....
Liukuovet avautuvat sihahtaen ja heittävät tunkkaisen lämmön kasvoille. Vasta kun vanhus astuu sisään hän huomaa kuinka hyistä ulkona on. Pakkanen on kiristänyt otettaan kuin talvella olisi hänelle vielä jotain todisteltavaa. Tuulikaapissa silmälasit menevät huuruun. Vaikka Suurmarketissa on täysvalaistus päällä, Riitta ei näe lähelle eikä kauas. Hän nostaa silmälasit nenältään ja pyyhkii niitä kaulahuiviinsa. Se on pakkashengityksestä kostea.

Ihmiset kävelevät naisen ohitse pitkässä letkassa, kaikki pareittain tai ryhminä. On kuin he olisivat koko pyhät odottaneet. Laskeneet päiviä päästäkseen kotoa, ihan minne vain, vaikka sitten ruokakauppaan. Kirkkaissa valoissa juhlapäivä on helppo kuvitella. Toiveet ja odotukset sinkoilevat tavaratornien ylitse ja asettuvat kasoiksi ostoskoreihin. Ne viipyilevät ihmisten kasvoilla ja hypähtävät katseista takaisin tavarariveihin.

Riitta asettelee huivin takaisin kaulaansa ja seisahtuu hengähtämään lehtitelineen eteen. Samassa paikassa seisoo eksyneen näköinen mies kuin parkissa. Paksut sormet, liian iso toppatakki ja lauhkeat kasvot. Hän odottaa ostoskärryjen panttina ja selaa venelehtiä. Seuraa sivummalta perheen ostospäätösten syntymistä. Vastaa kysymyksiin ykskantaan kyllä tai joo, ja keskittyy jälleen lukemaansa. Riitta seuraa häntä mielenkiinnolla, melkein lämmöllä. Miehen tarttuessa uuteen lehteen hänen asentonsa kielii niin itsevarmasta yltäkylläisyydestä, että se lähenee tylsistymistä. Vasenta pulttua kiskoo pieni poika.

Kun Riitan tyttären lapset vielä olivat pieniä, tulivat he monesti Suurmarkettiin yhdessä. Eivät he aina edes ostaneet mitään. Poimivat sen sijaan katseellaan pullajonosta asiakkaan ja supattaen kuvittelivat tälle tarinaa. He nauttivat pysähtyneestä hetkestä, jossa sai hetken viivähtää ohikulkijoissa. Kertoa heille uutta tarinaa. Kuvitella heille kokonaiset elämät, toiveet ja tulevaisuudet. Mutta lapsenlapset kasvoivat realisteiksi ja kadottivat herkkyytensä yksityiskohdille. Heidän tavatessaan jouluaattona, oli jäljellä vain vaivaantunut kohteliaisuus. Hiljaiset minuutit ja yhteinen yritys keksiä jotain sanottavaa.

Vanhus tutkii hetken vieressään seisovaa marketin tarjoustaulua ja nyökkää. Se kertoo, että suklaarasiat lähtevät nyt puoleen hintaan ja että näinä päivinä aulassa myydään rakettipaketteja. Sillä hetkellä kaupparadio yskäisee ulos saman uutisen ja lehteen syventynyt mies nostaa päätään. Pikku poika hypähtää kuin olisi kuullut nimeään kuulutettavan.
–  Isi, isi! Saanksä mä?
–  Joo, mies sanoo.
–  Mennään ny heti isi, jooko? Poika nykii housunlahjetta ylös ja alas. –  Jooko!
–  Äitii pitäs ootella hetki. Sitten mennään. Mies taputtaa poikaa olkapäästä ja kurkistaa myyntipöytien luo. Sinne on kerääntynyt aikamoinen lauma ihmisiä.
–  Pirulainen, hän kiroaa.

Jos Riitta kurottautuu varpailleen, saattaa hän nähdä paikalle sulloutuneen väenpaljouden. Ihmiset suuntautuvat raketteihin kuin ne olisivat takuu koko vuoden onnistumiselle. He ovat valmiita, suorastaan innokkaita kustantamaan suuria summia. Eikä Riitta voi heitä siitä syyttää. Sillä illalla, kun raketit pitävät pihassa metakkaa ja valaisevat mäntyjen latvat punaisella ja keltaisella, hänetkin valtaa outo rauha. Kuin vuosi todella olisi saatettu päätökseen, suljettu menneeseen niin ettei muistoihin enää kannattaisi tehdä viime hetken muutoksia. Valo rätisee asunnon seinillä kunnes enää ruudin paksu haju viipyilee ilmassa ja lasten huudot hiljalleen vaimenevat.