....

Äitini on painokeskeinen nainen, josta on ajan saatossa kouliutunut rutinoitunut laihduttaja. Kun toiset muuttavat kotinsa sisustusta, äitini tekee perusteellisen ruokaremontin. Nyt on menossa kesäkausi.

Niin kauan kuin muistan, on hän epätoivoisesti työstänyt painoaan. Vuosien kuluessa olen kuitenkin alkanut epäillä, että ajatus hoikasta vartalosta on hänelle tärkeämpää kuin elopainon todellinen putoaminen. Äitini on viehättynyt lihavuuden loppumattomaan tarinaan.

Tänään hän soitti minulle ja kihisi innoissaan. Kuuntelin pitkän tarinan uusimmasta dietistä, enkä voinut olla ihmettelemättä kuinka paljon tarinankaari jätti uskon varaan. Siinä mielessä äitini kertomus muistutti ovellani aika ajoin vierailevien Jehovan todistajien uskonkappaleita. Sikäli kun olen ymmärtänyt lähtökohdat ovat osapuilleen samat.

Sekä äitini että uskovaisten mukaan todellisempi ja jotenkin täydempi elämä alkaisi vasta nykyisen olemisen tuolla puolen. Paikassa, jossa maallinen raskas ruumis on tuskin edes ikävä muisto. Tarinat siitä kuinka tuonne paikkaan saavutaan ovat kuitenkin jokseenkin erilaisia. Molemmat uskoivat kuitenkin vakaasti lopun – ja sitä kautta uuden alun – olevan aivan pian täällä. 

– Ihmiskunnan kärsimykset ovat miltei ohitse!, kaksi hyvin pukeutunutta Jehovan todistajaa julistaa kaikuvassa rappukäytävässä. Kerron yhä edelleen olevani tiedosta mahdottoman epäkiinnostunut ja he pudottavat postiluukustani ennusteensa tarkat laskelmat.

Tarina paremmasta alusta sitten, kun ihannepaino on lopulta saavutettu vaikuttaa kuitenkin vielä paljon mutkikkaammalta. Koska odotetulle tapahtumalle on miltei mahdotonta asettaa tarkasti laskettua aikaa, tarina sisältää valtavasti pyrkimyksiä ja loputtomia uusintoja.

Äitiäni tämä seikka ei häiritse ollenkaan, sillä tänä kesänä hän saa syödä kaikkea sitä, mitä aina on rakastanut mutta enemmän. 

– Kevennä mieltäsi, älä lautastasi, äitini julisti puhelimessa. Koska en osannut reagoida toivotulla tavalla, hän jatkoi iloisesti: – Tiesitkö, että kuohukerma pitää läskin loitolla.

– Aivan? ihmettelin. – Kuinkas se toimii? 

Utelen aina äidiltäni tarkkoja yksityiskohtia, sillä tiedän ratkaisun paljastamisen ilahduttavan häntä. Aivan kuten Jehovan todistajat haluavat toistamiseen puhua minulle Jeesuksesta, vaikka tarinan kulku olisi entuudestaan kaikille osapuolille kutakuinkin tuttu.

– Ajattelin tänään laittaa pekonipossua kermakastikkeessa, äitini ilmoitti ylpeänä. – Mutta jättää perunat pois. Niiden tilalla syön sienisalaattia.

Olin juuri aikeissa kertoa äidilleni, miten hänen uskonsa kummallisiin ruokaoppeihin muistutti minua lahkolaisten uskontodistuksista, kun tajusin ettei se välttämättä pidä paikkaansa. 

Sillä äitini tarinassa urhean päähenkilön ei välttämättä koskaan käy hyvin. Aivan kuin kyse olisi jonkinlaisesta oudosta tragedian kaaresta, jossa sankari ei ainoastaan epäonnistu tavoitteissaan, vaan tarinan lopussa on pakotettu palaamaan lähtöpisteeseen. Tänä keväänä äidilläni olisi karkeasti laskettuna alkamassa kahdeskymmenes kierros.

– Hyvä juttu, sanon. Sillä vaikka vuosi nopeasti kulkee kierroksensa, olisi äitini sankaritarina vielä läsnä. Jotenkin ajatus tuntuu lohdullisemmalta kuin toiveeni siitä, etteivät Jehovan todistajat ehkä lopun aikojen jälkeen näe tarpeelliseksi palata.

