....
Mies juo kahvin seisaaltaan, hätäisin kulauksin. Eikä riisu takkiaan. Yrittää sillä välittää, ettei hänellä ole halua pitkiin jäähyväisiin. Juotuaan hän huuhtelee mukinsa ja katsoo Saaraa kuin kysyisi oletko valmis. Miten joku osaa katsoa tulla tavoin, tyttö miettii, kohottaen vain toista kulmakarvaansa kuin kasvoille eksynyttä karvaista matoa.

Kello kulkee, on jo paljon ja taivas alkanut mustua. Ilta ikkunan takana pelkkää hiljaisuutta, mutta sitä he eivät huomaa. Mies päättää mennä myöhemmin Nurkkabaariin oluelle. Hän ei aio murehtia tätä. Viettää vaitonaista yötä asunnossaan, soittaa takaisin ja selittää, vaikka ei jaksaisi enää puhua. Sen sijaan mies haluaa päihtyä. Niin nopeasti kuin mahdollista päästä mielentilaan, jossa kaikki mitä tapahtuu on luontevaa.

On selvää, että tässä hetkessä tihentyy kaikki mitä Saara on odottanut tulevaksi. Kaikki se, minkä hän on jo tiennyt, vaikkei ole halunnut siihen uskoa. Mies lukee tytön kasvoista, mitä hän ajattelee ja näyttää hetken avuttomalta. Aivan kuin turhaan etsisi sanoja, joita ei ole olemassa. Tovin hiljaisuus roikkuu ilmassa ja asettuu sitten heidän väliinsä. Ja Saara voi vain katsoa, vaikka kuinka yrittää kääntää päänsä, ei voi olla katsomatta kohti.

Mies nojaa tiskipöytään samalla tavalla kuin aina ennenkin. Kuin mikä tahansa iltapäivä, kun he ovat nostaneet yhdessä pestyt astiat kuivumaan. Äkkiä Saara hapuilee valonkatkaisinta ja kuuluu pieni napsahdus ennen kuin he jäävät pimeään. Kestäisi hetken ennen kuin silmät tottuvat ja tyttö antaa itkun tulla. Katsoo suoraan eteensä kyynelten läpi. Vain varastettu näkymä toisen leuan kaarta, kuin verhon takaa. 

Mies seisoo vieläkin vaiti, välttelee riitaa. Käsi korjaa takin kaulusta, asettelee sitten kaulahuivia. Tyttö kuulee kuinka päällysvaatteet kahisevat pimeässä ja haluaisi kävellä miehen luokse. Ottaa ne muutamat askeleet. Tulla taas syliin ja sovittaa nenää solisluun vakoon vaatekerrosten alla. Miehen huokaisu on pitkä, epävireinen vihellys. Se on omia aikojaan tyhjenevä ilmapallo.

 – No niin, jos nyt silti laitaisit valot päälle, että minä sitten –
 – Entä jos en laita, Saara keskeyttää ja nyyhkäisee.
 – Saara, ihan oikeasti, Saara. Mies maanittelee, mutta ääni on kaukainen ja varautunut. Se on asiallisen keskustelun ääni, eikä Saara halua sellaista. Hän haluaa huutoa. Hän haluaa raivata syvän railon, jonka vain he yhdessä voivat kuroa umpeen. Jotta voi jälleen tulla osaksi toistensa ihoa, täytyy käydä läpi sovun rituaalit, Saara ajattelee. Ainoastaan siten teemme yhteisen rauhan. Mutta mies levittää kätensä avuttomana. Kurottaa kohti seinää ja painaa hiljaisuudessa kattolampun virtakytkintä.

Valossa kaikki näkyy niin kirkkaana, että ajatteleminen sattuu. Vielä kipeämpää tekee sen tajuaminen, että ajatuksissaan mies on jo poissa. Hän on unohtanut meidät. Laittanut pisteen tarinamme päätteeksi. Valinnut kertoa toista tarinaa, jossa minulla ei ole sijaa. Mielessään mies on jo lähtenyt, kulkee kadun viertä vältellen laitamille kasattuja lumipenkkoja ja satunnaisia koiran ulkoiluttajia. Sillä vaikka uusi tarina on vasta alussa, on se selvärajaisena miehen mielessä.

Saara katsoo kun mies kävelee eteiseen, lausuu pikaisen hei sitten ja astuu käytävään. Sulkee oven perässään. Saa lähtemisen vaikuttamaan helpolta. Mutta näissä huoneissa on kaikki heidän yhteiset päivänsä, jotka eivät poistu. Aika pysyy nurkissa ja tapeteissa, astioissa ja levykokoelmassa. Niiden kanssa Saara kertoo tarinan yhä uudelleen, kun yö hitaasti käännähtää selälleen.