En koskaan kuuntele radiota, sillä se on silkkaa ajan haaskausta. Lyhyitä pätkiä tyhjäkäyntiä, jolla pitkät tunnit saadaan puristettua kuiviin. Kanavien taajuudet hälyävät kellon ympäri, että kuulija voisi sanoa vieläkin olevansa täällä kello kaksitoista, kaksi ja neljä, kun musiikki hetkeksi taukoaa päivän uutisiin.

Viime viikkoina olen kuitenkin altistunut radiolle. Syy siihen on äänekkäät ahvenanmaalaiset naapurini. Vanhempi pariskunta muutti viereiseen asuntoon kesän alussa, eivätkä he ole sulkeneet radiota sen koommin. Päinvastoin naapurit nostavat volyymia päivän mittaan, niin että pääsevät huutamaan asiansa. Radio on heille kolmas perheenjäsen, kuin vähän jälkeenjäänyt ottopoika, joka mölyää yksikseen suomeksi.

Eniten uusissa naapureissani minua nyppii juuri radiotoimittajat. En välittäisi tuntea heitä paremmin. Mitä kauemmin toimittajat ovat studiossa viettäneet, sitä omahyväisemmiksi he tulevat. Toimittajat valittavat etteivät saaneet autoa parkkiin lähelle studiota, joutuivat pistämään juoksuksi ja nyt istuivat tuolillaan selkä hikeä valuen. Lisäksi sisällä on huono ilma.

Radio on kuin aikakone, joka saattaa toimittajat takaisin yläasteelle. Aikaan jolloin muut oppilaat täydensivät heidän nimillään lauseita, kuten ”on kaikista kismailtavin” tai ”ainoa oikea syy seurata jääkiekkoa”. Ehkä juuri tästä syystä toimittajat eivät millään tahtoisi poistua studiosta, vaan rääkkyvät henkeä vetämättä naapurieni keittiössä.

Aamulla paikallisradiossa ihmetteltiin miksi curacao lausutaan niin kuin se lausutaan. Miksi ihmeessä sitä ei sanota surassao tai kurasao?

– Kom äta! nainen huutaa.

– Minkä vuoksi nimi ei ole vaikka surakao? radio jatkaa keskustelua.

– Jag kommer! mies vastaa.

– Kurakao, surakao, kura-kaa-kaa! radio kiljaisee.

– Tvätt händerna!

Kun huomasin osaavani ulkoa kaikki kuuntelijoiden suosituimmat kappaleet, päätin koputtaa naapurin ovea. Vanha nainen kolisteli hetken turvalukkoa ja avasi sitten oven hymyillen.

– Miten selviät helteistä? radio huusi ennen kuin ennätin tervehtiä.

– Hei, sanoin, olen teidän naapuri. Tuosta kolmosesta.

– Jaa, nainen sanoi ja jatkoi hymyilemistä.

– Sitä minä vain, että jos vähän hiljentäisitte radiota. Kun minä työskentelen kotona, yritin selittää.

– Jaa, nainen sanoi uudestaan ja hymyili.

– Lämpimällä säällä pukeutuminen vähenee, radio kertoi kuin olisi toimittanut mullistavia uutisia.

Korotin hieman ääntäni ja kertasin rauhallisesti pyyntöni. Yritin samalla kääntää näkymätöntä volyyminappulaa ja pitelin toisella kädellä korvaani. Vanhempi mies ilmestyi naisen taakse, sanoi hej ja kummatkin katsoivat minuun. Minäkin sanoin hei. Toistin varmuuden vuoksi asiani vielä kertaalleen ja nyökkäsin rohkaisevasti.

– Oletko kotonasi uimarannalla, radio tiedusteli. – Kerro meille voiko terassilla istua ilman paitaa?

Pariskunta katsoi toisiaan silmiin ja sen jälkeen minusta hieman ohi. Heidän hymynsä oli kuin välimerkki, joka kertoi ettei tästä nyt tule mitään. Niinpä kohautin harteitani ja palasin takaisin sisään. Seinän takana kolme naapuriani nauroivat kirkasta, kantavaa radionaurua.