....
Liukuovet avautuvat sihahtaen ja heittävät tunkkaisen lämmön kasvoille. Vasta kun vanhus astuu sisään hän huomaa kuinka hyistä ulkona on. Pakkanen on kiristänyt otettaan kuin talvella olisi hänelle vielä jotain todisteltavaa. Tuulikaapissa silmälasit menevät huuruun. Vaikka Suurmarketissa on täysvalaistus päällä, Riitta ei näe lähelle eikä kauas. Hän nostaa silmälasit nenältään ja pyyhkii niitä kaulahuiviinsa. Se on pakkashengityksestä kostea.

Ihmiset kävelevät naisen ohitse pitkässä letkassa, kaikki pareittain tai ryhminä. On kuin he olisivat koko pyhät odottaneet. Laskeneet päiviä päästäkseen kotoa, ihan minne vain, vaikka sitten ruokakauppaan. Kirkkaissa valoissa juhlapäivä on helppo kuvitella. Toiveet ja odotukset sinkoilevat tavaratornien ylitse ja asettuvat kasoiksi ostoskoreihin. Ne viipyilevät ihmisten kasvoilla ja hypähtävät katseista takaisin tavarariveihin.

Riitta asettelee huivin takaisin kaulaansa ja seisahtuu hengähtämään lehtitelineen eteen. Samassa paikassa seisoo eksyneen näköinen mies kuin parkissa. Paksut sormet, liian iso toppatakki ja lauhkeat kasvot. Hän odottaa ostoskärryjen panttina ja selaa venelehtiä. Seuraa sivummalta perheen ostospäätösten syntymistä. Vastaa kysymyksiin ykskantaan kyllä tai joo, ja keskittyy jälleen lukemaansa. Riitta seuraa häntä mielenkiinnolla, melkein lämmöllä. Miehen tarttuessa uuteen lehteen hänen asentonsa kielii niin itsevarmasta yltäkylläisyydestä, että se lähenee tylsistymistä. Vasenta pulttua kiskoo pieni poika.

Kun Riitan tyttären lapset vielä olivat pieniä, tulivat he monesti Suurmarkettiin yhdessä. Eivät he aina edes ostaneet mitään. Poimivat sen sijaan katseellaan pullajonosta asiakkaan ja supattaen kuvittelivat tälle tarinaa. He nauttivat pysähtyneestä hetkestä, jossa sai hetken viivähtää ohikulkijoissa. Kertoa heille uutta tarinaa. Kuvitella heille kokonaiset elämät, toiveet ja tulevaisuudet. Mutta lapsenlapset kasvoivat realisteiksi ja kadottivat herkkyytensä yksityiskohdille. Heidän tavatessaan jouluaattona, oli jäljellä vain vaivaantunut kohteliaisuus. Hiljaiset minuutit ja yhteinen yritys keksiä jotain sanottavaa.

Vanhus tutkii hetken vieressään seisovaa marketin tarjoustaulua ja nyökkää. Se kertoo, että suklaarasiat lähtevät nyt puoleen hintaan ja että näinä päivinä aulassa myydään rakettipaketteja. Sillä hetkellä kaupparadio yskäisee ulos saman uutisen ja lehteen syventynyt mies nostaa päätään. Pikku poika hypähtää kuin olisi kuullut nimeään kuulutettavan.
–  Isi, isi! Saanksä mä?
–  Joo, mies sanoo.
–  Mennään ny heti isi, jooko? Poika nykii housunlahjetta ylös ja alas. –  Jooko!
–  Äitii pitäs ootella hetki. Sitten mennään. Mies taputtaa poikaa olkapäästä ja kurkistaa myyntipöytien luo. Sinne on kerääntynyt aikamoinen lauma ihmisiä.
–  Pirulainen, hän kiroaa.

Jos Riitta kurottautuu varpailleen, saattaa hän nähdä paikalle sulloutuneen väenpaljouden. Ihmiset suuntautuvat raketteihin kuin ne olisivat takuu koko vuoden onnistumiselle. He ovat valmiita, suorastaan innokkaita kustantamaan suuria summia. Eikä Riitta voi heitä siitä syyttää. Sillä illalla, kun raketit pitävät pihassa metakkaa ja valaisevat mäntyjen latvat punaisella ja keltaisella, hänetkin valtaa outo rauha. Kuin vuosi todella olisi saatettu päätökseen, suljettu menneeseen niin ettei muistoihin enää kannattaisi tehdä viime hetken muutoksia. Valo rätisee asunnon seinillä kunnes enää ruudin paksu haju viipyilee ilmassa ja lasten huudot hiljalleen vaimenevat.

....
Tuula on kohta viisikymmentä vuotta asunut samassa Roskamäen mutkassa, yhtä vanhan puutalon kivijalassa. Asunto on hassunmallinen vinokattoinen tila pannuhuoneen vieressä. Ei asunto alkujaan ollenkaan ja siksi vaikea lämmittää. Koska eläke ei ole riittääkseen sähköpatteriin, pakkanen puskee talvisin nurkista sisään ja saa kivisen lattian kylmänkosteaksi. Mutta tällä ei ole suurempaa merkitystä. Nainen jakaa asunnon  laiskanpulskan kissan kanssa eikä kumpikaan heistä piittaa vilusta.

Yläkerran lapset kiljahtelevat pihalla niin että viereisen ohitustien äänet peittyvät. Tuula kävelee ikkunaan ja kurkistaa verhon takaa. Hän kurottaa kaulaansa ja seuraa katseellaan kuinka lapset temmeltävät lumessa. Pakkashöyry kehystää innostuneet kasvot paksuina pilvinä. Vanhus hymyilee, kipuaa tuolille ja kurkottaa kohti verhotankoa. Hän laskostaa irrottamansa kankaat tarkoin ennen kuin nostaa pöydälle pölyisen kenkälaatikon. Sisällä on jouluverhot, joihin Tuula on painanut kauniita rivejä mistelinoksia ja kelloja. Kultaisella maalilla punaiselle hiutuneelle kankaalle.

Vaikka muilla on loma, Tuulan päivät ovat ahtaita. Ne alkavat lemmikin ruokkimisella ja täyttyvät muistoista, jatkuvasta jalkojen siirtelystä ja valppaasta kuulosta. Tuula tarkkailee pihapiiriään ja yrittää arvata naapurien menoja. Talon asukkaiden rutiineista muodostuu lohdullinen jatkumo, jolla hän täydentää päiviensä aikaa.

Kun verhot viimein ovat paikoillaan, Tuula seisoo hetken ikkunassa ja antaa katseensa kiertää pihaa. Kesällä naapurit rakensivat toiseen nurkkaan pation ja kantoivat sinne penkin ja pallogrillin. Alueen erottaa vieläkin helposti lumen alta. Aiemmin samalla paikalla oli leikkimökki. Mies rakensi sen lapsille, joita ei sitten koskaan tullut. Siinä se seisoi yli kolmekymmentä vuotta ja odotti. Viime keväänä naapuri sanoi, että katto on homeessa. Sitten mökki lumien sulettua purettiin.

Lapset ovat siirtyneet pihasta tien puolelle pensasaitaa ja kaivavat hihkuen lunta. Tuula tuijottaa tyhjää pihaa. Kovantasainen pinta heijastaa takaisin mykkää valkoista. Niin kuin kaikki yhteisen elämän päivät olisivat paenneet ja jättäneet hänet jälkeensä. Kissa vinkaisee ja venyttelee sängyllä. Katsoo hetken päin, mutta ummistaa kohta uudelleen. Kaikki harvat muistot tuntuvat niin epäilyttäviltä. Kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle, jonain toisena aikana, jossain aivan toisaalla.

Yllättäen ujompi lapsista parkaisee. Sen ääni muistuttaa yhtä aikaa lokin kirkaisua ja korkeaa huilua. On hätä. Tuula tarttuu turkistakkiinsa ja ryntää pihalle. Hän huomaa lasten löytäneen kuolleen variksen. Linnun ruumis retkottaa pensasaidan takana, aivan tien vieressä. Sen pää on likistynyt maata vasten ja toinen siipi irronnut rintalihaksista. Irronneet sulat koristavat renkaan painaumaa kuin viuhka.

– Kuollut, isompi tyttö sanoo ja pökkäisee raatoa kepillä. Molemmat näyttävät säikähtäneiltä, vaikka samalla kiinnostuneilta.
– Voiko sen korjata? nuorempi kysyy.
–  Ei. Tuula vastaa. Kuolemaa ei voi korjata.
–  Mitä me sitten voidaan tehdä? Voidaanko me?
–  Se täytyy haudata, tyhmä. Että se pääsee taivaaseen, missä on aina kesä ja kaikki sen eläinystävät, rohkeampi lapsi palauttaa. Nuorempi nyyhkäisee, mutta ei vastaa. Sitten molemmat katsovat kysyvästi Tuulaa.
– Aivan. Meidän pitää haudata se, nainen saa sanotuksi.

Hän nostaa linnun maasta lasten liukurin avulla ja kantaa sen pihalle. Pikkutytöt seuraavat juhlavina perässä. He valitsevat sopivan paikan pation vierestä ja kaivavat kuopan syvälle maahan. Sinne lumen alle he hautaavat linnun. Ujompi tyttö poimii vielä männynkäpyjä haudan merkiksi ja asettaa keskelle ison sulan. Illalla taivaalta putoilee uutta lunta, joka peittää pihan hiljaiseksi. Kohta on taas joulu.

.....
Minna makaa aivan hiljaa kerrossängyssä. Hän laskee ohiajavia autoja ja yrittää erottaa liikenteen seasta lumiauran. Joka kerta kun risteyksen liikennevalot vaihtuvat, Minna kipristää varpaitaan ja kuuntelee oikein tarkkaan. Lopulta hän kyllästyy ja heittää peiton sivuun kuin viitan. Minna on jo iso tyttö ja osaa hypätä alas sängystä. Hän kuvittelee olevansa ritari ja ponnistaa muurin yli linnan jäiselle pihalle. Ritarit eivät laskeudu pylly edellä. Ritarit liikkuvat arvokkasti ja kumartavat kamarineidoille, jotka hymyilevät ja katsovat ujosti kenkiään.

Minna hieroo silmiään ja räplää auki joulukalenterin luukun. Pupu. Ulkona ei ole vielä lunta kuten kalenterissa. On vain matalia, ruskeita kasoja ajotien vieressä ja huurretta ikkunanpuitteissa. Minna puristaa luomet tiukasti kiinni ja toivoo. Jos hän arvaa katsomatta mikä sukka kuuluu mihinkin jalkaan, jouluna sataisi kasoittain pehmeää lunta. Sitten hän rakentaisi ison lumiukon ja pukisi sille myssyn ja kaulahuivin niin kuin telkkarissa.

