....

Havahduin puhelimen surinaan aikaisin. Jo kauan ennen naapureita, jotka yleensä herättivät minut kantavaäänisellä huutelulla jostain makuuhuoneen ja keittiön väliltä. Kännykkä suristeli lattialla, mutta hivuttautui siitä sängynjalkaa vasten kummallisesti kurahtaen pedin alle, mistä jouduin sohimaan sitä tyhjällä vessapaperirullalla. 

Puhelin oli soimassa herättääkseen minut lääkäriin, jolta pitäisi herua sairaslomaa, että voisi olla hetken rauhassa. Työharjoittelusta kun maksavat lastenpalkkaa, mutta eivät kelpuuta poissaoloista kuin oikeita aikuisten todistuksia. Kaukana ovat ajat, kun tarvitsi vain väärentää paperiin äidin allekirjoitus. Lääkärin lupalappuun eivät minun piirtäjän taitoni riitä ja niin sitä täytyy paarustaa kesken unien kaupungin toiselle laidalle, missä se lääkäri on töissä.

Terveyskeskuksessa sain vuoronumeron ja istuin penkille odottamaan. Nostin kassin syliini halaukseen. Ennen minua olisi vielä yli kaksikymmentä numeroa jonossa. Kun huomasin jokaisen tädin istuvan tismalleen samassa suoja-asennossa, laskin kassin kolahtaen takaisin lattialle. Pohjasta jäi housuihin painauma ja märkä läntti, jota kutitti. Terveydenhoitaja oli sanonut, että pääsen omalääkärin vastaanotolle. Omalääkäri oli sikäli liioitteleva ja harhaanjohtava nimitys, ettei se minua koskaan ole tavannut, enkä minä tunne visiittiä yhtään enempää omakseni kuin muitakaan velvoitteita.

Kun viimein seisoin sairaanhoitolaitoksen ulkopuolella, aurinko oli tehnyt nousunsa. Se oli ohut punainen viiva taivaalla, joka paljasti mustan asfaltin sekä sen että yöllä oli melko suurella varmuudella satanut. Liukuovet sulkeutuivat takanani suhahtaen. Taksijonossa ensimmäisenä seisovan mersun kuski nosti katseensa. Mies katsoi minut laiskasti koko pituudelta, keskitti katseensa jotenkin vaivaannuttavan pitkään kädessäni riippuvaan kangaskassiin. Se sai olon tuntumaan paljaalta, kuin se olisi päältä nähnyt, että kepulikauppaa tässä ollaan toimittamassa. Kuski totesi minut kumminkin nopeasti maksukyvyttömäksi tai ainakin haluttomaksi maksaa ja jatkoi sitten nuokkumistaan epäistuvalla penkillä.

Kaikenlaisen yllättävän esilläolon vaivaannuttamana astuin oikealla jalalla askeleen, johon vasen lähti mukaan. Niin sitä alkoi kävellä eteenpäin, kun ei muutakaan keksinyt. Jostain syystä tuntui neuvottomalta, kuin olisi anastanut itselleen tunteja ylimääräistä aikaa ja nyt ne pitäisi jotenkin käyttää, ettei joku tule vaatimaan niitä takaisin.

Tavallisesti olisin palannut samaa reittiä kotiin ja suorinut itseni peitteisiin, mutta nyt näytin kulkevan mäkeä alas kohti kaupungin keskustaa. Pian olin saanut hyvän vauhdin ja aivan huomaamatta ehtinyt sillan yli liikennevaloihin saakka. Öinen sade oli roiskinut jalkakäytävät täplikkäiksi lätäköitä, joihin liikkeiden omistajat asettelivat ständejään.

Valot näyttivät pitkään punaista, mikä antoi autoille aikaa hurista ohi laiskassa letkassa. Kaikissa niissä oli sisällä yksi kuski, penkinlämmitin päällä, melkein unessa vielä. Sen näyn takia varmaan kävi mielessä, että vielä voisi ottaa bussin kotiin. Sitä voisi asettua pysäkille sateenvarjoa roikottavien matkalaisten jatkoksi ja katsoa ikkunasta kun talot ensin madaltuvat ja sitten kasvavat, mutta aika lailla korkeammalle ja tiheämmin kuin keskustassa. Sitten kaivoin jo kännykän kassista ja soitin Kettuselle.

Kettunen oli vielä hereillä. Se ei ollut ummistanut koko yönä, koska sillä oli pelit päällä. Vaikka ei sen nukkumisen tässä hommassa niin väliä voinut olla, koska rahat tienattiin Ameriikan ajassa ja joskus Aasiankin. Vielä viime keväänä Kettunen oli putkimies, mutta kyllästyi työkseen kaivelemaan paskaa ja vaihtoi pokeriin. Jos Kettunen ei sen jälkeen ollut nukkunut öitään, ei se levännyt päivisinkään. Sanoi polttelevansa tuikkua vähän niin kuin molemmista päistä, vaikka luulen, että pikemmin päivät vain jotenkin pyörähtivät ympäri ja jättivät miehen siihen, tuntien väliseen tilaan.

