....

Elokuun 12. päivän aamuna, kuukausi sen jälkeen kun olin palannut lomilta, ilma oli kuulas ja taivas kirkas. Kaksi pientä koululaista juoksi tien yli reput selässä keikkuen. Minullakin oli kiire. Artikkelikäsikirjoitukseni oli myöhässä ja olin saanut nuhteita antologiaa toimittavalta kolleegalta. Se täytyisi viikonlopun aikana saada valmiiksi tai voisin unohtaa tekstin viimeistelemisen kokonaan.

Jostain syystä päätin silti kulkea kauppatorin ulkoilmakahvilan kautta, vaikka se tiesi matkaan pientä koukkausta. Olin tuskin ehtinyt laskea pahvimukin pöytää peittävälle vahakankaalle, kun iäkäs rouva puhutteli minua.

– Anteeksi, hakisitteko minulle lasin vettä? Minua heikottaa hieman. Nainen puristi sylissään kirjaa, jonka sivujen väliiin hän oli asettanut virkatun punaisen kirjanmerkin.

– Tottakai. Nousin hypähtäen pystyyn. Kevyt, metallinen palli kaatui kolisten takanani ja ihmiset käänsivät päätään. – Anteeksi, sanoin ja poistuin kahvilan tiskin suuntaan.

Kun palasin kantaen varovasti täyttä muovituoppia, rouva ei enää tukenut kättään pöytään. Hän oli syventynyt lukemaan kirjaa kuin se olisi kartta, josta hän juuri oli löytänyt reitin perille.

– Kiitos nuori mies, rouva sanoi kun ojensin hänelle veden. – Minulla todettiin kaksi viikkoa sitten paksusuolensyöpä, hän jatkoi vaikka en ollut kysynyt mitään.

– Nuorena aika kului kuin ilmassa leijuen, vaikka sanoivat ettei pelkällä kiitoksella ja leivällä elä. Nyt minusta tuntuu kuin olisin torkahtanut, hetkeksi vain ummistanut silmät ja yhtäkkiä pitäisi valmistautua esirippuun.

Nainen huokaisi ja minä istuin aivan hiljaa, etten rikkoisi hetkeä. Hän katsoi taas alas käsiinsä, jotka selasivat umpimähkään kirjan sivuja.

– Kun elämä on liian täydellistä, liian täynnä kaikkea, ei toivolle jää tilaa. Minun elämäni on ollut juuri sellaista, kelvollinen työ, kohtuullisesti ystäviä ja rakkautta, mielenkiintoisia keskusteluja ja kirjoja, kaunis koti ja lapsia. Myöhemmin vielä lapsen lapsiakin. He ovat nyt kymmenen ja kahdeksan vanhoja.

Hetken toivoin naisen alkavan kertoa heistä, horjauttavan omat ajatuksensa iloisemmille sivupoluille, lasten leikkeihin ja hauskoihin kummasteluihin. Mutta hän ei kuulunut niihin ihmisiin, joiden huomio harhaantuu helposti.

– Ja nyt ollaan tässä pisteessä tarinaa, nainen jatkoi. – Minulla on vain viimeinen kumarrus edessä. Silloin pitäisi osata olla roolinsa mukainen ja lähteä säyseästi, vaikka mikään ei ole toisin kuin eilen. Mitään ei ole muuttunut, vaikka tulevaisuus on mennyt.

Nainen vaikeni ja ymmärsin hänen odottavan vastausta. Hetkeen en tiennyt mitä sanoa, joten otin kulauksen kahvia kuin olisin piilottanut sanani juoman sekaan.

– Entä jos ei ole yhtä tiettyä kertomusta? kuulin itseni kysyvän. Nainen kohotti katseensa ja hymyili kuin myöntyäkseen.

– Tarkoitatko, että vaikka viimeinen näytös olisi jo valmiiksi kirjoitettu, ei ole pakko seurata tarinaa?

– Aivan, jotakin sellaista. Jos kaikki, koko elämä olisi käsikirjoitettu, ei toivolle olisi tilausta, sanoin. – Minä haluaisin ajatella, että näin ei ole.

Kahvi oli aikaa sitten jäähtynyt, mutta pitelin mukia kaksin käsin kuin se vielä olisi lämmittänyt. Lokit riekkuivat korkealla ja kaartelivat toria, muutama laskeutui tutkimaan kahvilan sivustalle nostettua roskakoria. Rouva nyökkäsi minua jatkamaan.

– Minusta olisi hyvin lohdutonta elää valmiin tarinan mukaan. Se olisi liian täydellistä. Ja tylsää, lisäsin punnittuani hetken sanoja.

– Olisiko sittenkin niin, nainen jatkoi ajatustani, että tarinassa täytyy olla tyhjiä kohtia, jokin paikka jonne toivo voi tulla?

– Niin. Ehkä elämä tulee näkyväksi vasta kun tarina katkeaa? Vasta silloin huomaa kuinka on asettunut osaksi kertomusta, vaikka ei edes uskoisi siihen.

Olimme kääntyneet toisiamme kohti ja katsoin naista tiiviisti silmiin. Hän oli laskenut kirjansa pöydälle, emmekä enää kiinnittäneet muihin huomita.

– Minulla on ollut viime viikkoina monta tuollaista hetkeä, hän sanoi. – Hyvä elämä. Minulla on kaikki mitä siihen tarinaan vaaditaan, mutta ei elämää siinä ympärillä edes luulle lihaksi.

– Mutta on toivo, sanoin.

– Niin. Se minulla on jäljellä.

– Se on siunaus. Silloin ei tarvitse välittää tarinasta. Ei ole tarvetta juosta ensimmäisestä näytöksestä viimeiseen, koska sillä ei ole merkitystä.

Istuimme hetken aivan hiljaa. Sitten kysyin häneltä, mitä hän vielä haluaisi tehdä.  

– Minä haluaisin nähdä lumen, nainen vastasi. – Haluaisin kävellä pihalle kun lunta on maassa niin ohut vaippa, että kengänpohjan paino riittää sen sulattamaan. Haluaisin jättää pihasoraan askeleet.

Katsoin taivalle, joka oli paljas ja valoisa. Lokit olivat lakanneet kirkumasta, ihmiset kiirehtineet töihinsä. Hain naiselle mukillisen mustaa kahvia ja itselleni vielä toisen.