....

Jokin aika takaperin veljeni meni naimisiin venäläisen naisen kanssa. Kun he matkustivat häämatkalle Moskovaan, minä jäin vahtimaan veljeni koiraa Busteria. Veli lupasi palatessaan tuoda perhepullon votkaa minulle ja samankokoisen luun Busterille. Siinä olisi kelpo vaivanpalkka meille kummallekin.

Aamulla kun heräsin, ulkona tihkutti kevyesti ja taivas oli kauttaaltaan raskas. Buster oli ollut hereillä jo jonkin aikaa ja seurasi verkkaisia aamutoimiani tennispallo suussaan. Aina välillä koira pani pitkäkseen, asetteli pallon tassujensa väliin ja jäyti sitä laiskasti takahampaillaan.

Olen aina tullut veljeni koiran kanssa hyvin juttuun, koska Buster on sekoitus bulmastiffia ja terrieriä, juuri niin kuin isäntänsä. Paitsi että ajan kanssa veljeni on alkanut osoittaa kesyyntymisen merkkejä. Jopa siinä määrin, että hän on alkanut vapaa-aikanaan pukeutua vaaleisiin pikeepaitoihin ja shortseihin ja muihin sellaisiin vetimiin, joihin verhoudutaan firman kesäjuhlissa. Toisin sanoen niissä paikoissa, joihin Busterin kaltaiset piskit eivät olisi tervetulleita.

– Mennään! sanoin koiralle ja Buster tipautti tennispallon lattialle. Siitä pallo rullasi nurkkaan ja jätti muovimatolle kuolaisen vanan. Busterilla oli hassu tapa kävellä pää ojossa talutushihnan lenkistä sisään. Niin kuin se ujuttaisi päänsä näkymättömään tunneliin. Vaikka tiedän sen vaivaannuttavan koiraa, minun oli pakko nauraa ääneen. 

Hetken päästä kävelimme hitaasti kohti jokirantaa. Buster kuono maassa, minä nenä kohti taivasta. Yritin päätellä, josko pian alkaisi sataa ja olisiko minun silti ollut parasta ottaa sateenvarjo mukaan.

Sillan kupeessa ravintolalaivat kumahtelivat hiljaa laituriin. Terassit tyhjinä ne näyttivät enemmän jokeen paiskotuilta lavasteilta kuin anniskeluravintoloilta. Busterin intoa tämä vaikutelma ei vähentänyt. Se merkitsi korkealla virtsasuihkulla jokaisen merkittävän kohdan katukivetystä ja jäljitti sitten häntä pystyssä muiden koirien hajuja. Tasaisin väliajoin Buster kääntyi ja katsoi taakseen varmistuakseen, että seurasin vielä mukana. Tällä tapaa töksähdellen etenimme satamaan asti ja toista puolta takaisin.

Kotona laitoin teen keittymään ja annostelin Busterin raksut. Niiden päälle leikkasin paksun siivun koiranmakkaraa. Eläkeikää lähestyvän koiran elämässä pitää olla hohtoa, ajattelin. Buster hotki makkaranpalat päältä ja siirtyi sitten työstämään kuivamuonaa. Se otti varovasti yhden kerrallaan hampaidensa väliin ja kantoi sen viereeni olohuoneen matolle. Hetken raksua tuijotettuaan koira lipaisi sen suuhunsa ja pureskeli huolella. Tämän jälkeen toimitus uusittiin.

Tarkoitukseni oli lukea läpi apurahahakemukseni tutkimussuunnitelma. Tähän mennessä olin yrittänyt tiivistää ajatukseni vaadittuun kuuteen liuskaan, kirjoittanut tekstin valmiiksi kaksi kertaa ja poistanut kaiken yhtä monesti. Haukottelin ja avasin kansion, johon olin tallentanut tekstini pääkohdat. Mikään ei ollut taianomaisesti muuttunut.

– Hyvä poika, sanoin Busterille, joka oli murisi vieressäni tennispallo suussaan. Se oli ihmeen nopeasti kyllästynyt raksutemppuun ja käynyt hakemassa pallonsa eteisen nurkasta. Rapsutin hajamielisesti koiran korvia. – Ei nyt Buster. Leikitään myöhemmin.

Tutkimussuunnitelmastani paistoi läpi etten tiennyt mistä puhuin. Koska se mistä halusin kirjoittaa, ei vielä ollut olemassa. Se oli enemmän toive jostakin, joka vasta oli tulossa. Sellaisesta kirjoittaminen tuntui kuin olisi yrittänyt sanallistaa millaista elämä on kuoleman jälkeen. Nyt teksti näytti teennäiseltä ja sai minut kuulostamaan huonolta taikurilta.

