....

Siinä se seisoo ovensuussa, jalanmitan verran sisäpuolella. Pitelee tupakkaa oikeassa kädessään, piirtää toisella tarinan kaarta kuin taulua. Minun lintuni, rakkaani. Kuluisi vielä kauan ennen kuin uskallan sanoa sen ääneen: minun. Riikka huomaa katseeni ja suipistaa huuliaan. Heilauttaa kätensä olalleni topakasti kuin sanansa.
 – Kyllä minäkin näen mitä tuolla on meneillään. Mutta mitä sä aiot asialle tehdä?
– Mitä? Eiku en mitään, soperran. En kai koskaan opi olemaan hätkähtämättä ystäväni suoruutta. Kuten aina, yritän peittää hämmennykseni ironisiin vastakysymyksiin, mutta Riikka kohauttaa harteitaan. Sanoo menevänsä naisten vessaan. – Kun mä palaan, sun on parasta toimia.

Poika seisoo viistosti selin minuun ja selittää jotakin. Katson kuinka hän iskee silmää ja heilauttaa tupakallaan ilmassa suuren ympyrän. Napsauttaa tumpin sitten peukalon ja etusormen välistä kadulle. Hurmuri. Käännän katseeni baarin seinään. On helppoa kääntää päänsä ja nähdä tuoppirivistöt ja elviksen ihailijakuvat, niiden vieressä kulahtaneet olutmainokset. Sama leikki tullaan näiden seinien sisällä käymään yhä uudelleen. Joka ilta jokainen hento katse on ensimmäinen ja jokainen tuoppi täysi. Mutta meille kahdelle kaikki on jo toisin.

Riikka ei ymmärrä. Ei ehkä koskaan tule ymmärtämään. Riikka kuuluu niihin, joille maailma on suora viiva, jota rakkaus seuraa. Vaivattomasti ja mutkittelematta. Niin kuin piste pitkässä janassa muita pisteitä. Mutta minulla on kulkulupa toiselle reitille. Nuo tuolla voivat puhua minkä lystäävät, sillä he eivät koskaan astele sitä polkua, jonka minä osaan käydä silmät ummessa.

Reittini kulkee läpi tunkkaisen huoneen, halki kapean otsan ohimolle. Kohtaan missä syntymämerkki odottaa kuin olisi siihen luodinreiän merkiksi jätetty. Katseeni on kartturin sormi. Se seuraa pitkin pitkän selän harjannetta ja putoaa kohti pakaroita, jotka ovat pienet kuin lapsen. Aina alas akillesjänteen mutkaan. Sille taipaleelle minä piirrän tieni kotiin.