Keittiöstä kuuluu ääniä. Äidin ääni ja Mintun. Isä varmaan nukkuu vielä. Minna tietää ettei isää saa herättää, koska se on öisinajattelija. Tyttö pukee paksun lämpökerraston nopeasti päälleen, koska on tarha-aamu. Ja ettei äiti syytä vitkuttelusta. Minnaa pelottaa, kun äiti suuttuu. Äidin huulet katoavat ja silmät katsovat suoraan läpi. Kun Minna on aikuinen ja hänelle kasvaa parta, hän sanoo takaisin. Rouva, hän sanoisi ja sukisi suippoja viiksiään. Minna pitäisi merkitsevän tauon. Nyt rauhoitutaan.

Kun Minna avaa huoneensa oven, tuoksuu pulla. Se ei ole hyvä merkki. Minnalle tulee heti epäilevä olo. Ehkä jokin on vialla, kun tarhapäivänä leivotaan, mutta äiti hymyilee ja sanoo, että sillä on pitkä aamu. Minttu istuu syöttötuolissa ja rummuttaa pöytää pullanpalalla. Sillä on sokeria suupielessä ja rinnuksilla.

–  Otatko sinäkin yhden, äiti kysyy ja pyyhkii suutaan.
–  Joo.
–  Onko kiva kun saa rauhassa syödä?
–  Joo, Minna vastaa ja levittää suunsa oikein isoksi kuin hevostallin saranat. Niin että siitä mahtuisi kokonainen heinäpaali ja haukkaa puolet pullasta.

–  Et viitsi leikkiä ruualla Minna. Koeta edes nauttia, äiti sanoo ja huokaa.
–  En ole Minna, olen ritari, tyttö vastaa ja yrittää miettiä isoja sanoja, joita ritarit käyttäisivät puhutellessaan tallihenkilökuntaa.
–  Suvaitsettehan, hän lisää ja tunkee toisen pullan puoliskon suuhunsa.

Vaikka Minna yrittää pureskella huolella, lentää murusia lautaselle ja pöydälle lautasen viereen. Siemailen, hän jatkaa ja tarttuu maitolasiin. Minttua naurattaa. Äitikin hymyilee ja tarjoaa lisää maitoa. Jos ehdin juoda maitolasin tyhjäksi ennen kuin kahvi on keittynyt, minulle kasvaa isona tuuheat viikset, eikä mitään pahaa koskaan tapahdu ja kaikki on aina hyvin, Minna ajattelee. Jos ehdin juoda maitolasin tyhjäksi.

.....
Viime keväänä naapuri sai halvauksen. Muistan kovan kolauksen ja miten ajattelin, että taas on alkanut viikonloppu ajoissa. Yleensä aloittavat torstaina ainoastaan niinä viikkoina, jolloin perjantaina tulee tuet. Nyt Seija istuu pyörätuolissa ja on vihainen. Yritin piristää häntä kehumalla parveketta, joka on iso ja suojaisa, mutta huomioni ei ollut paljon arvoinen.

Olin luvannut auttaa Seijaa kauppamatkalla. Naapurin ukko seisoi vieressä, raapi etumustaan ja katsooi päältä kun puin vaimolle päälle villasukat ja paksun läppäpipon ja lopuksi toisen kauluhuivin. Kukaan meistä ei sanonut mitään. Pariskunnan aamuinen riita väreili ilmassa ja teki siitä raskaan hengittää. Aivan kuin ainoastaan osa sanoista olisi tullut kuulluksi ja toiset jääneet ilmaan riippumaan. Pelkäsin kireän tunnelman seuraavan minua kotiin, niin että kiirehdin päällysvaatteideni kanssa ja työnsin Seijan rappukäytävään.

Kun pääsimme ulos ja puskin pyörätuolia edelläni hangessa, aloin katua lupaustani. Matka olisi raskaampi kuin kuvittelin. Yritin avata keskustelun jostakin kevyestä.aiheesta. Joulu tuli ensimmäisenä mieleen. Jotakin sanoakseni kysyin mitä ruokia naapurien jouluun kuuluu.

–    Kun tulee tiettyyn ikään asiat muuttuvat, Seija vastaa.
–    Aivan. Tai siis niinkö?
–    Kuten herkkukorit. Ukko kantoi niitä kotiin harva se joulu, kun vielä oli töitä. Nykyään herkkukori on sattuma.

–    Niin kuin onnenkantamoinen jouluarpajaisissa?
–    No ei. Enemmän kuin turvattu eläke. Seija naurahtaa. En oikein ymmärrä, mikä siinä oli hauskaa.

Etenimme loppumatkan hiljaisuudessa. Suurmarketti oli täynnä pariskuntia ja perheitä ja äitejä. Naapuri kertoi, ettei koskaan halunnut sitä elämää. Miksi hänen täytyisi kulkea letkassa kodikoneiden ja vessapaperitornien ohitse hedelmähyllylle, sieltä kalatiskille ja vihdoin leipäosastolle, jos hän haluaa olutta ja ukko makaronilaatikkoa. Myönsin hänen olevan oikeassa.

Lauantaisin Suurmarketti muistuttaa karusellia. Tai aikuisten piirileikkiä, jossa kaikki kulkevat pareittain saman reitin, ikään kuin kaikilla olisi samat tavoitteet. Niin kuin olisimme tekemässä suuria valintoja, kun kuitenkin täytyy laskea jauhelihan kilohinta.

Jatkoimme säilykepurkkihyllyjen viertä kahvioon, joka on kaksi riviä pitkiä pöytiä keskellä leipäosastoa. Eläkeläiset kansoittivat penkit, koska täältä sai kahvia kolmeenkymmeneen sentiin kuppi. Se oli meillekin sopiva hinta. Otimme tauon ja seurasimme ruuhkaikäisten kiirettä. Minä korkeassa kahvilatuolissa ja naapurini omassaan kuin kyttäyskeikalla. Eikä kukaan uskaltanut hakea edessämme olevasta hyllystä alennusdonitseja. Ottivat kauempaa kääretortun tai sitruunakakun. Seija asetti varovasti pahvisen kahvimukin syliinsä.

–   Ihmiset eivät halua vakuuttaa meitä siitä, minkä jo tiedämme. Turhanpäiten he häpeävät sitä, kuinka elävät.

–    Mutta sinä et, kysyn varovasti. Seija virnistää. – Ei ole aihetta. Kaikki valinnat kun näkyvät naamasta. 

En ollut koskaan huomannut, miten Seijan posket likistyivät vasten suuria silmälaseja mitä leveämmin hän hymyili. En ymmärtänyt mikä häntä nauratti, mutta en antanut sen häiritä Kun tarkemmin mietin, en ollut aiemmin nähnyt Seijan nauravan ja sitten ilo tarttui.

Vanhuksen nauru kiiri Suurmarketin kattoon ja säikäytti liikkeelle sinne eksyneen varpusen. Lintu lensi  hädissään korkean varvin pullatiskin ohitse ja säikäytti tuote-esittelijän. Limpputikkuja odottavassa jonossa syntyi hämmennystä. Äiti kaappasi lapsen kainaloonsa ja esittelijä yritti ruumiillaan suojata tarjoiltavia.
- Lintubakteereita, naapurini huomauttaa ja pyrskähtää. Hain meille santsikupit kahvia ja seurasimme pitkään tuloksetonta pyydystystä. Koko tämän ajan Seija ulvoi naurusta. Lopulta hän osoitti sormella, koska ei enää kyennyt sanallistamaan hauskuuden kohdetta. Ilo ei ottanut loppuakseen, vaikka nuori vartija käski meidän poistua kohti kassoja.

Nauroimme vielä matkalla kotiin. Koko matkan aina viimeisiin liikennevaloihin saakka. Kun naapurin ukko avasi ulko-oven, pyysin hänet sivummalle ja ilmoitin, että tästä lähin ostetaan jouluksi kotiin herkkukori. Minä ja Seija. Me kävisimme ostoksilla joka lauantai kunnes se on täydellinen.

1.
Vera oli aina ollut isän tyttö. Isä kiikutti häntä polvella, silitti hiuksia ja antoi rahaa toffeeseen. Vera oli isän enkeli, eikä häneltä puuttunut mitään. Mutta isä oli jo vanha ja hänen kävi kuten iäkkäiden ihmisten tapaa. Vasta kun hänen ympärilleen muodostui tyhjää tilaa, Vera huomasi olevansa yksin. Talvi oli kylmä ja asunto hiljainen ja sitten tuli ilmoitus vuokrasopimuksen lopettamisesta. Noutaessaan avaimet vuokraemäntä kertoi, että rajan takana olisi tekemättömiä töitä. Siellä maksaisivat tuplasti sen minkä täällä, koska omissa ei ole ottajia. Ja kun tiheät metsät likistyivät varastohalleiksi, urheilukentiksi ja markettien parkkipaikoiksi Vera oli varma, ettei ainakaan olisi yksinäistä. Puut tippuivat hiljalleen ja maa paljasti palasia asfalttikenttää. Ihmiset olisivat näkyvillä ja kuuluisi puhetta ja kaikki järjestyisi.

Hannes ajaa pillurallia joka perjantai kahdenkymmenenviiden euron matkan. Enempään hänellä ei ollut varaa, mutta se oli sijoitus. Hänellä oli elämässään tyttöystävän mentävä aukko. Talvisin hän yleensä sai kyytiin kauniita mutta vähäsanaisia tyttöjä, jotka olivat matkalla ostoskeskuksen mäkkärille tai kotibileisiin ja jotka eivät koskaan huolineet häntä seuraan.

Keväällä kokeileva lämpö sai ihmiset jälleen katsomaan silmiin. Vieläkään ei tosin  pyydetty mukaan, vaikka viime kuussa kävi lähellä. Silloin hän huomasi Veran. Tyttö seisoi irrallisena asemalla ja pujotti käsiä taskuun kuin kirjekuoria. Hannes hiljensi vauhtiaan. Tarkasti löydön ylhäältä alas ja takaisin. Tämä kelpaisi hyvin.

On ihmeellistä miten asiat järjestyvät. Heillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta molemmat tupakoivat. Nuoret nojasivat auton kylkeen ja Hannes puhalsi ilmaan rauhallisia savukiekkoja. Vera noukki äkkiä maasta pullonkorkin ja heitti sen savurenkaasta suoraan läpi. Osoittautui, että siinä hommassa he olivat hyvä tiimi. Samana iltana he ajoivat Hanneksen asunnolle roskamäkeen ja nostivat Veran matkalaukun olohuoneeseen. Sinne se jäi sohvan taakse.

Koska Vera oli uusi täällä, hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin oppia. Eikä Hanneksella ollut muuta tekemistä kuin opettaa. Maitoa, hän sanoo ja nostaa tölkkiä. Ja jatkaa sitten: laitetaan jääkaappiin. Kesä oli heille kohottavaa aikaa. Yhteiset rutiinit olivat uusia ja viehättäviä. He ostivat joka viikonpäivälle oman värisensä askin tupakkaa. Maanantai oli punainen, tiistai sininen, sitten valkoinen ja vihreä. Sen jälkeen sekoiteltiin pakkoja, niin että tunnistetaan kaikki välivärit. Hannes huomasi olevansa hyvä opettaja ja syksyyn mennessä mies oli kertonut Veralle kaiken minkä tietää. Tyttö oli myös oppinut missä tavarat kotona sijaitsivat ja mitä aikataulua Hanneksen päivärytmi noudatti.