Koska sillä nyt kuitenkin oli sitä rahaa, ei Kettunen senttien kanssa pihtaillut. Sanoi puhelimessa morjes ja heti perään, että tarjoaa sairaspäivän nesteytykset. Kuulosti vähän siltä kuin se olisi miettinyt jutun valmiiksi ja ajatteli olevansa kovinkin näppärä. Jätin sen kuitenkin sanomatta ja lupasin saapua Kettusen lähibaariin, kun nyt olin jollain muotoa päässyt kulkemisen makuun. Koska kello kävi tuskin yhtätoista, sai kapakasta olutta niin kevyeen hintaan, ettei kolmosella ja nelosella ollut eroa kuin hitusen värissä.

Tiskillä kävi kuhina. Äkkiseltään olisi voinut luulla olevan kansallinen pyhä tai kesä. Korkealle seinän yläkulmaan pultatussa televisiossa pyöri painimatsi, jota Kettunen alkoi heti istuuduttuaan tuijottaa. Sen onnistui ankkuroida kasvoilleen jonkinlainen ansaitun pysähtynyt ilme. Oli paikalle kerääntynyt muitakin. Niin asiantuntevasti ukot matsia kommentoivat, että ulkopuoliselle olisi saattanut ihan tosissaan tulla mieleen heidän sitä varten saapuneen.

 

Viereisessä pöydässä, vinosti minua ja Kettusta vastapäätä, istui kaksi lapsennäköistä joutilasta. Ne joivat hörppien olutta ja lyhyempi luki ääneen ohutta paperipumaskaa, jonka kannessa luki "Rikosjutun käsittely käräjäoikeudessa: käsikirja", mutta lisäsi tekstiin niin monta rivoa uudissanaa että se pani ihmettelemään kuinka paljon kitkerää voi yhden ihmisen osaksi sattua. Tulipa sitä mieleen myös, että mitähän on pojan tullut tehtyä, jos sille on luovutettu valtiovallan toimesta oikea käsikirja oikeudessa asiointia varten. Minulla ei kuitenkaan ole asiaa koskien kuin arkisia, yksinkertaisia arvailuja, joten en ehtinyt ajatuksissani kovinkaan pitkälle, kun Kettunen keskeytti mietteeni.

– Tiedätkö muuten miksi painimatseissa oli ennen aikaan paikalla puhallinorkesteri, se kysyi ihan muina miehinä, ei edes irrottanut katsettaan ottelusta.

– Onko näin, minä sanoin ja katsoin Kettusta. Se näytti heränneen hieman.

– On.

– No miksi. En kysynyt niinkään suuresta mielenkiinnosta kuin siksi, että Kettunen näytti aikovan asian joka tapauksessa paljastaa. 

– Puhaltimet peitti pieruja, Kettunen sanoi. – Isoisä oli aikanaan trumpetistina sellaisessa orkesterissa.

– Mä kun luulin, että se oli kapellimestari.

– Oli se sitäkin, mutta sen jälkeen isoisä soitti trumpettia painiotteluissa.

– Trumpetti kuulostaa valmiiksi ihan pierulta. Ei millään pahalla.

– Niinhän se kuulostaa. Ehkä sitä varten oli niitä muita puhaltimia.

– Niin, sanoin ja poistuin helpottamaan itseäni.

– Mitä ne sitten soitti, kysyin kun palasin pöytään. Kai se juttu oli kuitenkin alkanut kiinnostaa. – Niin kuin mitä kappaleita tai jotain?

– Mitä? Emmä tiedä. Kunhan tuli mieleen, Kettunen sanoi ja suipisti suutaan. Se toivoi kai näyttävänsä välinpitämättömältä, mutta oli siihen yritykseen aivan liian mielissään.

– Mutta siinä oli kuule juhlan makua. Tai hajua, se jatkoi.

– Suuren urheilujuhlan tuntua, suorastaan.

– Markkinahumua ja henkistä leipää.

Kallistin tuopistani viimeiset oluet ja nostin sen Kettusen hylsyn päälle. Niitä oli siinä nyt neljä, tuoppeja. Kettunen viittoi tiskille tuomaan seuraavat. Sieltä ne viittoivat sitä itse tulla hakemaan.

– Enää ei saa mistään kunnon palveluskuntaa, Kettunen sanoi ja irvisti. Sitten se nosti lompakon taskusta niin liioitellun suurin kädenliikkein että pamahti pöydän kanteen.

– Njaa, minä sanoin ja nyökkäsin televisioon päin. Siellä armenialainen teki jälkeä Nurmon Jymyn rakennusmiehestä. –  Harmi ettei nyt ole soittokunta paikalla. Onhan tuo aika sirkusta, meinaan.

– Hieno laji, Kettunen sanoi.

– Hieno laji, minä myönsin.