....

Vanha mies nostaa kirveen korkealle päänsä yläpuolelle ja humauttaa sen paksuun runkoon. Puu huojuu ja polvet notkahtavat lyönnin voimasta. Vaikka miehen kämmenet ovat sierettyneet, hän ei jää hengähtämään. Viimein se ryskyen kaatuu, pihan vanhin omenapuu. Sen mukana katoavat vuosikymmenet, eikä niitä enää ole.

Punavatsainen lintu lennähtää kannolle ja katselee, kuinka vanhus asettelee rungot lomittain. Nostaa ne ponnistaen vanhaan kelkkaan ja työntää lastin puuvajaan. Nyt näkee taas järvelle, hän ajattelee ja tuntee selässään viiman. Vai onko se haikeutta. Muistoissa puut vielä ovat täällä. Tuossa missä tulkku tutkii tuoretta kantoa. Tuossa, missä Teppo opetteli kävelemään ja Sari häntä ennen.

Kauimmaisen puun katveessa tyttö järjesti nukeilleen kahvikestejä, joihin he vaimon kanssa eivät koskaan olleet kutsutut. Mutta aika menee menojaan. Vaikka kirves on halkonut pihan kahtia, on se vain saattanut loppuun ajan aloittaman työn. Vajassa mies riisuu haalarinsa ja ripustaa kirveen seinälle. Ne saavat jäädä.

Illalla lämmitetään sauna. Mies nauttii siitä, kun saa kantaa makeaa vettä järvestä. Pilkkoa polttopuut ja vahtia tulen pesää. Hän peseytyy hiljaisuudessa, leikkaa parran ja varpaankynnet. Istuu vielä kauan lämmössä ja heittää rauhallisia löylyjä, puoli kauhallista kerrallaan.

Vaikka lämpö on lempeää, vanhus kipristää varpaitaan joka löylynheittämällä, aivan kuten pikkupoikana. Hän ei koskaan ole ollut kovin urhea saunoja. Vaimo istui aina pidempään, lapsetkin kasvettuaan siihen ikään. Hän se oli heistä aina ensimmäisenä kuistilla, pyyhe lanteilla, punakka iho höyryten.

Viimein mökin kuistilla se tulee, ihmeellinen rauha. Niin kuin ennen. Kun vaimo vielä istui raukeana vierellä, hiukset löyhällä nutturalla. Kuunteli kuinka puissa asutaan. Se oli kauan sitten. Silloin pihan omenapuut kantoivat satoaan kuin kruunua. Punaposket välkkyen. Mutta jo kauan ne ovat vain seisseet paikoillaan ja vaiti odottaneet. Kuin olisivat aikoja sitten unohtaneet juhlavan tehtävänsä. Ei, puut eivät enää piittaneet siitä, vanhus päättää. Vuoden kierto oli niille tullut yhdentekeväksi. Ennen niin tukevien oksien ainoa tehtävä oli ollut kannatella satunnaisia lintuja, jotka tottumuksesta palasivat etsimään hedelmää.

Silti mies on onnellinen. Tai ei oikeastaan. Se sana kuuluu menneeseen. Se on liian mahtipontinen ja lapsellinen kuvaamaan tätä päivää. Hän on tyyni. Kuin järven pinta, jota pitkin he vaimon kanssa soutivat matkalla saareen. Veneen nokassa vaimo hymyilee ja käärii hihansa. Kurottaa hellästi kohti veden tuuletonta pintaa. Naisen sormet piirtävät jäljen järven yli, aina kotirantaan saakka. Tuohon samaan laiturin nokkaan, joka vieläkin odottaa soutuvenettä tulevaksi.

Pian olisi taas kevät. Talvi antaisi myöten, antaisi valon tulla. Antaisi kuusien kasvaa kerkkää kuin ensimmäistä kertaa. Siinä hetkessä on läsnä kaikki maailman aika. On yhdentekevää, vaikka mikään mennyt ei palaisi, koska kevään hetki on täysi. Silloin kuistin laidalle lennähtää pieni lintu. Liekö samainen punatulkku. Se katsoo totisena, eikä pelkää. Vaikka suljen silmäni, mies ajattelee, näkee lintu ajatuksiini luomieni läpi.