Olin helpottunut, kun puhelin soi. Se oli veljeni. Hän oli kaatunut vespalla ja nyrjäyttänyt nilkkansa. Veli soitti yksityishuoneesta moskovalaisella poliklinikalla.

– Sairaalassa? Onko kaikki hyvin? minä kysyin.

– On. Paremmin kuin hyvin, veli sanoi. – Ikkunasta näkyy Moskva-joki.

– Aivan. Onko Natasha kunnossa?

– On, veli vakuutti. – Mutta voi olla, että joudumme lykkäämään kotiintuloa muutamalla hetkellä. Ei kai haittaa, jos Buster jää luoksesi pidempään?

Koska pidän koiran seurasta enemmän kuin omastani, vakuutin ettei siitä olisi vaivaa. Veljeni puhui vielä tovin venäläisen sairaanhoidon huolellisuudesta ja siitä miten pitkään he joutuisivat odottamaan tuloksia. Hän kertoi myös kuinka kauan he niitä olivat jo odottaneet ja kuinka hän sängyssä maaten pystyi näkemään kauniin kultakupolisen kirkon.

– Me tapaamme sitten jossakin vaiheessa, sanoin kun hän oli lopettanut. – Minä kerron Busterille terveisiä.

1.

En toivonut kesästä tulevan aurinkoista. Siinä määrin pyyntöni vastattiin, että lähes koko kesäkuun on sadellut. Jostain syystä se on kuitenkin tuntunut turhauttavalta. Kuin olisi tullut huijatuksi. Tai joku olisi toukokuussa painanut pause-nappia ja unohtanut lomalaiset outoon limboon, jossa säätila ei vastaa päivämäärän herättämiä mielikuvia.

Joten kun minulle yllättäen tarjottiin paikkaa läheisen leirintäalueen vartijana, suostuin sen kummemmin asiaa harkitsematta. Työ on siinä mielessä ihanteellinen, ettei siinä tarvitse oikeastaan tehdä mitään. Voi vain istua valvontakopissa netissä ja harvakseltaan vastaanottaa maksun leirintäpaikoista. Erityisen helpoksi työ muodostui näin sateisena kesänä, kun leirintäalueen viheriö ammotti puolityhjänä.

Ainoastaan sitkeimmät karavaanarit ajoivat portille heti lomakauden alkessa. Kun sadetihkua oli jälleen jatkunut koko alkuviikon, sain keskiviikkona todistaa kesän ensimmäistä raekuuroa. Sinä päivänä portille ajoi kaksi miestä ja perävaunu. Miehet tervehtivät minua kuuluvalla äänellä ja kertoivat sitten viettävänsä alueella viisi viikkoa.

– Se on sitten koko loma paketissa, kuskin paikalla istuva mies tarkensi.

– Täällähän tekemistä riittää, kannustin. Yritin kuulostaa innostavalta, kuten minua oli työhöni valmennettu. – Meillä on täällä minigolfrata, uimaranta ja sauna, joka lämmitetään keskiviikkoisin ja lauantaisin sekä juuri valmistunut lentopallokenttä.

– Kaikki yhdessä kohteessa, kuski huomautti suu vinossa.

– Aivan!

– Jos sitä heti matsin ottaisi, niin tuletko laskemaan pisteet?, toinen mies kysyi. 

En vieläkään ymmärtänyt heidän pilailevan vaan vastasin asiallisesti, että minun on pysyttävä kopissani. Miehet pyrskähtivät hervottomaan nauruun.

– Ensimmäistä kesää töissä vai?, kuski hymyili.

– Joo.

– Ethän pahalla ottanut? Tässä täytyy vähän hauskuuttaa itseään, hän lisäsi.

Mies heilautti rennosti kättään ja niin he ajoivat asuntovaunuineen portista sisään. Seurasin posket punoittaen  kun he parkkeerasivat liikkuvan kesämökkinsä nurmikentän nurkkaukseen. Hetken ilmaa manailtuaan he pystyttivät asuntovaunun ylle suuren keltaisen aurinkokatoksen. Ehkä siinä tunnin kuluttua kahden miehen seurue jo istui ylösalaisin käännetyillä kaljakoreilla ja katseli kun makkarat paistuivat grillissä. Minua hävetti vieläkin niin, että tein siitä statuspäivityksen.

2.

– Päivä se kulki kierroksensa, mutta tässä vielä ollaan, kuulin jonkun sanovan. Nostin säikähtäneenä katseeni. Eilinen kuski seisoi vartiokoppini edessä ja katseli taivaalle. Korkealla ylhäällä pilviä tuli ja meni hurjaa vauhtia. Hetkeksi auringon melkein onnistui pilkistää kapeasta raosta, kunnes tummanharmaa massa uudelleen peitti taivaan.