Alkusyksystä oli vielä lämmintä ja sitten kun ei enää ollut, Hannes meni takasin töihin ja laitettiin lämmitys päälle. Hanneksen oli hyvä olla. Hän osoitti tunteita ostamalla tuotteita. Suklaata ja tupakkaa kotimatkalta, puukauha kauempaa. Se oli komea. Varressa oli käsinmaalattuja kukkia,jotka oli piirretty ohuilla tarkoilla vedoilla.

Koko syksyn Vera hoiti arkea eikä poistunut turhanpäiten kotoa. Sellaisia on vaikea löytää. Kaupunki on täynnä zumbaavia siiderin juojia. Hän oli hyvä tyttö. Osasi olla tarpeen tullen hiljaa ja tarpeen tullen nauravainen, eikä muunlaisille tavoille ollut tarvetta.


2.
Kaupungissa talvesta ei tullut lumista. Kattojen yllä näkyi vain harmaa matto, josta valo ei pystynyt läpi. Ja kuukausista muodostui pitkä yö, niin että keväällä kun aurinko räpsäytti valot päälle olisi vielä halunnut pysyä piilossa. Värjötellä patterin vieressä ja vetää sälekaihtimet eteen. Sinä aikana Vera oppi kielen. Hän ei ainoastaan asioinut kaupassa, hän vaihtoi kuulumisia. Ensin tyttö keskusteli säästä ja elintarvikkeiden hinnoista, sitten elämäntilanteestaan. Hän alkoi viettää yhä enemmän aikaa asiolla. Pian Hannes huomasi kuinka väsynyt Vera oli iltaisin. Tyttö nukahteli, vaikka Hannes kädestä pitäen näytti kuinka kukkiin vaihdetaan mullat pitelemällä ruukkua roskiksen päällä.

Kun asfalttiteillä näkyi enää satunnaisia hiekkakasoja, Vera sai töitä lähikaupan siistijänä. Ja kun työtä oli jatkunut kaksi viikkoa, hän kertoi tarvitsevansa uuden paitapuseron. Hannes ihmetteli syytä, koska ei nähnyt sellaiselle tarvetta, mutta tahtoi silti lähteä seuraksi. Seuraavana lauantaina mentäisiin yhdessä megamarkettiin. Kunhan ehdittäisiin takaisin. Veralla oli lauantaina pyykkivuoro eikä Hanneksella enää puhtaita sukkia.

Paikan päällä mies hieroi jokaista paitaa sormiensa välissä eikä pitänyt yhdestäkään. Osoitti selvästi etteivät röyhelöt ja vinot leikkaukset olisi sopivia. Koska muita ei ollut tarjolla ja äänenkohottamisen välttämiseksi, Veralle ostettiin valkoinen kauluspaita. Se tuoksui uudelta.

Marketin kassalla oli pitkä jono ihmisiä, kaikki kiireessä jonnekin. Kauempana karkkihyllyllä,  missä aika pysähtyy, riekkui parvi nälkäisiä lapsia. Vera seisoi hiljaa Hanneksen takana kuten oli tottunut. Miehen selän takaa hän näki kaiken. Kun he lopulta saavuttivat kassaneidin ja saivat ostostaan kuitin, Hannes suuntasi harppoen heiluri-oville ja kohti parkkipaikkaa ja siellä odottavaa autoa. Silloin Vera kierähti kannoillaan ja takaisin sisään. Hän kohotti päätään ja suoristi selkänsä kuten naiset, jotka ovat omillaan. Hän hakisi omansa pois. 

Vaikka Vera viipyi sisällä vain yhden tupakan verran, huudetaan hänen nimeään parkkipaikalla. Ääni oli kuin hälytys. Se kuului tuulikaappiin saakka ja kyyristi tytön selän. Hän käveli vikkelästi ihmisten ja autojen välistä ja istuutui paikalleen etupenkille. Hannes sytytti toisen tupakan. Sitten he ajoivat pois parkista, ohi liikenneympyrän ja kääntyivät tielle kohti roskamäkeä. Mutta tänään Vera ei pysty istumaan hiljaa. Sanoja ei voinut estää ja eikä tulkita väärin. Ne valuviat ulos virheettöminä ja varmoina ja täyttivät auton uudella hiljaisuudella. Samana iltana Vera nosti matkalaukkunsa sohvan takaa ja pakkasi siihen ostamansa valkoisen kauluspaidan sekä valkoisen v-aukkoisen kietaisun. Puukauhan hän jätti tiskipöydälle.

....

Vaikka olin vannonut pysyväni hytissä, minun tulee nälkä. Pian jonotan lounasta keskellä ihmisryhmää. Tekisi mieli lihapullia, mutta ne ovat painavia. Ravintolassa ruoka maksaa annoksen painon, ei maun verran. Muistan miksi en enää käy risteilyllä. Vanhuksia on tullut porukalla. Niillä on hoitohenkilökuntaa ja maksumiehet paikalla. Kaikki ovat pukeutuneet juhlavasti, vaikka osaa talutetaan sen oloisina, etten usko niiden ymmärtävän olevansa mukana. Innostusta se ei näytä laimentavan. Pystyn hyvin ymmärtämään sen. Vaikka vaimolla oli dementia, ruoan päälle Irma ymmärsi loppuun saakka. Vielä viimeisellä viikolla se sylki maksalaatikosta rusinat pöydälle, koska ei halunnut sotkea makeaa suolaiseen.

Edessäni vanhukset seisovat ryhmittäin ja ringissä kuin pallomeressä ja pohtivat ääneen lounasvaihtoehtoja. Niitä on kaksi. Kalapullia ja muussia tai lihapullia ja makaroonia. Puhe ei vie mihinkään. Se on enemmän reagointia valinnan mahdollisuuteen. Kun on elämänsä tottunut tyytymään siihen mitä on tarjolla, vaihtoehdot muodostuvat ongelmaksi. Ehkä juuri siksi Irma suhtautui  helpotuksella, vaikka lääkäri ja lapset hätäilivät. Me kävimme joka päivä kävelyllä ja kerran kotiin palatessa Irma kysyi että kuka täällä asuu. Vaimo nukkui paljon ja kun välillä havahtui, ei muistanut missä heräsi. Jonossa on liikaa aikaa muistella. On sietämätöntä muistaa kaikki ne vuodet, jokainen kaunis aamu ja uusi ilta.

Pöydässä joku kysyy, jos vastapäätäni on vapaata. Kohotan katseeni ja kysyn että miltä näyttää.
      - Onko? On tässä, se päättää ja istuutuu. Rouvalla on päällään kevyt villatakki, jonka läpi hän tuoksuu saippualta ja innostukselta.
    - Voitin karkkibingossa Budapesteja, se aloittaa. Kohautan olkiani. Sen pitäisi riittää. Lopulta nainen jatkaa kertomalla ettei edes pidä Budapesteista. Kysyy jos minulle maistuisi.
    - E.
   - Niin. Ne on jotain mitä pitää vierasvarana, sanoo. Ei sillä ole mitään käsitystä. Irma ei olisi koskaan suostunut tarjoamaan sellaista tahmaa.

Minua ei huvita jutella, niin että tyydyn katsomaan vierasta tiiviisti. Toivon, että hän näkisi katseestani kaiken mitä on ollut. Kokemuksia ei saa pois, mutta ne on myös välillä vaikea saattaa ulos. Ei me Irman kanssakaan juteltu. Riitti kun jaettiin elämä. Vaikka viimeisinä aikoina se välillä kysyi kuka minä olen, ja sitten kuka se itse on. Täytyy luottaa siihen, että kokemukset näkyvät naamasta. Että ne on kuin vanhenemisen merkit, eikä ole tarvetta tuottaa ajatuksiaan turhaksi puheeksi. Aika on värjännyt sormenpääni keltaisiksi, ajatukseni sameiksi ja vähät hiukseni hopeisiksi eikä ole muuta lisättävää.

Rivakka pino askartelurapuja naisen edessä on huvennut. Pöydässä tuoksuu meri. Se hieroo sormenpäitään  sitruunalla ja kuivaa ne sitten paperiin. Naisella on kauniit vaalennetut hiukset, rakennekynnet ja järkähtämätön puolihymy. Se yrittää vielä keskustella samoista aiheista, joista töissä keskustellaan kahvitauolla. Minä en ymmärrä sellaisesta. Ei se sitä ole, etteikö minulla olisi mielipiteitä. En vain ole tottunut. Kun olen syönyt valmiiksi, nousen ja palaan hyttiini.

....

Olen tempoileva luonne. Se tekee minusta paitsi loistavan pianistin myös neuroottisen. Aamulla ilon kautta ja illalla köysi kaulaan. Siinä välissä ei oikeen ehdi muuta kuin ihmetellä, että mikä minulla nyt on. Onneksi tunnelmat elävät sellaisella vauhdilla, ettei itsetuhoajatukset ole ehtineet vielä toteutua. Voisihan sitä päivät päästellä chopinit ja debussyt, mutta kun ei huvittaisi enää. Vähemmän tuskainen olo minulla on niinä hetkinä kun saan häiritsemättä pianon sijasta sormeilla tetristä. Silloin en huomaa poukkoilla ja mieleni lepää. Keskityn asettelemaan toistuvia palasia kohdalleen ja ne rakentavat pudotessaan todellisuudesta tasaisen. Kun vihdoin onnistun siinä, kaikki taas katoaa.

Tänä aamuna tuntui siltä, että risteily voisi olla tapa päästää hetkeksi irti. Se tekisi minulle hyvää. Laivalla ei ole liikaa vaihtoehtoja. Oikeastaan ei ole vaihtoehtoja ollenkaan. On vain jaettu myöntyminen siihen, että tässä sitä nyt ollaan seuraava vuorokausi, eikä täältä noin vain pääse pois. Paitsi kaiteen ylitse ja silloinkin laiva varmasti käännetään ympäri ja hypännyttä naarataan miesvoimin tuntikaupalla. Onhan sitä tapahtunut, mutta minusta se on noloa. Että joku itsestään tekee niin suuren hahmon että joukolla pitää perään sukeltaa. Vaikka eläville tulee kylmä.

Koska pelkään pian tulevani reissun suhteen katumapäälle, pukeudun ja kävelen jokirannan kautta satamaan. Matkalla joudun pysähtymään ainoastaan odottaakseni laivajunan ajavan ohi. Huomaan helpotuksekseni sen olevan miltei tyhjä. Kevättalvi ei ole sesonkiaikaa. Niinpä voin pudotella samalla rytmillä tiskille, jossa minua palvellaan kuin kanta-asiakasta. Minussa syntyy vahva tunne siitä, että tänään palaset tulevat asettumaan.

