....
Aamulla kun heräsin, ajattelin että minun olisi hyvä päästä jonnekin kotoa. Käydä jossain. Nähdä vähän ihmisiä. Aurinko oli kirkas kun avasin sälekaihtimet. Valo siilautui mäntyjen kärjistä ja häikäisi naapuritalon ikkunat. Huomasin että aamulla on sittenkin aika kaunista. Kukaan ei näe asuntooni sisälle, niin että voisin kulkea alasti tai polttaa ihan ikkunan vieressä jos haluaisin. Jos minulla olisi polttoa tai edes lämmin, haluaisin kyllä. Mutta ulkona tuulee ja lokakuun hyinen ilma puskee sisään. On joko mentävä takaisin peitteisiin tai puettava päälleen. Hetken innostuksessa valitsen jälkimmäisen, vaikka se tuntuu työläältä ja pohjimmiltaan haluaisin siitä palkinnon.

Kerrostalon pihalla seisoo sitkeä eläkeläismummo, joka sanoo että olen parkeerannut pyöräni väärin. Se kuuluisi siirtää kaksikymmentä metriä vasemmalle, aivan roskiksen viereen. Teen kuten hän pyytää ja mummo seuraa katseellaan toimitusta. Sitä selvästi jututtaa, eikä minulla ole mitään kuuntelemista vastaan. Niinpä hän kertoo minulle roskamäestä 60 vuotta sitten. Ja miten talon julkisivu viime syksynä vihdoin maalattiin alkuperäisellä kirkkaan vihreällä. Niin kuin 50-luvulla. Minullakin on tarinoita roskamäestä. Mutta en osaa sanallistaa ajatuksiani. Osaan vain kirjoittaa niistä, koska tarinani syntyvät syvässä ajatuksettomuuden tilassa. Ne on tarkoitettu korkeintaan ääneen luettaviksi, eivätkä ne ole hauskoja. Niinpä vaikenen, vaikka se saa minut tuntemaan itseni kummalliseksi. Joksikin joka on jo elänyt, mutta jolla ei ole siitä mitään kerrottavaa.

Kylmästä huolimatta pysyn päätöksessäni ja otan bussin kohti keskustaa. En ole pitkään aikaa tehnyt sitä. Matkalla ikkunoista näkee kaupungin sisään. Katson tiilitaloja ja valtavia etupihoja. Suuria lämpöisiä autoja ja syksyllä pihaan hylättyjä trampoliineja. Niin paljon tilaa. Vaikka roskamäessä on pala mäntymetsää, jalkapallokenttä ja puistokin, alueella asuu myös paljon ihmisiä korkeissa taloissa. Siellä ei tehdä suuria eleitä jos mustalaisten pyörittämää karaokebaaria ei lasketa. Kun muutin roskamäkeen luulin jättäneeni kaupungin, mutta bussin saapuessa torille ymmärrän kaupungin jättäneen minut. Minun rytmiäni ei kaivata täällä. En ole koskaan ymmärtänyt kaupungin ihmisiä enkä niiden tavoitteita. On parempi katsoa sitä kaukaa. Niinpä istun paikallani kunnes bussi jälleen nykäisee liikkeelle. Matkalla oleminen helpottaa. Ajattelen kotiani roskamäessä ja miten etäisyys on mitta, jolla määritellään aikaa.

....

Ryhdikäs keski-ikäinen nainen istuu kahvilassa joka oikeasti on akvaario ja odottaa puhelinaikaa lääkärille. Odottakaa sulkematta puhelinta, se sanoo. Tuula on jo odottanut miltei puoli tuntia. Hän on valinnut paikan aivan ikkunan vierestä niin että kuulee kuinka ulkona sataa. Ihmiset poukkoilevat hassusti autotien yli. Heitä on joka puolella, eivätkä kaikki malta odottaa vuoroaan suojatiellä vaan hyppäävät tien yli sen vierestä. Tuula odottaa kunnes valot tien toisella puolella vaihtuvat, ja yrittää sitten arvata kuinka monen on seuraavassa väenpaljoudessa astuttava keskelle vesilammikkoa. Kahvilassa on hiljaista. Siellä on vaikea käsittää kiirettä ja viimaa koska radio soittaa helposti kuunneltavaa musiikkia.

