....

Äitini on painokeskeinen nainen, josta on ajan saatossa kouliutunut rutinoitunut laihduttaja. Kun toiset muuttavat kotinsa sisustusta, äitini tekee perusteellisen ruokaremontin. Nyt on menossa kesäkausi.

Niin kauan kuin muistan, on hän epätoivoisesti työstänyt painoaan. Vuosien kuluessa olen kuitenkin alkanut epäillä, että ajatus hoikasta vartalosta on hänelle tärkeämpää kuin elopainon todellinen putoaminen. Äitini on viehättynyt lihavuuden loppumattomaan tarinaan.

Tänään hän soitti minulle ja kihisi innoissaan. Kuuntelin pitkän tarinan uusimmasta dietistä, enkä voinut olla ihmettelemättä kuinka paljon tarinankaari jätti uskon varaan. Siinä mielessä äitini kertomus muistutti ovellani aika ajoin vierailevien Jehovan todistajien uskonkappaleita. Sikäli kun olen ymmärtänyt lähtökohdat ovat osapuilleen samat.

Sekä äitini että uskovaisten mukaan todellisempi ja jotenkin täydempi elämä alkaisi vasta nykyisen olemisen tuolla puolen. Paikassa, jossa maallinen raskas ruumis on tuskin edes ikävä muisto. Tarinat siitä kuinka tuonne paikkaan saavutaan ovat kuitenkin jokseenkin erilaisia. Molemmat uskoivat kuitenkin vakaasti lopun – ja sitä kautta uuden alun – olevan aivan pian täällä. 

– Ihmiskunnan kärsimykset ovat miltei ohitse!, kaksi hyvin pukeutunutta Jehovan todistajaa julistaa kaikuvassa rappukäytävässä. Kerron yhä edelleen olevani tiedosta mahdottoman epäkiinnostunut ja he pudottavat postiluukustani ennusteensa tarkat laskelmat.

Tarina paremmasta alusta sitten, kun ihannepaino on lopulta saavutettu vaikuttaa kuitenkin vielä paljon mutkikkaammalta. Koska odotetulle tapahtumalle on miltei mahdotonta asettaa tarkasti laskettua aikaa, tarina sisältää valtavasti pyrkimyksiä ja loputtomia uusintoja.

Äitiäni tämä seikka ei häiritse ollenkaan, sillä tänä kesänä hän saa syödä kaikkea sitä, mitä aina on rakastanut mutta enemmän. 

– Kevennä mieltäsi, älä lautastasi, äitini julisti puhelimessa. Koska en osannut reagoida toivotulla tavalla, hän jatkoi iloisesti: – Tiesitkö, että kuohukerma pitää läskin loitolla.

– Aivan? ihmettelin. – Kuinkas se toimii? 

Utelen aina äidiltäni tarkkoja yksityiskohtia, sillä tiedän ratkaisun paljastamisen ilahduttavan häntä. Aivan kuten Jehovan todistajat haluavat toistamiseen puhua minulle Jeesuksesta, vaikka tarinan kulku olisi entuudestaan kaikille osapuolille kutakuinkin tuttu.

– Ajattelin tänään laittaa pekonipossua kermakastikkeessa, äitini ilmoitti ylpeänä. – Mutta jättää perunat pois. Niiden tilalla syön sienisalaattia.

Olin juuri aikeissa kertoa äidilleni, miten hänen uskonsa kummallisiin ruokaoppeihin muistutti minua lahkolaisten uskontodistuksista, kun tajusin ettei se välttämättä pidä paikkaansa. 

Sillä äitini tarinassa urhean päähenkilön ei välttämättä koskaan käy hyvin. Aivan kuin kyse olisi jonkinlaisesta oudosta tragedian kaaresta, jossa sankari ei ainoastaan epäonnistu tavoitteissaan, vaan tarinan lopussa on pakotettu palaamaan lähtöpisteeseen. Tänä keväänä äidilläni olisi karkeasti laskettuna alkamassa kahdeskymmenes kierros.

– Hyvä juttu, sanon. Sillä vaikka vuosi nopeasti kulkee kierroksensa, olisi äitini sankaritarina vielä läsnä. Jotenkin ajatus tuntuu lohdullisemmalta kuin toiveeni siitä, etteivät Jehovan todistajat ehkä lopun aikojen jälkeen näe tarpeelliseksi palata.