Kun kulkutunnelien portit avataan, syntyy joukossa hosu. Minäkin kiirehdin. Päästyäni laivaan laskeudun heti hyttiin autokannen alle ja sammutan kaikki valot. Ainoastaan sänkylamppujen oranssit valonkatkaisimet loistavat, koska en saa niitä pois päältä. Ne valaisevat seinää ja kappaleen kokolattiamattoa, vaikka asettelen niiden päälle kahdet villasukat. Mutta jos kiipeän yläpetiin ja asetun pitkäkseni, en enää erota merkkivaloja pimeästä. Siinä asennossa ei tempoilla ja pian muistan kuinka paljon pidän moottorin äänistä. Sen epätasaisesta rytmistä ja hurinasta, joka tuntuu pyörittävän ympyrää. Ja vaikka laiva tietenkin lipuu sinne ja takaisin, minulle sopii hyvin vain olla. Pysyä paikallaan hytissä kuin ilmaisessa parkissa. Eikä ole kiire. Aika kuluu ehtimättäkin. Se ei haittaa, koska ilman tavoitteita päämäärä on toisarvoinen.

.....

Eeron lähdettyä Helena seisoi parvekkeen oven edessä ja piteli itseään vyötäisiltä. Ensimmäisen kerran tuntui, että nyt voisi hellittää. Ovenraosta tunki kylmää eikä villatakki lämmittänyt, vaikka sen alla oleva paita on angoravillaa ja sen alla vatsa pehmeä. Tuntui kuin olisi torkahtanut. Hetkeksi ummistanut silmänsä ja unohtanut herätä.

Miten kauan olikaan kulunut. Hän oli etääntynyt vanhoista luokkakavereistaan, jotka hankkivat ammatillisen koulutuksen ja perheen ja asuivat nyt rivitalossa. He tiesivät tarkoin mitä milloinkin tulisi tapahtumaan ja mikä olisi työnjako. Milloin sauna on lämmin ja kuka kuskaa lapset harrastuksiin. Eikä hänellä ollut otetta mistään. Silti vuodet olivat kestäneet niin kauan, että tuntui kuin se kaikki olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Ja niin se ehkä olikin. Lapsuus, nuoruus ja aikuisuus olivat seuranneet toisiaan, mutta eivät pystyneet muodostamaan jatkumoa. Ja nyt hän poikkeaa menneestä vastakohtaisuuteen saakka.

Puolityhjässä olohuoneessa näkyy vieläkin tarkasti paikka, jossa sohvaryhmä eilen seisoi. Helena katsoo hämärtyvästä ikkunasta kauppakorkean seinää, sen vieressä laskevaa jyrkkää mäkeä ja ymmärtää ettei kestäisi enää yhtään talvea näissä huoneissa. Hän ei halua todistaa kauppakorkean nyppylän jokavuotista muuttumista pulkkamäeksi. Eikä lapsien tipahtelua äkkijyrkän reunan yli portaikkoon. Se ei huvittaisi häntä enää. Koska kenenkään elämä ei ole suora viiva. Vanhempana sen näkee jos uskaltaa katsoa taakseen.

....
Aamulla kun heräsin, ajattelin että minun olisi hyvä päästä jonnekin kotoa. Käydä jossain. Nähdä vähän ihmisiä. Aurinko oli kirkas kun avasin sälekaihtimet. Valo siilautui mäntyjen kärjistä ja häikäisi naapuritalon ikkunat. Huomasin että aamulla on sittenkin aika kaunista. Kukaan ei näe asuntooni sisälle, niin että voisin kulkea alasti tai polttaa ihan ikkunan vieressä jos haluaisin. Jos minulla olisi polttoa tai edes lämmin, haluaisin kyllä. Mutta ulkona tuulee ja lokakuun hyinen ilma puskee sisään. On joko mentävä takaisin peitteisiin tai puettava päälleen. Hetken innostuksessa valitsen jälkimmäisen, vaikka se tuntuu työläältä ja pohjimmiltaan haluaisin siitä palkinnon.

Kerrostalon pihalla seisoo sitkeä eläkeläismummo, joka sanoo että olen parkeerannut pyöräni väärin. Se kuuluisi siirtää kaksikymmentä metriä vasemmalle, aivan roskiksen viereen. Teen kuten hän pyytää ja mummo seuraa katseellaan toimitusta. Sitä selvästi jututtaa, eikä minulla ole mitään kuuntelemista vastaan. Niinpä hän kertoo minulle roskamäestä 60 vuotta sitten. Ja miten talon julkisivu viime syksynä vihdoin maalattiin alkuperäisellä kirkkaan vihreällä. Niin kuin 50-luvulla. Minullakin on tarinoita roskamäestä. Mutta en osaa sanallistaa ajatuksiani. Osaan vain kirjoittaa niistä, koska tarinani syntyvät syvässä ajatuksettomuuden tilassa. Ne on tarkoitettu korkeintaan ääneen luettaviksi, eivätkä ne ole hauskoja. Niinpä vaikenen, vaikka se saa minut tuntemaan itseni kummalliseksi. Joksikin joka on jo elänyt, mutta jolla ei ole siitä mitään kerrottavaa.

Kylmästä huolimatta pysyn päätöksessäni ja otan bussin kohti keskustaa. En ole pitkään aikaa tehnyt sitä. Matkalla ikkunoista näkee kaupungin sisään. Katson tiilitaloja ja valtavia etupihoja. Suuria lämpöisiä autoja ja syksyllä pihaan hylättyjä trampoliineja. Niin paljon tilaa. Vaikka roskamäessä on pala mäntymetsää, jalkapallokenttä ja puistokin, alueella asuu myös paljon ihmisiä korkeissa taloissa. Siellä ei tehdä suuria eleitä jos mustalaisten pyörittämää karaokebaaria ei lasketa. Kun muutin roskamäkeen luulin jättäneeni kaupungin, mutta bussin saapuessa torille ymmärrän kaupungin jättäneen minut. Minun rytmiäni ei kaivata täällä. En ole koskaan ymmärtänyt kaupungin ihmisiä enkä niiden tavoitteita. On parempi katsoa sitä kaukaa. Niinpä istun paikallani kunnes bussi jälleen nykäisee liikkeelle. Matkalla oleminen helpottaa. Ajattelen kotiani roskamäessä ja miten etäisyys on mitta, jolla määritellään aikaa.

....

Ryhdikäs keski-ikäinen nainen istuu kahvilassa joka oikeasti on akvaario ja odottaa puhelinaikaa lääkärille. Odottakaa sulkematta puhelinta, se sanoo. Tuula on jo odottanut miltei puoli tuntia. Hän on valinnut paikan aivan ikkunan vierestä niin että kuulee kuinka ulkona sataa. Ihmiset poukkoilevat hassusti autotien yli. Heitä on joka puolella, eivätkä kaikki malta odottaa vuoroaan suojatiellä vaan hyppäävät tien yli sen vierestä. Tuula odottaa kunnes valot tien toisella puolella vaihtuvat, ja yrittää sitten arvata kuinka monen on seuraavassa väenpaljoudessa astuttava keskelle vesilammikkoa. Kahvilassa on hiljaista. Siellä on vaikea käsittää kiirettä ja viimaa koska radio soittaa helposti kuunneltavaa musiikkia.

Suklainen leivos ei mene alas, vaikka Tuula odottaa kauan että kahvi jäähtyisi. Hän kääntelee siroa lusikkaa sormissaan ja katsoo ulos. Ensin hän kuulee vain sateen ikkunassa. Sitten hän näkee läpi ja eteensä. Mitä jos ei olekaan enempää annettavaa. Se tarkoittaisi, että hän on odottanut koko ikänsä. Odottanut kasvamista aikuiseksi. Sitä oikeaa miestä. Odottanut lasta. Ennen sitä hän odotti tulevansa raskaaksi ja vielä pidempään ukon suostuvan ajatukseen. Hetki vielä, puhelin sanoo. Mutta Tuula nousee, pakkaa kännykän käsilaukkuunsa ja kävelee sateeseen. Ennen astumistaan ulos nainen lisää huulipunaa. Sillä hetkellä radio puhuu hänelle. Nouse ja loista, pois pelon pauloista, se sanoo. Aivan. Sen sijaan että ottaisi raitiovaunun roskamäkeen, hän astuu bussiin Pohjanmaalle. Kerttu ymmärtäisi, hän ajattelee. Soitan matkalla. Kerttu on vielä siellä.

....

Hannu elää yltäkylläisessä yksinäisyydessä. Muutamassa vuodessa hänen onnistui päästä eroon niin ystävistään kuin sukulaisistaan. Kaikki oli paljon helpompaa kuin hän olisi ikinä osannut kuvitella. Ei siihen tarvita kolkkoa abstraktiuden tasoa eikä massiivista lainaa. Lama tietenkin auttoi. Ja opintoja seurannut pitkä työttömyys. Se aika oli Hannulle kuin aalto, jonka harjalla hän ratsasti kohti kotia.

Ystävät olivat helposti irrotettavissa. Niistä eroaminen ei tuntunut oikein miltään. Kuin olisi leikannut varpaan kyntensä tai provosoitumisen merkiksi eronnut kirkosta. Oikeastaan ne eivät olleet ystäviä lainkaan. Hannua kyllästytti kuinka ne takertuivat sivistyssanoihin, jotka luulivat omistavansa ja poskipartoihin, joita luulivat taiteellisiksi. Ja kun hän muutti keskustan pistetaloista, jätti hän muuttokortit lähettämättä. Hän koki tehneensä oikein. Oli helppo olla sillä vastuun puute teki olon keveäksi.

Hannun asunto on pieni kerrostaloyksiö aivan roskamäen laidalla. Se on korkea, kaikuva huone, jonka katossa viereisen ohitustien humina kiertää aina kun ikkuna unohtuu auki. Jääkaapin hän on täyttänyt tyhjillä pulloilla, koska syö ruokansa enimmäkseen paketista. Hannu ei halua käyttää asunnon vanhaa kaasuhellaa. Ei sen jälkeen, kun poltti uuniin tirkistellessään päälakensa. Valmiiksi lyhyet hiukset sulivat vielä lyhyemmäksi käppäräksi ja päähän tuli punakka fritsun näköinen aukko, jossa ei vieläkään kasva karvaa. Mutta ei se häiritse. Yksinäisyys on juhlavaa eikä Hannulla ole tarvetta nähdä ketään.

.....
Elin maailmassa aivan sattumalta ja oikeastaan se oli hyvä. Minun oli hyvä olla. En herättänyt kenessäkään minkäänlaisia tunteita. Muistutin hyvinkoulutettua perhekoiraa, söin kädestä suuhun ja puhuin muiden ajatuksia ominani. Ulkonäköni ei kai haitannut ketään, koska en näyttänyt oikein miltään. Eikä mielipiteeni häirinnyt, koska niitä ei joko ollut tai pidin ne omana tietonani. Mutta jokaisessa elämänvaiheessa on varjonsa. Niinpä kasvoin siitä ajasta ulos.