Suklainen leivos ei mene alas, vaikka Tuula odottaa kauan että kahvi jäähtyisi. Hän kääntelee siroa lusikkaa sormissaan ja katsoo ulos. Ensin hän kuulee vain sateen ikkunassa. Sitten hän näkee läpi ja eteensä. Mitä jos ei olekaan enempää annettavaa. Se tarkoittaisi, että hän on odottanut koko ikänsä. Odottanut kasvamista aikuiseksi. Sitä oikeaa miestä. Odottanut lasta. Ennen sitä hän odotti tulevansa raskaaksi ja vielä pidempään ukon suostuvan ajatukseen. Hetki vielä, puhelin sanoo. Mutta Tuula nousee, pakkaa kännykän käsilaukkuunsa ja kävelee sateeseen. Ennen astumistaan ulos nainen lisää huulipunaa. Sillä hetkellä radio puhuu hänelle. Nouse ja loista, pois pelon pauloista, se sanoo. Aivan. Sen sijaan että ottaisi raitiovaunun roskamäkeen, hän astuu bussiin Pohjanmaalle. Kerttu ymmärtäisi, hän ajattelee. Soitan matkalla. Kerttu on vielä siellä.

....

Hannu elää yltäkylläisessä yksinäisyydessä. Muutamassa vuodessa hänen onnistui päästä eroon niin ystävistään kuin sukulaisistaan. Kaikki oli paljon helpompaa kuin hän olisi ikinä osannut kuvitella. Ei siihen tarvita kolkkoa abstraktiuden tasoa eikä massiivista lainaa. Lama tietenkin auttoi. Ja opintoja seurannut pitkä työttömyys. Se aika oli Hannulle kuin aalto, jonka harjalla hän ratsasti kohti kotia.

Ystävät olivat helposti irrotettavissa. Niistä eroaminen ei tuntunut oikein miltään. Kuin olisi leikannut varpaan kyntensä tai provosoitumisen merkiksi eronnut kirkosta. Oikeastaan ne eivät olleet ystäviä lainkaan. Hannua kyllästytti kuinka ne takertuivat sivistyssanoihin, jotka luulivat omistavansa ja poskipartoihin, joita luulivat taiteellisiksi. Ja kun hän muutti keskustan pistetaloista, jätti hän muuttokortit lähettämättä. Hän koki tehneensä oikein. Oli helppo olla sillä vastuun puute teki olon keveäksi.

Hannun asunto on pieni kerrostaloyksiö aivan roskamäen laidalla. Se on korkea, kaikuva huone, jonka katossa viereisen ohitustien humina kiertää aina kun ikkuna unohtuu auki. Jääkaapin hän on täyttänyt tyhjillä pulloilla, koska syö ruokansa enimmäkseen paketista. Hannu ei halua käyttää asunnon vanhaa kaasuhellaa. Ei sen jälkeen, kun poltti uuniin tirkistellessään päälakensa. Valmiiksi lyhyet hiukset sulivat vielä lyhyemmäksi käppäräksi ja päähän tuli punakka fritsun näköinen aukko, jossa ei vieläkään kasva karvaa. Mutta ei se häiritse. Yksinäisyys on juhlavaa eikä Hannulla ole tarvetta nähdä ketään.

.....
Elin maailmassa aivan sattumalta ja oikeastaan se oli hyvä. Minun oli hyvä olla. En herättänyt kenessäkään minkäänlaisia tunteita. Muistutin hyvinkoulutettua perhekoiraa, söin kädestä suuhun ja puhuin muiden ajatuksia ominani. Ulkonäköni ei kai haitannut ketään, koska en näyttänyt oikein miltään. Eikä mielipiteeni häirinnyt, koska niitä ei joko ollut tai pidin ne omana tietonani. Mutta jokaisessa elämänvaiheessa on varjonsa. Niinpä kasvoin siitä ajasta ulos.

