....
Seuraavana syksynä äiti tutustui Tapaniin. Tapanilla on paksut viikset ja punainen pakettiauto täynnä pahvilaatikoita. Niiden viereen on ahdettu hassun näköiset, pystyt kärryt, jotka näyttävät aivan lyhyiltä tikkailta. Tytti ihmetteli kauan laatikoiden kohtaloa. Mistähän ne kaikki Tapanin autoon tulevat ja voisikohan niistä rakentaa talon. Aikuisia naurattaa, mutta he eivät suostu vastaamaan, vaikka Tytti toistaa kysymyksen selkeästi ja monta kertaa.

Tytti pitää laatikoista. Päivänä jolloin Tapani kantoi tavaransa asuntoon, Tytti rakensi  pahvilaatikoista nukensängyn. Puuhaan kului koko päivä, mutta Bibin onkin jo aika opetella nukkumaan yksin. Vaikka nuken hiukset ovat harvenneet ja kangaskädet kuluneet miltei hiuki, silmät hehkuvat valkoisina ja luottavaisina. Bibi kulkee aina Tytin mukana. Bibi on hänen tyttärensä niin kuin hän aina tulee olemaan äitinsä tyttö.

Kotona Tytin päivät käyvät usein pitkiksi. Onneksi Bibi ei ole kauhean välkky ja sille pitää selittää asioita monta kertaa ennen kuin se ymmärtää. Vaikka Tapanin mielestä tenava ei saisi molkottaa niin ettei kukaan pysty keskittymään. Kun Tytti kysyy syytä, vastaa Tapani aina samoin: Aikuisten juttuja. Se on koodikieltä. Tytti tietää sen merkitsevän, että Tytti ja Bibi eivät saa olla mukana. Tytti ei pidä aikuisten asioista.

Päivällä he pesevät äidin kanssa pyykkiä ja tekevät lihamakaronilaatikkoa. Illalla äiti ja Tapani riitelevät. Tytti kuulee joka sanan, vaikka yrittää olla kuulematta. Hän peittää Bibin korvat, koska Bibi on vielä pieni ja herkkä. Mies ei pysty käsittämään miksi Tytti ei osaa leikkiä muiden lasten kanssa. Onhan se jo iso likka, jolla pitäisi olla omia kavereita. Hän sanoo sen tarkoituksellisen rumasti. Äiti huokaa, mutta ei vastaa. Kumartuu  sitten noukkimaan roskan lattialta. Takaapäin äidin selkä on kapea ja kyyry. Se ei jaksaisi kantaa painavia sanoja, Tytti ajattelee. Hän kävelee äidin vierelle ja ottaa häntä kädestä. Silittää toisella housun sivusaumaa. Kuinka pieni äiti onkaan.

Äiti käännähtää ja yrittää katsoa rohkaisevasti, mutta hymy ei onnistu raottamaan huulia.
– Menisitkö Tytti vaikka hetkeksi ulos, hän pyytää.
– Hetkeksi. Miksei samoilla jaloilla hiekkakentälle asti, Tapani tiuskaisee ja kääntyy Tyttiin päin: – No niin, antaas mennä nyt.

Tytti ottaa Bibiä kädestä ja astuu ovelle. Hän tietää, että Bibille tulee paha mieli. Sen kuulee, koska Bibi seisoo aivan hiljaa eikä räpytä silmiään. He kävelevät portaat vintille ja istuvat rappukäytävän nurkkaan, lattialle ulottuvien muoviverhojen taakse.
–  Minun tyttöni, hän  kuiskaa hellästi ja silittää nuken päätä.
– Älä pelkää, tässä minä olen. Ja suru laskeutuu heihin kumpaankin. Tytti antaa tunteen tulla. Se kiertyy lämpönä selkää pitkin silmien taakse ja tipahtelee poskille lempeinä noroina.