Jos ennen näin mahdollisuuksia, tänään huomaan ainoastaan esteet. Erityisesti raha-asiat näyttävät muodostuvan minulle ongelmaksi. Jos saan töitä, käytän kaikki rahani etukäteen. Sen jälkeen siirryn luotolle. Ostan ruokaa laskuun kunnes sitä ei minulle enää myydä. Noukin kadulta tupakantumppeja pitkällä tikulla. Mutta kerjäämään en pysty, koska en osaa soittaa haitaria. Kun tulee aika haen EU-ruokakassin Köyhäinlähetyksestä. Tarjoavat sumpit päälle ja kysyvät kuinka menee. Vastaan valvovani joka yö, koska on kylmä ja eikä asuntolan patterit ole päällä. Mutta aurinkoisena päivänä voin nukkua neljäänkin asti. Silloin alkaa ruuhka ja ihmiset ajavat kotiin yksin kaikki omissa autoissaan.

Myöhemmin olen edelleen maailmassa ja näinkin on ihan hyvä. Raha vain ei vieläkään ota riittääkseen vaikka yritän pihistää ja nostin lainaakin. Se hupenee. Ja sossussa sanovat ettei ole menoja. Niinpä ei ole tarvetta tuloillekaan. Ne eivät puhu minulle luonnollisesti. Painottavat sanojen kokonaisuutta niin että merkitys karkaa. Kun yritän keskittyä, se on kuin huitoisi käsillä ilmaa. Se on kaikki niin kovin outoa enkä jaksa teeskennellä ymmärtäväni sisältöä. Olen aikuinen ja minulla on oikeus valita mitä kuuntelen. Matkalla ulos tervehdin vahtimestaria. Hän kohtelee minua ystävällisesti. Rappukäytävä on leveä ja lämmin, korkea, valkoinen ja hiljainen.

....

Sinä iltana avioliitosta ei tullut mitään. Keijo käski Susannan painua. Susanna käytti sanoja kuten keuhkoahtauma ja vanhuksen ryhti. Ja minä istuin lähibaarin jakkaralla täysin sekaisin. Viina tyynnyttää odottavaa mieltä, sanotaan, mutta se ei pidä paikkaansa ollenkaan. Se hiertää tuonnempana kuten kaikki puoliteiset asiat. Vetää ajan kireälle vaikka yö venyttää väliin ja saa kaiken näyttämään kohmeiselta päivältä. Kun pimein kohta vihdoin taittoi aamuksi, yhtenäisti kahvilla jatkettu vuorokausi olemista.

Susanna ei saapunut. Ei vaikka lupasi. Koska hissin kolistessa alas, hän alkoi jälleen katua eroa. Ei hän halua  vanheta sekä köyhänä että lapsettomana, niin kuin minä en halua lisää ihmisiä. Lisäksi Susanna on liian hieno asumaan kahdenkymmenen neliön kaupungin vuokra-asunnossa. Se asuu Keijon luona ja nukkuu samassa sängyssä kuin laatikossa mutta eri lokeroissa. Keijo on lihava ja aina tosissaan, niin pullollaan miestä, että vihaa parsan ja pillun makua. Jälkimmäisen se huomasi liian myöhään.

Mutta tämä on nyt elämäntilanne. Tässä hetkessä kivuttomin mahdollinen ja tilapäiseksi tarkoitettu, kuten jo uutena hihansuista repsottava paita, pitkät jonot ja ahtaat luukut, ja uusimmat olutmerkit tai ainakin halvimmat. Enkä minä valita vaikka odotus on pitkä ja minä lyhyt sillä minulla on vain aika.

1.

Tapani ilmaisee kulmakarvoillaan odottavansa vastausta mitä ei tule. On kuin puhuisi lämpimikseen. Mutta hän on pitkässä suhteessa tottunut tekemään niin. Sen sijaan että toistaisi itseään hän räpäyttää ripsettömillä silmillään että Lasse voisi tällä kertaa huuhdella murokulhonsa. Kesken toista kuppia kahvia kädet alkavat silti täristä. Tapania pelottaa. Samalla hävettää että pelottaa, koska Lasse ei siedä sitä. Pelko on isoille epävarmoille miehille, se sanoisi. Kuten Gigglinin portsareille, hänen täytyisi lisätä. Vaikka Lassea jännittää, säilyttää hän aina ylpeytensä. Se on Lassella luonteessa. Kuinka sellaista voisi olla rakastamatta.


Mies seuraa kuinka toinen pakkaa laukkuunsa yhdet suorat housut ja kauluspaidan, pyyhkeen ja tohvelit ja lukulasit. Hän yrittää olla aivan hiljaa mutta joutuu venkoilemaan tuolillaan kun ei kehtaa itkeäkään. Neljäkymmentäkahdeksan tuntia. Ei sen pidempään. Sitten Tapani kysyy uudelleen. Kysyy vaikka tietää vastauksen kuuntelemattakin. Katsoo kun Lasse solmii kengännauhoja. Kun se valuttaa pää alaspäin hunajaa ääneen että kuulostaisi vakuuttavammalta. Vasta kun ulko-ovi kolahtaa kiinni Tapani nousee, kerää aamiaisastiat ja laskee vettä lavuaariin. Sitten hän tursottaa niiden päälle pitkän vihreän syljen pesuainetta.

2.

Kuluu viikko ja toinen, minkä jälkeen puhelimessa ei vieläkään ole Lasse vaan poliisi. Se sanoo sen minkä Tapani kysymättä tietää. Ääni on virallinen eikä tarjoa Tapanille vastauksia, ainoastaan tietoja. Kello näyttää pian kymmentä ja hän muistaa kaikki elämänsä päivät. Mutta ne kaatuvat eteenpäin tavalla jossa niitä on mahdotonta erottaa toisistaan. Ne pakottavat seuraavan alkamaan ennen kuin edellinen on ehtinyt loppua. Tapani repii irti puhelimensa akun, heittää palaset täysinäiseen roskasankoon ja imuroi kunnes veli hakee hänet pois.

Keväällä Tapani oli vielä jäljellä. Hän makaa pitkällään olohuoneen sohvalla eikä pese hampaitaan. Maaliskuu räväytti valot päälle vaikka Tapani tahtoi pysyä piilossa. Aluksi veli vei lääkäriinkin, joka kysyi miltä tuntuu. Mieleen ei tullut mitään. Käskivät laittaa pussillisen kuivia papuja rinnan päälle ja rentoutumaan. Sen jälkeen hän ei enää palannut. Tapani ei sytytä valoja. Se tekee muistoista pelkoa todemman.

....
Kokolattiamatolla makaa hiljaa vanha nainen. Hän tarkastelee itseään peilistä, jonka illalla vahingossa hajotti. Ulkona mäellä tuulee mutta se ei kuulu sisälle ja pian on jo aamu. Hämärä peilaa siruista joita on pudonnut kuluneelle matolle ja ympäri lattiaa. Kun kasvot vie lähelle palasia, ne vääristyvät niin että rypyt oikenevat. Asuntolan äänettömyys on  painavaa. Se puskee naisen korviin ja syntyy painetta ja niitä alkaa särkeä. Pään sisällä kiertää. Se on hiljaisuus, joka painaa hänet vasten lattiaa. Kukaan ei käy toisen luona syyttä. Se olisi palvelus ilman hyvää mieltä. Pelkkä velvollisus ilman korvausta.

Vanhus ajattelee kuinka hän vihaa ihmisiä koska niillä on salaliitto häntä vastaan. Ne supisevat ja arvostelevat. Moittivat hänen tapaansa kävellä, ajatella ja pidellä tupakkaa. Häntä kammottaa katsoa ihmisiä päin. Aina ne näkevät hänestä jotain mitä hän ei halua nähdä. Jotain mitä hän ei halua tietää. Saisivat lopettaa olemisen kokonaan. Sisällä on tunkkaista, mutta nainen ei sitä haista. Hän ei avaa ikkunaa koska ei näe sille tarvetta. Koska jokainen päivä on toisensa kaltainen. Jokainen on sunnuntai ja jokainen on pyhäpäivä kuten edellisen samanlainen ilta.

1.

Aamulla siivoja nousee aikaisin kuten joka aamu. Pesee hampaat ja harjaa hiuksensa joiden mahonkia hän aikoo syventää. Sitten hän lisää hieman poskipunaa. Hän on joskus ollut vavisuttavan kaunis. Nyt hän on uupunut. Siivooja laittaa kahvin tippumaan ja kävelee ikkunalle. Siitä on kauan kun hän sekä katsoi ulos että uskoi näkemäänsä. Oravien päättömään juoksuun ja mäntyjen korkealle piirtämään sahalaitaan. Naapuri väittää että nykyään tuulee enemmän kuin aiemmin. Tuulee pohjoisesta. Sen oikein kuulee kuinka hyistä ulkona on.

Siivooja on jo myöhässä kun puhelin soi. Se on Matti joka kysyy mitä kuuluu. Äänessä on naurua kun he sopivat tapaamisen seitsemäksi. Puhelun jälkeen nainen sammuttaa kahvinkeittimen ja kaataa juoman viemäriin. Sitten hän sulkee sälekaihtimet. Tänään hän ei jaksaisi luututa. Kun sitä tarkemmin ajattelee ei hän jaksaisi luututa enää ollenkaan. Siivooja astuu takaisin kylpyhuoneeseen ja riisuu froteisen aamutakkinsa. Sen sijaan että pukeutuisi ja astuisi ulos ja bussiin matkalla keskustaan, hän laittaa veden valumaan. Kun nainen istuutuu ammeeseen tuntuu vesi lämpimämmältä kuin se on.

2.

Paksua vaahtoa oli valunut eteisen lattialle ja värjännyt kynnysmaton Tervetuloa-tekstin. Talonmies seisoo rappukäytävässä sovitellen käsiä taskuunsa. Ei ole muuta tekemistä nyt kun hän on jo avannut oven yleisavaimella. Ambulanssi kaartaa hitaasti mäkeä ylös ja kääntyy pihaan johtavalle hiekkatielle. Irtokivet ropisevat renkaiden alla eikä ole kiire. Sillä on kaikki maailman aika. Talonmies huohottaa mutta seisoo liikkumatta paikallaan. Kun paarit vihdoin kannetaan ulos, hän tukee auki ulko-ovea. On jo kylmä vaikka on vasta lokakuu. Paljon kylmempi kuin aiemmin. Täytyy laittaa hanskat käteen ennen kuin haravoi pihan lehdet.

....
Lehtori kertoo kuvataiteen opiskelijoille suomalaisen nykytaiteen suuntauksista. Hän on kiusallaan abstrakti. Pudottelee isoja käsitteitä mutta ei kerro mitään. Sanoo paljon mutta jättää mainitsematta että suurin osa teistä tulee pitelemään maalitelaa SOLin keltapunaisissa. Lehtorilla on puvuntakki joka on joskus ollut tyyliä ja kasvonliikkeet jotka ovat vaivoin nähtävissä. Hän on niin väsynyt jumittamaan luukuilla että vastasi opettavansa lapsia. Mutta oikeasti hän on taiteilija. Oikeasti hän haluaisi.

....
Taas maanantai. Kävelen liukastellen märkää mäkeä alas ja nurkan taakse. Jatkan tietä pitkin kohti T-risteystä missä käännyn vasemmalle. Ei ole asiaa keskustaan. Tien vierustan mäntyjen välissä nuokkuu paikoitellen pari lehtipuuta ja odottaa. Ne ei jaksa tiputtaa lehtiään, mietin. Vai onko se varistaa, neste tippuu. Kesästä olisi helpompi pitää. Se on pisin perjantain ja maanantain välinen yö. Kiipeän porttiaidan yli ja tumppaan tupakan B-rapun kaiteeseen.Vetäisen rivakasti kahvasta. Mutta ulko-ovi on jäykkä ja siinä täytyy riippua  koko painollaan, että saa jalan väliin.