Jos ennen näin mahdollisuuksia, tänään huomaan ainoastaan esteet. Erityisesti raha-asiat näyttävät muodostuvan minulle ongelmaksi. Jos saan töitä, käytän kaikki rahani etukäteen. Sen jälkeen siirryn luotolle. Ostan ruokaa laskuun kunnes sitä ei minulle enää myydä. Noukin kadulta tupakantumppeja pitkällä tikulla. Mutta kerjäämään en pysty, koska en osaa soittaa haitaria. Kun tulee aika haen EU-ruokakassin Köyhäinlähetyksestä. Tarjoavat sumpit päälle ja kysyvät kuinka menee. Vastaan valvovani joka yö, koska on kylmä ja eikä asuntolan patterit ole päällä. Mutta aurinkoisena päivänä voin nukkua neljäänkin asti. Silloin alkaa ruuhka ja ihmiset ajavat kotiin yksin kaikki omissa autoissaan.

Myöhemmin olen edelleen maailmassa ja näinkin on ihan hyvä. Raha vain ei vieläkään ota riittääkseen vaikka yritän pihistää ja nostin lainaakin. Se hupenee. Ja sossussa sanovat ettei ole menoja. Niinpä ei ole tarvetta tuloillekaan. Ne eivät puhu minulle luonnollisesti. Painottavat sanojen kokonaisuutta niin että merkitys karkaa. Kun yritän keskittyä, se on kuin huitoisi käsillä ilmaa. Se on kaikki niin kovin outoa enkä jaksa teeskennellä ymmärtäväni sisältöä. Olen aikuinen ja minulla on oikeus valita mitä kuuntelen. Matkalla ulos tervehdin vahtimestaria. Hän kohtelee minua ystävällisesti. Rappukäytävä on leveä ja lämmin, korkea, valkoinen ja hiljainen.

....

Sinä iltana avioliitosta ei tullut mitään. Keijo käski Susannan painua. Susanna käytti sanoja kuten keuhkoahtauma ja vanhuksen ryhti. Ja minä istuin lähibaarin jakkaralla täysin sekaisin. Viina tyynnyttää odottavaa mieltä, sanotaan, mutta se ei pidä paikkaansa ollenkaan. Se hiertää tuonnempana kuten kaikki puoliteiset asiat. Vetää ajan kireälle vaikka yö venyttää väliin ja saa kaiken näyttämään kohmeiselta päivältä. Kun pimein kohta vihdoin taittoi aamuksi, yhtenäisti kahvilla jatkettu vuorokausi olemista.

Susanna ei saapunut. Ei vaikka lupasi. Koska hissin kolistessa alas, hän alkoi jälleen katua eroa. Ei hän halua  vanheta sekä köyhänä että lapsettomana, niin kuin minä en halua lisää ihmisiä. Lisäksi Susanna on liian hieno asumaan kahdenkymmenen neliön kaupungin vuokra-asunnossa. Se asuu Keijon luona ja nukkuu samassa sängyssä kuin laatikossa mutta eri lokeroissa. Keijo on lihava ja aina tosissaan, niin pullollaan miestä, että vihaa parsan ja pillun makua. Jälkimmäisen se huomasi liian myöhään.

Mutta tämä on nyt elämäntilanne. Tässä hetkessä kivuttomin mahdollinen ja tilapäiseksi tarkoitettu, kuten jo uutena hihansuista repsottava paita, pitkät jonot ja ahtaat luukut, ja uusimmat olutmerkit tai ainakin halvimmat. Enkä minä valita vaikka odotus on pitkä ja minä lyhyt sillä minulla on vain aika.

1.

Tapani ilmaisee kulmakarvoillaan odottavansa vastausta mitä ei tule. On kuin puhuisi lämpimikseen. Mutta hän on pitkässä suhteessa tottunut tekemään niin. Sen sijaan että toistaisi itseään hän räpäyttää ripsettömillä silmillään että Lasse voisi tällä kertaa huuhdella murokulhonsa. Kesken toista kuppia kahvia kädet alkavat silti täristä. Tapania pelottaa. Samalla hävettää että pelottaa, koska Lasse ei siedä sitä. Pelko on isoille epävarmoille miehille, se sanoisi. Kuten Gigglinin portsareille, hänen täytyisi lisätä. Vaikka Lassea jännittää, säilyttää hän aina ylpeytensä. Se on Lassella luonteessa. Kuinka sellaista voisi olla rakastamatta.


