistus metsästä, jonka puut ulottavat asuntoon. Se viipyy havunneulasissa, lattialla ja kynnysmatolla.

....

Siinä se seisoo ovensuussa, jalanmitan verran sisäpuolella. Pitelee tupakkaa oikeassa kädessään, piirtää toisella tarinan kaarta kuin taulua. Minun lintuni, rakkaani. Kuluisi vielä kauan ennen kuin uskallan sanoa sen ääneen: minun. Riikka huomaa katseeni ja suipistaa huuliaan. Heilauttaa kätensä olalleni topakasti kuin sanansa.
 – Kyllä minäkin näen mitä tuolla on meneillään. Mutta mitä sä aiot asialle tehdä?
– Mitä? Eiku en mitään, soperran. En kai koskaan opi olemaan hätkähtämättä ystäväni suoruutta. Kuten aina, yritän peittää hämmennykseni ironisiin vastakysymyksiin, mutta Riikka kohauttaa harteitaan. Sanoo menevänsä naisten vessaan. – Kun mä palaan, sun on parasta toimia.

Poika seisoo viistosti selin minuun ja selittää jotakin. Katson kuinka hän iskee silmää ja heilauttaa tupakallaan ilmassa suuren ympyrän. Napsauttaa tumpin sitten peukalon ja etusormen välistä kadulle. Hurmuri. Käännän katseeni baarin seinään. On helppoa kääntää päänsä ja nähdä tuoppirivistöt ja elviksen ihailijakuvat, niiden vieressä kulahtaneet olutmainokset. Sama leikki tullaan näiden seinien sisällä käymään yhä uudelleen. Joka ilta jokainen hento katse on ensimmäinen ja jokainen tuoppi täysi. Mutta meille kahdelle kaikki on jo toisin.

Riikka ei ymmärrä. Ei ehkä koskaan tule ymmärtämään. Riikka kuuluu niihin, joille maailma on suora viiva, jota rakkaus seuraa. Vaivattomasti ja mutkittelematta. Niin kuin piste pitkässä janassa muita pisteitä. Mutta minulla on kulkulupa toiselle reitille. Nuo tuolla voivat puhua minkä lystäävät, sillä he eivät koskaan astele sitä polkua, jonka minä osaan käydä silmät ummessa.

Reittini kulkee läpi tunkkaisen huoneen, halki kapean otsan ohimolle. Kohtaan missä syntymämerkki odottaa kuin olisi siihen luodinreiän merkiksi jätetty. Katseeni on kartturin sormi. Se seuraa pitkin pitkän selän harjannetta ja putoaa kohti pakaroita, jotka ovat pienet kuin lapsen. Aina alas akillesjänteen mutkaan. Sille taipaleelle minä piirrän tieni kotiin.

....
Seuraavana syksynä äiti tutustui Tapaniin. Tapanilla on paksut viikset ja punainen pakettiauto täynnä pahvilaatikoita. Niiden viereen on ahdettu hassun näköiset, pystyt kärryt, jotka näyttävät aivan lyhyiltä tikkailta. Tytti ihmetteli kauan laatikoiden kohtaloa. Mistähän ne kaikki Tapanin autoon tulevat ja voisikohan niistä rakentaa talon. Aikuisia naurattaa, mutta he eivät suostu vastaamaan, vaikka Tytti toistaa kysymyksen selkeästi ja monta kertaa.

Tytti pitää laatikoista. Päivänä jolloin Tapani kantoi tavaransa asuntoon, Tytti rakensi  pahvilaatikoista nukensängyn. Puuhaan kului koko päivä, mutta Bibin onkin jo aika opetella nukkumaan yksin. Vaikka nuken hiukset ovat harvenneet ja kangaskädet kuluneet miltei hiuki, silmät hehkuvat valkoisina ja luottavaisina. Bibi kulkee aina Tytin mukana. Bibi on hänen tyttärensä niin kuin hän aina tulee olemaan äitinsä tyttö.

Kotona Tytin päivät käyvät usein pitkiksi. Onneksi Bibi ei ole kauhean välkky ja sille pitää selittää asioita monta kertaa ennen kuin se ymmärtää. Vaikka Tapanin mielestä tenava ei saisi molkottaa niin ettei kukaan pysty keskittymään. Kun Tytti kysyy syytä, vastaa Tapani aina samoin: Aikuisten juttuja. Se on koodikieltä. Tytti tietää sen merkitsevän, että Tytti ja Bibi eivät saa olla mukana. Tytti ei pidä aikuisten asioista.

Päivällä he pesevät äidin kanssa pyykkiä ja tekevät lihamakaronilaatikkoa. Illalla äiti ja Tapani riitelevät. Tytti kuulee joka sanan, vaikka yrittää olla kuulematta. Hän peittää Bibin korvat, koska Bibi on vielä pieni ja herkkä. Mies ei pysty käsittämään miksi Tytti ei osaa leikkiä muiden lasten kanssa. Onhan se jo iso likka, jolla pitäisi olla omia kavereita. Hän sanoo sen tarkoituksellisen rumasti. Äiti huokaa, mutta ei vastaa. Kumartuu  sitten noukkimaan roskan lattialta. Takaapäin äidin selkä on kapea ja kyyry. Se ei jaksaisi kantaa painavia sanoja, Tytti ajattelee. Hän kävelee äidin vierelle ja ottaa häntä kädestä. Silittää toisella housun sivusaumaa. Kuinka pieni äiti onkaan.

Äiti käännähtää ja yrittää katsoa rohkaisevasti, mutta hymy ei onnistu raottamaan huulia.
– Menisitkö Tytti vaikka hetkeksi ulos, hän pyytää.
– Hetkeksi. Miksei samoilla jaloilla hiekkakentälle asti, Tapani tiuskaisee ja kääntyy Tyttiin päin: – No niin, antaas mennä nyt.