Ismo tulee avaamaan. Se on laittanut kohteliaisuushousut jalkaan. Siitä tiedän heti että Mona on tullut käymään. Mona on mielestäni aina ollut karmiva. Olenkohan minä ainoa joka pelkää Monaa.  Monaa ja mustaa miestä, ajattelen. Nainen työntää päänsä keittiön ovesta ja katsoo minusta staattisesti läpi. Sen täytyy keskittyä että saa sanottua hei. Sitten se selittää jostain virolaisista kissanpennuista ja kuinka niille pitäisi löytää koti. Minua ei kiinnosta ja toivon että Mona lähtisi pian. Sitten se menee. Ismo avaa kaljan ja ojentaa minullekin yhden. Sanoo että aamulla on aikanen nousu.

....

Olkia pitkin valuu kylmä vesinoro vessan matolle kunnes tyttö tarttuu pyyhkeeseen ja heilauttaa hiuksensa kohti lattiaa. On kiire koska täytyy vielä harjoitella peilin edessä oikeita ilmeitä. Hanna yrittää muistaa kuinka tunnistaa oma ryhmä ja että tänä vuonna hän ei jäisi yksin. Tänä vuonna hän löytäisi jonkun. He vaihtaisivat katseita ja sitten haalarin lahkeita. Hanna vaihtaisi mielellään siniseen. Vihreäkin käy. Tyttö kurottaa kuivaimen seinän koukusta ja pian kohina sulkee sisäänsä kaikki äänet ja ajatukset. Kuulostaa samalta kuin ajaisi lujaa pitkässä loppumattomassa tunnelissa.

1.
Täällä on monta taloa tyhjillään ja monessa on ihmisiä sisällä. Joskus on vaikea sanoa missä niistä. Öisin ne seisovat hiljaa että ne tunnistaisi toisistaan. Päivällä on liian häikäisevää katsoa tarkemmin. Silti talot pysyvät koska se on niiden luonteessa.

Roskamäki on vailla liikettä vaikka se tapahtuu harvoin. Silloin voisi luulla olevan rauhallista mutta se ei koskaan kestä kauaa. Miten niin et usko? Käyn täällä usein. Ei Roskamäki ole pelkkä sana. Eikä sen pelko. Se on olemassa usko pois. Jos tulisit tänne ymmärtäisit kyllä itse. Sitten voisimme tarkkailla niitä yhdessä. Katsoa kuinka ne toimivat. Sytyttävät valoja ja sammuttavat ne taas, sillä ihmiset ovat päättämättömiä. Voit jopa tuoda kiikarisi jos haluat. Mutta tuletkohan koskaan.

2.
Älä hermostu, haluaisin taas kertoa Roskamäestä. Tahtoisin niin näyttää sinulle. Tahtoisin että uskoisit minua. Tämä on selvästi minun paikkani. Ja ensin tulee minun paikkani, sitten minä, äite ja muut paikat. Joillakuilla kaukana on valtavat tilat. Tyrmistyttävää, sanoisit jos ne näkisit. Sitä voisi jo kutsua ahneudeksi. Mutta se on vain refleksi, he kasvattavat maitaan huomaamattaan: hyppytorni tuonne, patsaita tähän ja pomppulinna. Täällä ei ole sellaista lainkaan. Roskamäki on tehty hiekasta. Tai oikeammin asfaltista. Oikeastaan se kohta ei ole minun vaikka välillä alta pölisee paksu pilvi ruskeaa. Tässä kohtaa rapeus on vakio, sinä sanoisit ja minun olisi pakko myöntää sen pitävän paikkansa. Iltaisin minua jo väsyttää kun kirjoitan sinulle. Tiedä se.

....
Roosamari oli aina halunnut oman vauvan. Kaksi viikkoa viime tiistaista hän rohkaistui ja otti yhden ja alkuun se olikin kunnon pötkö ja sille ostettiin helistin ja oma patjakin hankittiin. Mutta sitten se kasvoi kummallisesti yli eikä Roosamari voi sietää sellaista. Alkoi sanoa vastaan vaikka ei tiennyt miten. Päästeli koko joukon ääniä vaikka olisi voinut sanoa suoraan. Sellaista Roosamari ei kuuntele ja pystyessään estää. Mutta ei hän ole paha ihminen. Ei vain välitä teeskennellä. 

Nainen ei nuku moneen yöhön koska hän miettii. Se toinen ei nuku koska se kasvaa eikä näytä aikovan lopettaa. Pian asunnossa ei olisi tilaa. Roosamari tietää sen ja tuo tietää sen. Painavakin se on ja ähkii mutta nopeasti siirrettävissä olohuoneen nurkassa seisovaan matka-arkkuun. Siinä on sen paikka. On selvät rajat ja mahtuu hyvin vaikka Roosamari pitää siellä varavuodevaatteitaan.

1.
Pienen vessan peili on huurussa ja Teijan ylähuuli kimmeltää. Hän ottaa pesukorin päältä käsipyyhkeen ja kuivaa peiliin soikean aukon. Sen reunat alkava heti kuroutua umpeen kuin sitkeä vesihöyry söisi heijastavaa pintaa. Se muistuttaa mustia homeläikkiä, jotka Teija aiemmin löysi pöntön takaa. Inhonväreet kulkevat pitkin selkää, mutta naisen on tärkeää olla puhdas eikä hän sano homeesta mitään. Isi osti hänelle tämän asunnon. Tämä on isin hänelle ostama asunto eikä Teijalla olisi mitään jos isi ei auttaisi. Isi pitää minusta huolta se on sanonut niin. Vaikka kaikki muu menisi nurin, niin se on luvannut.

2.
Tyttö astuu rappukäytävään ja napsauttaa oven lukkoon. Päätä särkee mutta mentävä on. Muuten ei enää pyydetä. Sitten on ulkopuolella. Mutta Teija on in. Tilattuaan hissin hän palaa vielä ovelle ja nykäisee kahvasta varmistuakseen että ulko-ovi on todella lukittu. Teija ottaa hissin alakertaan, sitten muutaman askeleen kohti polkupyörävarastoa ja pysähtyy. Hän seisoo tovin epäröiden, hieroo ohimoitaan, mutta kaivaa sitten avaimet käsilaukustaan ja palaa asunnolle. Hänen täytyy käydä sisällä tarkistamassa että tietokone on varmasti pois päältä. Stand by -asento ei ole paloturvallinen. Sitten hän tarkistaa sulkeneensa hanat ja että leivänpaahdin on pois seinästä. Viimeiseksi Teija sulkee vessan oven.

....
Lapset tuodaan lammelle joka päivä samaan aikaan. Silloin Simo avaa laiskasti silmänsä. Koska hän on kärsivällinen ei ole kiire mihinkään. Vasen silmä painuu kiinni, toinen räpäyttää. Kiiltävän valkoinen takki saa hänet näyttämään komealta. Kuin sosiaalityöntekijä. Simo hengittää tasaisesti niin on huomaamaton. Lapset leikkivät hippaa ja juoksevat hullusti ympyrää. Ketään ei kiinnostaisi jos hän nopeasti ottaisi yhden. Kukaan ei huomaisi mitään. Pian joku tulee lähelle ja hän ponnistaa. Tuo punapipoinen tuolla, tule, tule. Yhdellä terävällä liikkeellä lapsi katoaa pinnan alle ja Simo tuntee hampaidensa painuvan pehmeään lihaan. Kuinka se antaakaan myöten. Hykerryttää kun lapsi lakkaa pyristelemästä. 

....

Terveydenhoitaja tietää miltä ihmisvartalon tulee näyttää. Hän osoittaa minulle käyriä ja kertoo minun sijoittuvan liian ylös. Tavoittelen liian paljon. Minun ruumiini on ihmiselle liikaa. Seison sukkahousuissa joissa saumat painavat kamelinvarvasta. Haluaisin katsoa hänen papereitaan, sormeilla niitä niin kuin hän tekee. Hyväillen tasata varmaan pintaa kunnes mappi asetetaan takaisin omaan hyllyyn. Kotona terveydenhoitaja kertoo että lapset on nykyisin velttoja ja aloitekyvyttömiä. Ne katsoo mallia intternetistä eikä osaa itse. Terveydenhoitaja tietää kuinka seksuaalisuutta tulee ilmaista. Pitää olla hoikka ja kaksi täydentävää ihmistä siihen kuuluu. Eikä mitään liiallista. Iho ei punehdu kuin liikkeen ilosta. Eikä saa olla liian innoissaan.

1.

Siinä välissä kun kahdesti avaan ja suljen kotioven ukko juo itsensä känniin. Makaa sohvalla ja raottaa toista silmää. Puhuu mutta ei sano mitään. Sanoo mutta ei vastaa. Minä otan kaapista siiderin ja istun viereen. Täytyy pitää vähän kiirettä, huomaan, mutta ei samoin kuin kodin ulkopuolella. Viikonloppuna mennään mökille.

2.
Siihen ne ajavat veneellä laituriin vaikka sanoin kaksi kertaa puhelimessa että ei kiinnosta. Silti ne tulevat hyvässä nosteessa ja nousevat talolle. Minä katson ikkunasta enkä aio päästää sisään. Ukko nauraa ääneen, tuo toinen lössykkä yllyttää ja kuulen joka sanan. Ukko joka minulle hymyilee vain silmillään koska kotona se suosii hiljaisuutta vaikka naapurien mökillä asiat on toisin. Paitsi että bisseä vedetään kerralla lava tai ei ollenkaan ja suomiviina raakana. Minua pistää vihaksi kun rauha on nyt piloilla. Tulivat pilaamaan sen. Sanon sen ihan suoraan, mutta ne ei perkeleet usko. Pyrkii vielä omilla avaimilla sisään. Haen kellokaapin takaa haulikon ja ammun naapuria mahaan. Ukko siitä hermostumaan. Pamautan senkin kuleksimasta. Osuin suoraan päähän mikä on hyvä koska se on siistimpää. Raahaan ruumiin ulkohuussin taakse ja hukutan sen toisen venelaiturilla. Silloin kaakkuri lentää ohitse. Huutaa ka-ka-kaa kun pesen eteisen mattoa.

....
Näin elokuvan mutta tulin surulliseksi. Sen piti olla eroottinen hupailu. Ne eivät saisi olla ikäviä. Niissä pitäisi olla tanssivia zign-zing tyttöjä, joilla on nännien kohdalla hedelmät. Ananasta, kirsikkaa ja mansikkaa. Ne hymyilevät ja heilauttavat ponihäntää. Eikä niitä haittaa pyöritellä tissejä niin että hedelmänkuvat tekevät huimaavaa ympyrää. Sitten ne tanssivat pois. Kirja oli paljon parempi, naapuri sanoo, autenttisempi. Mutta minä kun en pidä lukemisesta. Siinä on liikaa sanoja.