Mies seuraa kuinka toinen pakkaa laukkuunsa yhdet suorat housut ja kauluspaidan, pyyhkeen ja tohvelit ja lukulasit. Hän yrittää olla aivan hiljaa mutta joutuu venkoilemaan tuolillaan kun ei kehtaa itkeäkään. Neljäkymmentäkahdeksan tuntia. Ei sen pidempään. Sitten Tapani kysyy uudelleen. Kysyy vaikka tietää vastauksen kuuntelemattakin. Katsoo kun Lasse solmii kengännauhoja. Kun se valuttaa pää alaspäin hunajaa ääneen että kuulostaisi vakuuttavammalta. Vasta kun ulko-ovi kolahtaa kiinni Tapani nousee, kerää aamiaisastiat ja laskee vettä lavuaariin. Sitten hän tursottaa niiden päälle pitkän vihreän syljen pesuainetta.

2.

Kuluu viikko ja toinen, minkä jälkeen puhelimessa ei vieläkään ole Lasse vaan poliisi. Se sanoo sen minkä Tapani kysymättä tietää. Ääni on virallinen eikä tarjoa Tapanille vastauksia, ainoastaan tietoja. Kello näyttää pian kymmentä ja hän muistaa kaikki elämänsä päivät. Mutta ne kaatuvat eteenpäin tavalla jossa niitä on mahdotonta erottaa toisistaan. Ne pakottavat seuraavan alkamaan ennen kuin edellinen on ehtinyt loppua. Tapani repii irti puhelimensa akun, heittää palaset täysinäiseen roskasankoon ja imuroi kunnes veli hakee hänet pois.

Keväällä Tapani oli vielä jäljellä. Hän makaa pitkällään olohuoneen sohvalla eikä pese hampaitaan. Maaliskuu räväytti valot päälle vaikka Tapani tahtoi pysyä piilossa. Aluksi veli vei lääkäriinkin, joka kysyi miltä tuntuu. Mieleen ei tullut mitään. Käskivät laittaa pussillisen kuivia papuja rinnan päälle ja rentoutumaan. Sen jälkeen hän ei enää palannut. Tapani ei sytytä valoja. Se tekee muistoista pelkoa todemman.

....
Kokolattiamatolla makaa hiljaa vanha nainen. Hän tarkastelee itseään peilistä, jonka illalla vahingossa hajotti. Ulkona mäellä tuulee mutta se ei kuulu sisälle ja pian on jo aamu. Hämärä peilaa siruista joita on pudonnut kuluneelle matolle ja ympäri lattiaa. Kun kasvot vie lähelle palasia, ne vääristyvät niin että rypyt oikenevat. Asuntolan äänettömyys on  painavaa. Se puskee naisen korviin ja syntyy painetta ja niitä alkaa särkeä. Pään sisällä kiertää. Se on hiljaisuus, joka painaa hänet vasten lattiaa. Kukaan ei käy toisen luona syyttä. Se olisi palvelus ilman hyvää mieltä. Pelkkä velvollisus ilman korvausta.

Vanhus ajattelee kuinka hän vihaa ihmisiä koska niillä on salaliitto häntä vastaan. Ne supisevat ja arvostelevat. Moittivat hänen tapaansa kävellä, ajatella ja pidellä tupakkaa. Häntä kammottaa katsoa ihmisiä päin. Aina ne näkevät hänestä jotain mitä hän ei halua nähdä. Jotain mitä hän ei halua tietää. Saisivat lopettaa olemisen kokonaan. Sisällä on tunkkaista, mutta nainen ei sitä haista. Hän ei avaa ikkunaa koska ei näe sille tarvetta. Koska jokainen päivä on toisensa kaltainen. Jokainen on sunnuntai ja jokainen on pyhäpäivä kuten edellisen samanlainen ilta.