En koskaan kuuntele radiota, sillä se on silkkaa ajan haaskausta. Lyhyitä pätkiä tyhjäkäyntiä, jolla pitkät tunnit saadaan puristettua kuiviin. Kanavien taajuudet hälyävät kellon ympäri, että kuulija voisi sanoa vieläkin olevansa täällä kello kaksitoista, kaksi ja neljä, kun musiikki hetkeksi taukoaa päivän uutisiin.

Viime viikkoina olen kuitenkin altistunut radiolle. Syy siihen on äänekkäät ahvenanmaalaiset naapurini. Vanhempi pariskunta muutti viereiseen asuntoon kesän alussa, eivätkä he ole sulkeneet radiota sen koommin. Päinvastoin naapurit nostavat volyymia päivän mittaan, niin että pääsevät huutamaan asiansa. Radio on heille kolmas perheenjäsen, kuin vähän jälkeenjäänyt ottopoika, joka mölyää yksikseen suomeksi.

Eniten uusissa naapureissani minua nyppii juuri radiotoimittajat. En välittäisi tuntea heitä paremmin. Mitä kauemmin toimittajat ovat studiossa viettäneet, sitä omahyväisemmiksi he tulevat. Toimittajat valittavat etteivät saaneet autoa parkkiin lähelle studiota, joutuivat pistämään juoksuksi ja nyt istuivat tuolillaan selkä hikeä valuen. Lisäksi sisällä on huono ilma.

Radio on kuin aikakone, joka saattaa toimittajat takaisin yläasteelle. Aikaan jolloin muut oppilaat täydensivät heidän nimillään lauseita, kuten ”on kaikista kismailtavin” tai ”ainoa oikea syy seurata jääkiekkoa”. Ehkä juuri tästä syystä toimittajat eivät millään tahtoisi poistua studiosta, vaan rääkkyvät henkeä vetämättä naapurieni keittiössä.

Aamulla paikallisradiossa ihmetteltiin miksi curacao lausutaan niin kuin se lausutaan. Miksi ihmeessä sitä ei sanota surassao tai kurasao?

– Kom äta! nainen huutaa.

– Minkä vuoksi nimi ei ole vaikka surakao? radio jatkaa keskustelua.

– Jag kommer! mies vastaa.

– Kurakao, surakao, kura-kaa-kaa! radio kiljaisee.

– Tvätt händerna!

Kun huomasin osaavani ulkoa kaikki kuuntelijoiden suosituimmat kappaleet, päätin koputtaa naapurin ovea. Vanha nainen kolisteli hetken turvalukkoa ja avasi sitten oven hymyillen.

– Miten selviät helteistä? radio huusi ennen kuin ennätin tervehtiä.

– Hei, sanoin, olen teidän naapuri. Tuosta kolmosesta.

– Jaa, nainen sanoi ja jatkoi hymyilemistä.

– Sitä minä vain, että jos vähän hiljentäisitte radiota. Kun minä työskentelen kotona, yritin selittää.

– Jaa, nainen sanoi uudestaan ja hymyili.

– Lämpimällä säällä pukeutuminen vähenee, radio kertoi kuin olisi toimittanut mullistavia uutisia.

Korotin hieman ääntäni ja kertasin rauhallisesti pyyntöni. Yritin samalla kääntää näkymätöntä volyyminappulaa ja pitelin toisella kädellä korvaani. Vanhempi mies ilmestyi naisen taakse, sanoi hej ja kummatkin katsoivat minuun. Minäkin sanoin hei. Toistin varmuuden vuoksi asiani vielä kertaalleen ja nyökkäsin rohkaisevasti.

– Oletko kotonasi uimarannalla, radio tiedusteli. – Kerro meille voiko terassilla istua ilman paitaa?

Pariskunta katsoi toisiaan silmiin ja sen jälkeen minusta hieman ohi. Heidän hymynsä oli kuin välimerkki, joka kertoi ettei tästä nyt tule mitään. Niinpä kohautin harteitani ja palasin takaisin sisään. Seinän takana kolme naapuriani nauroivat kirkasta, kantavaa radionaurua.