1.

En toivonut kesästä tulevan aurinkoista. Siinä määrin pyyntöni vastattiin, että lähes koko kesäkuun on sadellut. Jostain syystä se on kuitenkin tuntunut turhauttavalta. Kuin olisi tullut huijatuksi. Tai joku olisi toukokuussa painanut pause-nappia ja unohtanut lomalaiset outoon limboon, jossa säätila ei vastaa päivämäärän herättämiä mielikuvia.

Joten kun minulle yllättäen tarjottiin paikkaa läheisen leirintäalueen vartijana, suostuin sen kummemmin asiaa harkitsematta. Työ on siinä mielessä ihanteellinen, ettei siinä tarvitse oikeastaan tehdä mitään. Voi vain istua valvontakopissa netissä ja harvakseltaan vastaanottaa maksun leirintäpaikoista. Erityisen helpoksi työ muodostui näin sateisena kesänä, kun leirintäalueen viheriö ammotti puolityhjänä.

Ainoastaan sitkeimmät karavaanarit ajoivat portille heti lomakauden alkessa. Kun sadetihkua oli jälleen jatkunut koko alkuviikon, sain keskiviikkona todistaa kesän ensimmäistä raekuuroa. Sinä päivänä portille ajoi kaksi miestä ja perävaunu. Miehet tervehtivät minua kuuluvalla äänellä ja kertoivat sitten viettävänsä alueella viisi viikkoa.

– Se on sitten koko loma paketissa, kuskin paikalla istuva mies tarkensi.

– Täällähän tekemistä riittää, kannustin. Yritin kuulostaa innostavalta, kuten minua oli työhöni valmennettu. – Meillä on täällä minigolfrata, uimaranta ja sauna, joka lämmitetään keskiviikkoisin ja lauantaisin sekä juuri valmistunut lentopallokenttä.

– Kaikki yhdessä kohteessa, kuski huomautti suu vinossa.

– Aivan!

– Jos sitä heti matsin ottaisi, niin tuletko laskemaan pisteet?, toinen mies kysyi. 

En vieläkään ymmärtänyt heidän pilailevan vaan vastasin asiallisesti, että minun on pysyttävä kopissani. Miehet pyrskähtivät hervottomaan nauruun.

– Ensimmäistä kesää töissä vai?, kuski hymyili.

– Joo.

– Ethän pahalla ottanut? Tässä täytyy vähän hauskuuttaa itseään, hän lisäsi.

Mies heilautti rennosti kättään ja niin he ajoivat asuntovaunuineen portista sisään. Seurasin posket punoittaen  kun he parkkeerasivat liikkuvan kesämökkinsä nurmikentän nurkkaukseen. Hetken ilmaa manailtuaan he pystyttivät asuntovaunun ylle suuren keltaisen aurinkokatoksen. Ehkä siinä tunnin kuluttua kahden miehen seurue jo istui ylösalaisin käännetyillä kaljakoreilla ja katseli kun makkarat paistuivat grillissä. Minua hävetti vieläkin niin, että tein siitä statuspäivityksen.

2.

– Päivä se kulki kierroksensa, mutta tässä vielä ollaan, kuulin jonkun sanovan. Nostin säikähtäneenä katseeni. Eilinen kuski seisoi vartiokoppini edessä ja katseli taivaalle. Korkealla ylhäällä pilviä tuli ja meni hurjaa vauhtia. Hetkeksi auringon melkein onnistui pilkistää kapeasta raosta, kunnes tummanharmaa massa uudelleen peitti taivaan.

– Hei, sanoin jotakin vastatakseni. – Mihinkäs olet lähdössä?

– Sinne minne jalat kuljettaa.

– Entäs jos alkaa sadella? Pitäisikö soittaa taksi?

– Jaa, siinäpä kysymys, mies vastasi ja naurahti. Hänellä oli outo tapa hihittää kaikelle, mitä sanoin.

– Että oikein ministerikyydillä, hän virnisti. – Eiköhän sitä jalat vielä sen verran kanna. Paitsi jos illalla ei ole jalkoja, millä kävellä. Sitten katsotaan uudestaan, hän lisäsi ja nauroi taas kurnivaa nauruaan.

Ennen lähtöään mies esitteli itsensä Paavoksi. Hänessä oli jotain aseista riisuvaa, vanhan ajan lupsakkaa. Katsoin pitkään hänen hypähtelevää kulkuaan ja mietin onko Paavo samanlainen leirintäalueen ulkopuolella. Vai olikohan miehen huvittunut olemus loman aiheuttamaa hilpeyttä, jota edes jatkuva sade ei saanut nujerretuksi.

Vasta iltamyöhällä Paavo palasi reissultaan. Hän harppoi ripeästi takaisin samaa hiekkatietä, jota pitkin olin aiemmin nähnyt hänen poistuvan. Taivas oli edelleen tummanpuhuva, vaikka rankkasade oli jo laantunut. Miehen saavuttaessa portin näin, että hänen päällystakissaan riippui havuja ja silmälasit olivat huurussa. Hän oli selvästi kävellyt perille sateen läpi. Ehkä jopa oikaissut metsän halki.

– Mitäs sinä teet?, hän uteli iloisesti ehdittyään kopilleni.

– Luen uutisia.

– Mitä uutisia? Tuolla noin koneellako?

– Niin. Uutisia vaan.

– Eikö noista tietokoneista saa syöpää?

– No voi jeesus, ei varmasti saa, vastasin. – Voit siis olla aivan rauhassa.

Paavo nosteli jalkojaan. Läpimärät lenkkitossut litisivät ja muutamia havuja varisi takista valvontakopin nurkalle.

– Semmoista minä kuitenkin olen lukenut. Joskus maailman aikaan, hän jatkoi.

– Missähän kirjassa sellaista kirjoitetaan? Ettet vain pitäisi minua pilkkanasi?

– En hyvä tyttö pidä. Minä en vaan usko tietokoneisiin.

Nyt oli minun vuoroni nauraa. – Mikä siinä on uskominen, kysyin hämmästyneenä. – Ei kai tekniikka ole uskon asia?

– Jaa-a, ei kai. Mutta se on hyvä uskoa muuhunkin kuin teknisiin vempeleisiin, Paavo totesi vakavana. 
– Katsos tyttö tuonne, hän sanoi ja osoitti leirintäalueen nurmikentälle. 

Kauempana, aivan kentän laidalla, nuokkui muutama lehtipuu. Ne näyttivät rankkasateen nujertamina jollakin tapaa jälkeenjääneiltä. Kesti hetken ymmärtää miksi.

– Nuo lehtipuut eivät ole tainneet tiputtaa lehtiään, mietin ääneen. – Vai onkohan se varistaa, neste tippuu. Joka tapauksessa nyt on myöhäistä. – Sitäkö sinä tarkoitit?

Paavo hymyilee niin että kaikki etuhampaat näkyvät. Kohauttaa hieman harteitaan ja lähtee kävelemään asuntovaunuaan kohti.

– Että huomiseen sitten niinkö?, huusin hänen peräänsä.

– Niin. Nousee se aurinko huomennakin, vaikka sitten pilvien takana, mies vastasi.