– Hei, sanoin jotakin vastatakseni. – Mihinkäs olet lähdössä?

– Sinne minne jalat kuljettaa.

– Entäs jos alkaa sadella? Pitäisikö soittaa taksi?

– Jaa, siinäpä kysymys, mies vastasi ja naurahti. Hänellä oli outo tapa hihittää kaikelle, mitä sanoin.

– Että oikein ministerikyydillä, hän virnisti. – Eiköhän sitä jalat vielä sen verran kanna. Paitsi jos illalla ei ole jalkoja, millä kävellä. Sitten katsotaan uudestaan, hän lisäsi ja nauroi taas kurnivaa nauruaan.

Ennen lähtöään mies esitteli itsensä Paavoksi. Hänessä oli jotain aseista riisuvaa, vanhan ajan lupsakkaa. Katsoin pitkään hänen hypähtelevää kulkuaan ja mietin onko Paavo samanlainen leirintäalueen ulkopuolella. Vai olikohan miehen huvittunut olemus loman aiheuttamaa hilpeyttä, jota edes jatkuva sade ei saanut nujerretuksi.

Vasta iltamyöhällä Paavo palasi reissultaan. Hän harppoi ripeästi takaisin samaa hiekkatietä, jota pitkin olin aiemmin nähnyt hänen poistuvan. Taivas oli edelleen tummanpuhuva, vaikka rankkasade oli jo laantunut. Miehen saavuttaessa portin näin, että hänen päällystakissaan riippui havuja ja silmälasit olivat huurussa. Hän oli selvästi kävellyt perille sateen läpi. Ehkä jopa oikaissut metsän halki.

– Mitäs sinä teet?, hän uteli iloisesti ehdittyään kopilleni.

– Luen uutisia.

– Mitä uutisia? Tuolla noin koneellako?

– Niin. Uutisia vaan.

– Eikö noista tietokoneista saa syöpää?

– No voi jeesus, ei varmasti saa, vastasin. – Voit siis olla aivan rauhassa.

Paavo nosteli jalkojaan. Läpimärät lenkkitossut litisivät ja muutamia havuja varisi takista valvontakopin nurkalle.

– Semmoista minä kuitenkin olen lukenut. Joskus maailman aikaan, hän jatkoi.

– Missähän kirjassa sellaista kirjoitetaan? Ettet vain pitäisi minua pilkkanasi?

– En hyvä tyttö pidä. Minä en vaan usko tietokoneisiin.

Nyt oli minun vuoroni nauraa. – Mikä siinä on uskominen, kysyin hämmästyneenä. – Ei kai tekniikka ole uskon asia?

– Jaa-a, ei kai. Mutta se on hyvä uskoa muuhunkin kuin teknisiin vempeleisiin, Paavo totesi vakavana. 
– Katsos tyttö tuonne, hän sanoi ja osoitti leirintäalueen nurmikentälle. 

Kauempana, aivan kentän laidalla, nuokkui muutama lehtipuu. Ne näyttivät rankkasateen nujertamina jollakin tapaa jälkeenjääneiltä. Kesti hetken ymmärtää miksi.

– Nuo lehtipuut eivät ole tainneet tiputtaa lehtiään, mietin ääneen. – Vai onkohan se varistaa, neste tippuu. Joka tapauksessa nyt on myöhäistä. – Sitäkö sinä tarkoitit?

Paavo hymyilee niin että kaikki etuhampaat näkyvät. Kohauttaa hieman harteitaan ja lähtee kävelemään asuntovaunuaan kohti.

– Että huomiseen sitten niinkö?, huusin hänen peräänsä.

– Niin. Nousee se aurinko huomennakin, vaikka sitten pilvien takana, mies vastasi.

1.

Tänään on heinäkuun ensimmäinen ja minun vuoroni hakea isä Nurkkabaarista kotiin. Kapakka ei nimestään huolimatta sijaitse kadun kulmauksessa, vaan venyttää talon päädyn leveydeltä erään korttelin mutkassa. Osapuilleen baarin kohdalla katu risteää kahtia ja kaartaa loivasti ylämäkeen jykevän talorivistön ohitse. Hullunkurisella tavalla Nurkkabaari näyttääkin kallistuvan poispäin muusta talosta ja hieman venyttävän kohti seuraavaa korttelia.

Kauempaa katsottuna huomaa, että oikeastaan koko kerrostalo on hieman vempallaan. Näin kesäisin vino vaikutelma on erityisen ovela, sillä baarin toiselle sivustalle on saatu ahdettua pyöräteline. Siinä muutamat polkupyörät seisovat rivissä kuin kannattelisivat korttelikapakkaa sen kyljestä.

