....
En olisi uskonut päivästä tulevan aurinkoista. Aurinko ei pidä minusta. Se halveksuu pulleaa vaaleaa ihoani. Pakasteen värisiä käsivarsiani ja leuasta alkavaa kaulaa. Jos siihen ripustaa ketjun se poimuuntuu piiloon. Istun varjossa ja katson kun Tanja leikkii poikien kanssa vedessä. Se aloitti kajaalin käytön 10-vuotiaana. Minä en vaan muistanut ottaa uimapukua mukaan. Ei kun en halunnut, mutta sanon että unohdin. Niin se on. En vain muistanut kaivaa sitä kaapista, rullata laukkuun pyyhkeen sisään niin kuin on opetettu.

Olen todella pieni koska yritän istua hiljaa. Huokaisu on minun hengitykseni. Paitsi reidet ja perse myös liian isot tunteet suurentavat sanojaa. Onneksi olen oppinut peittämään  kummatkin. Ehkä ne pian lakkaavat olemasta. Ja kun kävelen kotiin ihmiset luopuvat katsomasta kohti. Aurinko saa ilman värisemään ja ääriviivani sumenevat. Ne siristävät silmiään koska näkevät vihdoin minusta läpi. Tarkentavat katseen toisiin ihmisiin minun takanani ja tervehtivät.