....
En olisi uskonut päivästä tulevan aurinkoista. Aurinko ei pidä minusta. Se halveksuu pulleaa vaaleaa ihoani. Pakasteen värisiä käsivarsiani ja leuasta alkavaa kaulaa. Jos siihen ripustaa ketjun se poimuuntuu piiloon. Istun varjossa ja katson kun Tanja leikkii poikien kanssa vedessä. Se aloitti kajaalin käytön 10-vuotiaana. Minä en vaan muistanut ottaa uimapukua mukaan. Ei kun en halunnut, mutta sanon että unohdin. Niin se on. En vain muistanut kaivaa sitä kaapista, rullata laukkuun pyyhkeen sisään niin kuin on opetettu.

Olen todella pieni koska yritän istua hiljaa. Huokaisu on minun hengitykseni. Paitsi reidet ja perse myös liian isot tunteet suurentavat sanojaa. Onneksi olen oppinut peittämään  kummatkin. Ehkä ne pian lakkaavat olemasta. Ja kun kävelen kotiin ihmiset luopuvat katsomasta kohti. Aurinko saa ilman värisemään ja ääriviivani sumenevat. Ne siristävät silmiään koska näkevät vihdoin minusta läpi. Tarkentavat katseen toisiin ihmisiin minun takanani ja tervehtivät.

.....

Treenien jälkeen janottaa ja kajaali valuu silmiin. Sitten mennään bisselle. Suoraan bisselle, kulkematta suihkun kautta. Huudetaan että nämä tytöt ei pese selkää! Huudetaan kaikissa väreissä rumaan ääneen. Noustaan porukalla yläkertaan baarin puolelle, sinne missä on kapeat penkit ja pistävä haju. Ja siellä on taas pari äijää. Niihin ei voi luottaa. Saattavat äityä tunkemaan pöytiin. Tunkemaan vaikka sanotaan ettei kiinnosta. Vaikka sanotaan kuinka monta kertaa. Niinpä potkaistaan kokeilumielessä yhdeltä pää pois. Varovasti. Tunnustellaan, mitä muut siihen sanoo. Ei sano mitään. Juo vaan olutta kuin ei olisi koskaan kavereita oltukaan. Sellaisia ne on. Ei niihin voi luottaa. Otetaan vauhtia ja lahdataan muutkin, kun tarjoilija nyt kerran viipyy. Hakee varmaan uutta kaljasäiliötä. Ne ovat painavia. Kyllä siinä hetki kestää kun sellaisen yksinään kantaa ja kiinnittää oluthanoihin ja tarkistaa että istuu tiukasti ja suihkii. Pitää olla tarkkana muuten menee katteet.

Nyt ovat hengettömiä kaikki. Kahdella pää pois, yksi retkottaa taaksepäin. Sen kaula prutkuttaa hiljalleen. Niinkuin paskasti huollettu suihkulähde, sanon ja meillä on hauskaa. Hetken päästä ehdotetaan ruumiiden kokoamista. Kaikki kannattavat. Paitsi Raper’s Twist, kun sillä on bisse kesken. Aletaan yhdessä tuumin etsiä päitä lattialta ja sovitella niitä sopiviin olkiin. Yksi löytyy roskiksesta, mikä osuma! Kaikilla on niin mukavaa. Joku löytää pään, jolla ei ole tukkaa mutta silti hassut viikset. Ne se liimaa nenänsä alle. Hyvin pukevat, sir. Ehkä sinun pitäisi harkita tuomarin töitä. Mutta leikki sikseen. Täytyy asetella ruumiit ryyppyasentoihin. Noin, irtopäät vastakkain, yksi nojalleen käden varaan. Oikein mallikasta. 

Istutaan viettämän iltaa. Puhutaan tyhjää, haetaan yhdet, sitten vielä yhdet ja puhutaan asiaa. Mutta kuolleet eivät suostu pysymään paikoillaan. Niillä ei ole minkäänlaista ryhtiä. Eivät kestä ryyppäämistä, vaan rupevat horjahtelemaan. Nojailevat meihin kuin yrittäisivät lämpätä, vaikka eivät enää kykene. Yhden käsi vierähtää Robo Cuntin niskalle. Sellaista ei voi sallia. Ei edes vainaalta. Käsi on nostettava paikoilleen, mutta se lörpsyy ja heilahtelee ja tarjoilija tulee kysymään jos muut asiakkaat häiritsevät. Ei yhtään, vastataan. Ei tod mitään mitä ei pystyttäisi itse hoitamaan. Huitaistaan harmittomasti kädellä ja virnistetään. Otetaan vielä kunniakierros ja jatketaan klubille.

....

Ne seisovat taloni alla. Yritän vilkuttaa ja hymyillä, mutta varovaiset liikkeet tehdään katse maassa. Ne eivät näe meitä. Eivät piittaa. Parempi kun pitäytyvät keskenään, sanoo naapuri, sellaisia ne ovat. Illalla me sitten avaamme lähiSiwan roskiksen. Piimä on kaadettu sämpylöiden päälle, mutta viereisessä bioastiassa löytyy hedelmä.

1.
Erikan elintila koostuu yhdestä huoneesta missä hän voi aina joskus tehdä mitä haluaa. Siellä hän makaa päivisin kun ne eivät ole kotona. Kun äiti palaa makoilu ei käy päinsä koska on paljon tehtävää. Äiti on liian kaunis tekemään ja hänellä on hauraat kynnet. Hän valvoo. Ismo oli sivussa heti kun tytär syntyi. Luonnollisesti äiti ja tytär haluavat olla yhdessä koska se on luonnollista. Lisäksi Ismo tietää että kaikki mitä nuo ikinä keksii tehdä tekisi mies kuitenkin paremmin. Lopulta Erika saa luvan palata huoneeseensa kunhan pysyy siellä. Ovessa on ikkuna maitolasia mutta ei lukkoa sillä lapsilla ei ole salaisuuksia.


2.
Aika pysähtyy Erikan ympärille ja seisoo. Äiti napsauttaa suutaan. Vatsassa heilahtaa kun katse tönäisee. Ja Erika istuu keittiön jakkaralla, odottaa ja yrittää hengittää liikkumatta, aivan pinnalta. Äiti on taas kerran lukenut Erikan päiväkirjaa. Äiti, jolla on heikko sydän, ei kestä valehtelua. Nämä sivut ovat täynnä valheita. Äiti kertoo miten turhaa vääristely on. Erikan elämä on hyvä sellaisena kuin se on. Erika on keskinkertainen vaikka luulee itsestään parempaa. Ei auta siinä panetella muita. Pian hän ymmärtäisi että on parempi myöntää heti kuin taistella aikaa. Aika kuluu kuitenkin, eikä pitkä ikä kaunista naista. Sillä äiti rakastaa armahtamista. Kuinka hän voisi olla tyttärelleen vihainen? Erika tulee kyllä näkemään. Leivo meille jotain hyvää, hyvitellään.

....
Kaikki täällä haukkovat henkeään. Kaikkien mahaa vääntää. Kuules minulle kerrottiin vaikka olen nuori olen ollut vielä nuorempi. Se saatiin kuulostamaan uhkaukselta. Sinutkin mainittiin nimeltä. Mitähän tämmöinen merkitsee? Pelkään pahaa. Jos olin nuorempi joskus en huomannut. Olisi saattanut hosua kun aika palaa. No niin, nyt on aika! ja: Aika aikansa kutakin, ne saattavat sanoa. Mitä ihmettä se edes tarkoittaa? Miten voi tietää miten siinä pitää menetellä? Minua pelottaa mutta ei niin kuin ennen.

.....
Naapuri selittää että Bangkokissa räjähti terroristipommi. Kaava on kuulemma helppo ja löytyy netistä. Se on kuin taikinan pyöräyttäisi, tuosta noin vain.
-    Okei, vastaan.
-    Ei se ole mikään okei, tiuskaisee ja vetää henkeä. Naapuri on valmistautunut. Lukenut lehden.
Hän haluaa kertoa tarkoin kuinka pommi oli piilotettu yökerhon roska-astiaan ja yksi australialainen turisti kuoli ja jokunen sata paikallista haavoittui.
-    Niinkö?
-    Niin.

Onneksi setä ei odota minulta vastausta. En todellakaan tiedä. Minua alkaa naurattaa vaikka ei saisi nauraa. Vain mielipuolet nauraa terrorismille. Väistän miehen katseen ja tuijotan talon vastamaalattua seinää. Rapattu pinta kiiltelee puhtaanvalkoista. Huomaan että maalausfirman nosturi makaa toista päivää pihassa. Kukaan ei ole hakenut sitä pois. Ehkä ikkunanpuitteet maalataan uudestaan.

Vieressä naapuri vielä jatkaa. Mies oli tolaltaan. Kertoo tarkoin miten meidän turvallisuus täytyisi rajata ja varmistaa. Käyttää outoja kielikuvia pivoista ja kyistä joita en ymmärrä. Sen sijaan selvää oli miten järkyttynyt se oli. Joutui pyyhkimään hikeä takinhihaan.

-    Kiertäähän ne stevarit Roskamäkeä, yritän lohduttaa.
-    Totta. Se on hyvä se, naapuri sanoo. Mutta entä se yksi terroristi joka rusikoi konepeltiä munallaan?
-    Juu, epäkunnioittavaa, myönsin. Ei saa nauraa ääneen. Ei saa. Ei saa.
-    Ne vartijat katsovat kuule meidän kunnon ihmisten perään. Ja jos kerättäisiin maksua, niin voisi vielä paremmin valvoa. Nivelkamerat asentaa ja tietää ketä täällä liikkuu ja millä asialla. Olisi turvallista. Niin.

Naapuri niistää ja rauhoittuu hieman. On vakuuttanut itsensä. Minäkin uskallan taas siirtää katseeni seinästä ja miestä kohti:

-    Niin.
-    Niinpä, naapuri varmistaa.

....

Talonmies juttelee kaikille kantavalla äänellä. Katselee ympärilleen että kenelle voisi vielä. Näihin aikoihin se aina rauhoittelee suutaan lähikaupan edessä ennen illan pitkää hiljaisuutta. Sillä kotona vain televisio saa olla äänessä. Se tapahtuu nyt ja sun juttus meni jo. Silloin todellisuus on jokaiselle sama samaan aikaan. Paitsi jos joku kääntää kanavaa ja alkaakin katsoa ohjelmaa skientologien maailmasta. Siellä kerrotaan miten. Se on kuin uisi salaojassa ihmisten läpi. Sinne vaan sankojen kanssa plumps.

1.

Herään varhain ja olen hiljainen nainen. Kotini on niin kovin äänekäs, että siirsin hiljaisuuden itseeni. Olen opetellut siihen. Olen myös nopea tunnistamaan. Tiedän että naapureiden riidan rytmi on tasajakoinen ja harmonia ennalta-arvattava. Kerrosta alempana käytetään perusäänen lisäksi kahta epävireistä terssiä. Öisin seison ikkunassa ja kuuntelen autojen halua repiä ylämäessä. Kun kuulen renkaiden viheltävän, pidätän hengitystäni. Se tuntuu koko kehossani. Eläminen on tuntumista. Tuntuminen on sitä, kun törmää seinään ja sattuu. Hiljaisuus on hyvä.