Tytti ottaa Bibiä kädestä ja astuu ovelle. Hän tietää, että Bibille tulee paha mieli. Sen kuulee, koska Bibi seisoo aivan hiljaa eikä räpytä silmiään. He kävelevät portaat vintille ja istuvat rappukäytävän nurkkaan, lattialle ulottuvien muoviverhojen taakse.
–  Minun tyttöni, hän  kuiskaa hellästi ja silittää nuken päätä.
– Älä pelkää, tässä minä olen. Ja suru laskeutuu heihin kumpaankin. Tytti antaa tunteen tulla. Se kiertyy lämpönä selkää pitkin silmien taakse ja tipahtelee poskille lempeinä noroina.

....

Kun Tytti oli pieni, vuoden alku oli hänestä kaikkein parasta aikaa. Kinkku syöty, loput laatikot heitetty menemään, kuusenneulasia ja sädetikkujen raakileita iloisesti sekaisin lattialla. He asuivat niihin aikoihin äidin kanssa kahdestaan, vanhassa kerrostalossa kaukana kaupungin laidalla. Heidän asuntonsa oli todella pieni. Niin pieni, että makuuhuone oli pelkkä verhokankaalla eristetty syvennys eikä keittokomero komero laisinkaan. Ainoastaan keittolevy ja jääkaappi huoneen nurkassa. Mutta korkeasta ikkunasta näkyi kappale metsänlaitaa ja talon nurkan takana oli valtava pallokenttä, joka talvisin jäätyi luistinradaksi. Ikkunan viereen he kasasivat tyhjistä suklaarasoista vartiotornin. Joka joulu yhtä korkean kuin Tytti on pitkä. Nyt kun tyttö kurkottaa ulos nähdäkseen luistinradalle, yltää torni otsaan asti.

Joululomalla äiti vie Tytin luistelemaan joka päivä. Hän istuttaa lapsen lumipenkereelle ja ryhtyy lakaisemaan jään pinnalta männynneulasia. Tytti laittaa rukkasen suuhunsa. Se maistuu kovalta kieltä vasten. Kauempana isot tytöt harjoittelevat sirklaamaan takaperin. Heillä on keskittyneet ilmeet ja punaiset posket. Ilmavirta saa takinhelmat nousemaan korkealle selkiin. He nauravat ja lämmittelevät hieromalla toistensa käsiä. Kellään ei ole paksuja hanskoja vaan kauniit valkoiset sormikkaat. Ne on varmasti tehty hienosta villasta tai silkistä niin kuin prinsessoilla.

Tytti kuvittelee olevansa yksi heistä, itsevarma, kaunis ja aikuinen. Jonain päivänä hänkin pukeutuisi hienoimpaan silkkiin. Luistelisi hiukset hulmuten ja loisi vaivihkaisia katseita poikiin. Kun pojat katsoisivat takaisin, Tytti osaisi teeskennellä välinpitämätöntä. Katsoa ensin salaa kohti, sitten nopeasti jäähän. Hymyillä vasta kun on kääntänyt päänsä. – No niin. Valmista tuli, äiti sanoo ja puistelee lunta vaatteistaan. Kiristää sitten Tytin luistimet niin että nilkkoja pakottaa.

Kun vuosi on vaihtunut, äidin pitää taas töihin, koska pöly ei pidä lomaa. Äiti ei sano sitä pettyneenä, ainoastaan hieman uupuneena, miltei lempeästi. – Onko sun ihan pakko mennä, Tytti kysyy vaikka tietää vastauksen kuulematta. Äiti pujottaa hänen kaulaansa kotiavaimen ja tyttö tarttuu häntä vyötäisiltä. Hän tuntee valtavaa halua kiivetä äidin syliin ja puristautua lujasti häntä vasten. Tulla osaksi äidin rintakehää, niin ettei hän ikinä lähtisi irti. Ei vaikka iso mies kaikin voimin vetäisi häntä vyötäisiltä. Miehen pitäisi lähteä hakemaan työkaluja, vasaraa ja suuria saksia, ja he saisivat vielä hetken olla ihan vaan kahdestaan.

Äiti hymyilee hiukan ja huokaisee. Pian olisi jo kiire bussille. He laittavat vielä tiskiveden valumaan ja Tytti kerää ammeeseen puurosta tahmaiset kulhot. Äidin käsi on kostea, kun hän silittää Tytin hiukset otsalta korvan taakse.
 –  Arvaas mitä?  hän kysyy veikeänä.
 – Tänään viimeistellään meijän vartiotorni. Sitten kun tulen kotiin, haetaan alennuksesta niitä suklaita, joista sinä pidät ja syödään ihan kaikki. Tyttiä naurattaa, koska hän on pitkä nainen. Hän nousee samassa varpailleen ja kävelee huoneeseen kuin korkokengillä. Äiti tulee hitaammin perässä, siristää silmiään ja mittaa kädellään tytön korkeuden:
 – Olet oikeassa. Meille tulee valtava urakka, hän myöntyy.
 – Niin. Menee monta päivää. Ainakin kaksi, Tytti innostuu ja ottaa äitiä kädestä. Jäädään kotiin, hän ajattelee. Jäädään kotiin koko päiväksi ja leikitään että työt on peruttu.

Mutta Tytti ei ole mikään itkuvauva. Ja kun äiti on lähtenyt, hän kasaa loput astiat kahteen riviin. Lautaset lämpimään veteen, kupit kylpyammeen viereen. Hän ei saa yksin pestä laseja, koska amme on syvä ja astioista on vaikea saada otetta. Lautaset ovat helpompia, koska ne ovat pyöreitä ja litteitä.