Isälläni on tapana istua Nurkkabaarissa joka päivä kunnes hänet käsketään lähtemään. Paitsi niinä päivinä, jolloin minä tai siskoni ennätämme hakea hänet kotiin. Ei isäni sitä ilkeyttään tee, tylsyyttään ennemmin.

Lääkäri kielsi keväällä isääni nostelemasta raskaita esineitä ja juomasta viinaa. Siinä meni kerralla kaikki, millä isäni päivänsä täyttää. Mutta isäni niin pitää rutiineistaan. Ja sitä paitsi kaikki hänen ystävänsä istuvat aikaansa kapakassa. Niinpä hän pian palasi Nurkkabaariin.

– Miten vanha ukko osaisi tapojaan muuttaa?, hän kerran kysyi siskoltani, joka vaikeni paheksuen. Siskoni tulee enemmän äitiinsä, laittaa suunsa viivaksi, eikä näytä pilkun vertaa myötätuntoa. Lisäksi siskoni miehineen kääntyi uskoon muutama vuosi takaperin. Se viimeistään teki hänestä päättäväisen naisen.

– Muutos on mahdollinen kenelle tahansa, hän vastasi kipakasti isälle, joka ei oikeastaan välittänyt panna vastaan. – Täytyy vain todella haluta muuttua.

Kun isäni kunto huhtikuussa kääntyi laskuun, me sovimme siskon kanssa hoitovuoroista. Hän katsoisi isän perään maanantaista torstaihin ja minä hoitaisin viikonloput. Se oli isänkin mielestä luonteva järjestely, sillä minä olin meistä lapsista kiltimpi.

2.

Kävelin mäkeä alas nopeasti, luikkien puun varjosta toiseen. Mäen alla aamupäivän kohmeus oli ehtinyt vaihtua vilkkaasti käyvään etuoveen. Meillä päin kuppiloiden onnen tunnit otetaan vastaan ammattimaisesti. Joku voisi jopa sanoa, että rutiinilla, sillä ilon askeleet sisään ja ulos otetaan sellaisella varmuudella, jollaisen saavuttaa ainoastaan pitkän toimettomuuden seurauksena.

Sisällä baarissa isäni kohotti tuoppiaan tervehdykseksi. Hän istui perimmäisessä nurkassa kyynärpäät tukevasti pöydällä ja jututti naapurin ukkoa, joka istuu muiden kuin isäni seurassa aina hiljaa. Nostin heille ovensuusta kättäni ja asetuin sitten tiskille muutaman vakiasiakkaan muodostamaan jonoon.

– Moro, minä aloitin pöytään istuessani. – Mites täällä jaksetaan? Se oli minun ja isän vakiovitsi. Jonkinlainen ähäkutti lääkärin suosituksille.  

– Tohtorin määrämällä, isäni sanoi kasvot peruslukemilla.

– Otetaan terveydelle, naapurin ukko lisäsi. Sitten hän näytti menevän hieman hämilleen. Peitelläkseen puhetulvaansa mies siirsi äkkiä katseensa olutmainoksiin ja vieraisiin pöytiin.

Hetken hiljaisuuden jälkeen ja todettuaan keskustelun jollakin tapaa aloitetuksi, isäni jatkoi:

– Perjantai on työmiehen pelastus!

– Oikeassa olet, myönsin. Sillä tiesimmehän molemmat, että arkisin hänen päivänsä koostuivat lukuisista elämäntapaharjoitteista. Viimeksi eilen siskoni oli yrittänyt taivuttaa isää notkeammaksi työntämällä selästä.

– Istui perkele selän päälle ja sanoi että kurkota, isä kertoi ja pyöräytti silmiään. – Nyt ei pysty edes istumaan.

– Hyvinhän sinä olet täällä jaksanut istua. Monta tuntia.

– Mutta selkään sattuu.

Mietin miten kertoisin isälle, että sisko halusi loppukuun hoitovapaata jotta voisi omistaa aikaa perheelleen. Olin koko aamun pohtinut keinoa esittää uutinen tavalla, joka ei masentaisi isääni. Koska en millään keksinyt miten, kerroin asian suoraan.

– Vai niin, isäni sanoi ja katsoi eteensä. Ei sen kasvoista pystynyt lukemaan mitään.

– Minä sanoin siskolle, että se sopii meille hyvin. Saamme nopeasti kulumaan kuukauden päivät, vaikka tekemättä mitään.

– Niin kun sinulla ei ole oikeaa perhettä, isä sanoi. Kai se kuulosti tylyltä, koska hän pian lisäsi: – Anteeksi, minua uuvuttaa.