2.

Aikaisin aamulla ihmiset huutavat kännissä ja takovat rautaporttia. Ne ovat unohtaneet taloyhtiön ovikoodin. Minä tiedän sen hyvin. Muistisääntöni on nuoruuden ikärajat. Se on typerä vitsi. Joskus tuntuu että olen aina ollut samanikäinen enkä enää erota päiviä toisistaan.

....

Mauri oli löytänyt unelmatyön. Hän voisi elbailla uimahousuissa koko päivän. Ruskeana vain istua, juoda lattea ja katsella tyttöjä altaan reunalla. Niillä oli tummat bikinit ja kädet ristissä tissien päällä. Laihat pienet istuvat altaan reunalla. Samaan aikaan peläten ja toivoen tulevansa katsotuiksi.

- Eikä hypitä reunalta, Mauri ääntää löysästi. Se on seksikästä kun ei välitä liikaa.

- Joo ei, kuuluu stereona.

- Eikä sitten tytöt. Ei juosta tytöt.

- Ei me.

Mauri ei keksi kuinka avata keskustelu jossa väläyttää miten altaan vesi väreilee hänelle tuttua sinistä. Vaikka feikkiä tietysti. Täällähän vesi on aina ruskeaa. Mutapohja ja perhedraamat ja paarmat ei Mauria paljon säväytä. Täällä kuplahallissa hän istuisi. Ihan rauhassa istuisi ja odottaisi. Ja tytöt ihailevat Maurin rusketusta. Kaikki muutkin ovat kateellisia. Ovat vaikka eivät sitä ääneen myönnä. Sillä hän on vapaa mies. Duunissa vain pari kuukautta vuodessa ja silloinkin omilla ehdoillaan. Lasikaton takaa paistaa aurinko, mutta se on vain heikko B-versio. Se on kuin keltainen valo. Odota, se sanoo.

....
Neljältä se tulee. On pakko heti ottaa ja lähteä. Tuiskata yksiöstä kiireellä alas tielle ja matkaan. Aivan sama minne. Joskus eksyn ei se mitään. Tiedäthän kuinka liike kuljettaa vaikka matka päättyisi pysäköintialueelle. Sitten täytyy taas odottaa. Siellä nainen kantaa kauppakassia täynnä yksityiselämäänsä kuuluvia tavaroita: pumpulia, voiteita ja tupakkaa. Hän ei katso eteensä, koska on matkalla jonnekin. Nainen on niin kovin kyllästynyt. Kyllästynyt mieheensä joka odottaa pariskunnan Audissa. Kyllästynyt siihen miten se aina kysyy Kuinka siinä näin kauan meni? ja Oliko ruuhkaa? Kyllästynyt vastaamaan joo. Istahtamaan etupenkin painaumaan jossa joku jo istuu vaikka kukaan ei olisi siellä. Kun he vihdoin kaartavat pitkään jonoon matkalla pois, kukaan ei muista heitä paitsi minä.

....

Mies istuu oravanpesässä. Hän haluaisi kovin katsoa maailmaa. Levätään hetki vielä, hän lupaa oraville, jotka vilkuttavat kaukaa. Niillä on karvaiset tumput käsissä täynnä siemeniä. Ne ahmivat kaiken, säilövät poskiinsa ja natustelevat. Nekään eivät pidä jakamisesta. Oravat supisevat jotain keskenään kun ulkona kimmeltää valtava sateenkaari. Tuplasateenkaari, mutta me emme kerro Ihmehiihtäjälle, emme vielä. Annetaan hänen lepuuttaa mieltään hetken. Ihmehiihtäjä makoilee usein, he tietävät. Hänellä on aikaa. Paljon aikaa. Vaikka hän on unohtanut leikata kyntensä ja joitain taitoja, aika kuluu ehtimättäkin.

Ulkona kaikki on kaunista. Siellähän se loistaa kirkkaana väreistä. Mutta alla hiljaa virtaa Aurajoki: hei hei polkupyörän vanne, hei hei eilinen lehti! Minne matka viinipullo? Ihmehiihtäjä kurkottaa kovin ja käsi venyy koko matkan alas puuta, repäisee nurmikon yli ja vielä vähän. Hän nostaa pullon joesta. Se on ravisteltava riuskasti. Vettä tippuu pesän lattialle ja kastelee vuorauksen lehdet. Mutta se on niin soma, läpikuultava. Se on kuohuviinipullo, Ihmehiihtäjä tietää, on se vaikka etiketti on liuennut jokeen. Miestä naurattaa hetken, kovin pian hän unohtaa miksi ja lopettaa. Oravat mussuttavat hiljaa. Niillä on aina nälkä. Yhdessä he pohtivat miten juoma on mahtanut kuplia suussa. Oravat huomauttavat ettei sillä voi olla ollut yhtä hyvä suutuntuma kuin pähkinöissä. Paitsi ehkä maapähkinöissä. Niissä, mitä ihmisperheet tiputtelevat ajatuksissaan puiden alle, ne jupisevat. Ihmehiihtäjän on lämmin olla. Hän ei ole enää mitään vailla. Koristelemattoman puupesään ei yllä käsi.

....

Lähdettiin yhtä matkaa. Oli jo myöhäistä, mutta aurinko ei laske. Se ei halua levätä. En minäkään. Mutsi on lihava ja puuskuttaa. Liian hitaasti. Se on sietämätöntä.

Yöjunassa on mukava matkustaa, ajattelin. Raiteet hölskyttävät rennosti ja taas olisi helppo olla. Vaunu on vielä nihkeä lämmöstä ja konduktöörin paidanselkä hikinen. Ainakin 100 % puuvillaa liimautuu käytävän seiniin hänen kysellessään lippuja. Kyllä löytyy, ollaahan sitä menossa pitkälle. Samoissa sinisissä lakanoissa, kädet täristen, suut napsuen. Mutsi on alkanut taas juoda. Minä en koskaan lopettanut. Se saa mahan kuralle. Aivan kuin vielä vaahtoaisi matkalla alas ja takaisin ylös ja taas alas. Sitten kerran voimalla ympäri. Taas ylös, mutta sittenkin alas. Junan vessat on samat haisevan oranssit kuin kauan sitten lapsena. Katson pitkään alas pöntön reiästä, kohdassa jossa emalipinta on rapistunut. Yritän taas laskea raiteita, vaikka löydän aina pelkän rytmin: kadun-kadunka-dunka-dun. Odotan pillin vihellystä. Ei sitä tule. Ei tule.

....

Jotkut meistä ovat mietteliäitä. Minä en. Pystyn harvoin liikkumaan riuhtomatta. Kaapin ovea potkaisen jos se ei suostu pysymään kiinni. Noin. Joskus heitän kokonaisen maitolitran seinään. Noin. Se oli jo valmiiksi valkoinen, mikä raivostuttaa minua. Minua ärsyttää ihmiset. Ne tulevat bussissa kysymyttä viereen ja alkavat höpistä joutavia, sillä ne omistavat maailman. Tuossa on yksi.

Lyön heti istualtaan naamaan. Vedän kyynärpäällä perään kunnon iskun. Tartun siihen takaapäin ja isken nenä edellä ikkunaan. Raahaan korvasta käytävälle ja hieron verilössöstä mällit mustuneeseen lasiin. Nyt päästän irti hetkeksi. Punainen on tehnyt varjokuvan ikkunaan. Se ei esitä mitään. Se panee vituttamaan. Käännyn tyyppiin päin ja teen sille saman uudestaan. Heilautan sen penkille ja rusikoin oikein kunnolla. Sitten kusen päälle. Se tyhmä havahtuu. Seuraavalla pysäkillä heitän koko kasan tylysti ulos ja sanon muille matkustajille: Tässä on paikka vapaana.

1.

Taloni pihalla kasvaa mäntyjä. Se on kuulemma citymetsää. Siitä kuulee läpi. Sinne ei mennä niin kuin oikeaan metsään. Mennään tuosta noin vain. Ilman karttaa mennään. Hiisaamaan ja pussailemaan ja perheen perhoskoira voi siellä toteuttaa luonnollisia viettejään niin kuin haistaminen. Kiipeän usein läheiseen mäntyyn. Pääsen helposti ylös. Siksi minä niin pidän männyistä.

Naapuri ampuu kuulapyssyllä. Joskus vaimo lähtee mukaan paitsi nyt kun se on jo liian kännissä ja vihainen.

2.

Oli jo ilta. Kaikki katulamput eivät valaise koska kaupunki säästää. Käännyin pihasta lähteäkseni Halpavalintaan. Sieltä saisi ruokaa tilille. Kävelin hitaasti sillä minulla ei ole mihinkään kiire. Lokakuun viileä ei hiosta usvaa viereisestä metsästä. Se seisoo hiljaa eikä tennarini enää kaiu tiellä.

Kaupan täti sanoi että minua ei tunneta täällä. Ei myynyt laskuun. Ei edes chilipähkinöitä. Palaan sivuristeykseen jossa katu on kasvanut mäntyjä umpeen molemmista suunnista. En pääse kadulta ulos, ainoastaan kotipihaan, mutta kiipeän mutkaisimpaan puuhun. Sinne torkahdan.

3.

Kotitaloni on tiililaatikko. Rapussa on muovimatto ja talonmiehen rouvan kelmeä kukka-asetelma. Puska on pahasti kallellaan kun joku on likistänyt terälehdet irti. Kerään ne käteeni ja työnnän portaiden alle. Olin menossa sisälle mutta avaimeni oli jo siellä. Ovi pysyi lukossa vaikka koputin ja potkaisin. Varpaaseen sattui mutta ei yhtä paljon kuin tuijotus.

- Mitä asiaa, ääni utelee.

- Lukitsin itseni ulos tuosta kolmosesta, vastasin

- Ilmota nimes.

- Sonja, asun tuossa kolmosessa.

- En tunne.

Kaksi silmää ja radion ääniä kurkistaa turvaketjun päästä. Kanava ei osaa oikeen asettua sitten se napsahtaa tasarytmiseen kappaleeseen, jossa jälkikäsitelty naisenääni laulaa englanniksi. Siirrän painon toiselle jalalle. Yritän keskittyä ettei vaan vaikuttaisi hermostuneelta. Laulussa on seitsemän sanaa jotka toistuvat. Niitä seuraa pitkä lallatus. En tunne ketään noin outoa, katse sanoo. Se vaatii vuosien harjoittelua se.

- Kyllä rouva nyt erehtyy. Asun tuossa kolmosessa.

- Kolme? En tunne.

Soitin vielä kaikki ovikellot. Kukaan ei avaa vaikka katsovat. Kävelen asfalttipihalle ja kierrän hitaasti talon taakse, tuuletusparvekkeiden taakse, kapeaa kivetettyä polkua notkelmaan ja kiipeän tottumuksella takapihan mäntyyn.