1.

Tänään on heinäkuun ensimmäinen ja minun vuoroni hakea isä Nurkkabaarista kotiin. Kapakka ei nimestään huolimatta sijaitse kadun kulmauksessa, vaan venyttää talon päädyn leveydeltä erään korttelin mutkassa. Osapuilleen baarin kohdalla katu risteää kahtia ja kaartaa loivasti ylämäkeen jykevän talorivistön ohitse. Hullunkurisella tavalla Nurkkabaari näyttääkin kallistuvan poispäin muusta talosta ja hieman venyttävän kohti seuraavaa korttelia.

Kauempaa katsottuna huomaa, että oikeastaan koko kerrostalo on hieman vempallaan. Näin kesäisin vino vaikutelma on erityisen ovela, sillä baarin toiselle sivustalle on saatu ahdettua pyöräteline. Siinä muutamat polkupyörät seisovat rivissä kuin kannattelisivat korttelikapakkaa sen kyljestä.

Isälläni on tapana istua Nurkkabaarissa joka päivä kunnes hänet käsketään lähtemään. Paitsi niinä päivinä, jolloin minä tai siskoni ennätämme hakea hänet kotiin. Ei isäni sitä ilkeyttään tee, tylsyyttään ennemmin.

Lääkäri kielsi keväällä isääni nostelemasta raskaita esineitä ja juomasta viinaa. Siinä meni kerralla kaikki, millä isäni päivänsä täyttää. Mutta isäni niin pitää rutiineistaan. Ja sitä paitsi kaikki hänen ystävänsä istuvat aikaansa kapakassa. Niinpä hän pian palasi Nurkkabaariin.

– Miten vanha ukko osaisi tapojaan muuttaa?, hän kerran kysyi siskoltani, joka vaikeni paheksuen. Siskoni tulee enemmän äitiinsä, laittaa suunsa viivaksi, eikä näytä pilkun vertaa myötätuntoa. Lisäksi siskoni miehineen kääntyi uskoon muutama vuosi takaperin. Se viimeistään teki hänestä päättäväisen naisen.

– Muutos on mahdollinen kenelle tahansa, hän vastasi kipakasti isälle, joka ei oikeastaan välittänyt panna vastaan. – Täytyy vain todella haluta muuttua.

Kun isäni kunto huhtikuussa kääntyi laskuun, me sovimme siskon kanssa hoitovuoroista. Hän katsoisi isän perään maanantaista torstaihin ja minä hoitaisin viikonloput. Se oli isänkin mielestä luonteva järjestely, sillä minä olin meistä lapsista kiltimpi.

2.

Kävelin mäkeä alas nopeasti, luikkien puun varjosta toiseen. Mäen alla aamupäivän kohmeus oli ehtinyt vaihtua vilkkaasti käyvään etuoveen. Meillä päin kuppiloiden onnen tunnit otetaan vastaan ammattimaisesti. Joku voisi jopa sanoa, että rutiinilla, sillä ilon askeleet sisään ja ulos otetaan sellaisella varmuudella, jollaisen saavuttaa ainoastaan pitkän toimettomuuden seurauksena.

Sisällä baarissa isäni kohotti tuoppiaan tervehdykseksi. Hän istui perimmäisessä nurkassa kyynärpäät tukevasti pöydällä ja jututti naapurin ukkoa, joka istuu muiden kuin isäni seurassa aina hiljaa. Nostin heille ovensuusta kättäni ja asetuin sitten tiskille muutaman vakiasiakkaan muodostamaan jonoon.

– Moro, minä aloitin pöytään istuessani. – Mites täällä jaksetaan? Se oli minun ja isän vakiovitsi. Jonkinlainen ähäkutti lääkärin suosituksille.  

– Tohtorin määrämällä, isäni sanoi kasvot peruslukemilla.

– Otetaan terveydelle, naapurin ukko lisäsi. Sitten hän näytti menevän hieman hämilleen. Peitelläkseen puhetulvaansa mies siirsi äkkiä katseensa olutmainoksiin ja vieraisiin pöytiin.

Hetken hiljaisuuden jälkeen ja todettuaan keskustelun jollakin tapaa aloitetuksi, isäni jatkoi:

– Perjantai on työmiehen pelastus!

– Oikeassa olet, myönsin. Sillä tiesimmehän molemmat, että arkisin hänen päivänsä koostuivat lukuisista elämäntapaharjoitteista. Viimeksi eilen siskoni oli yrittänyt taivuttaa isää notkeammaksi työntämällä selästä.

– Istui perkele selän päälle ja sanoi että kurkota, isä kertoi ja pyöräytti silmiään. – Nyt ei pysty edes istumaan.

– Hyvinhän sinä olet täällä jaksanut istua. Monta tuntia.

– Mutta selkään sattuu.

Mietin miten kertoisin isälle, että sisko halusi loppukuun hoitovapaata jotta voisi omistaa aikaa perheelleen. Olin koko aamun pohtinut keinoa esittää uutinen tavalla, joka ei masentaisi isääni. Koska en millään keksinyt miten, kerroin asian suoraan.

– Vai niin, isäni sanoi ja katsoi eteensä. Ei sen kasvoista pystynyt lukemaan mitään.

– Minä sanoin siskolle, että se sopii meille hyvin. Saamme nopeasti kulumaan kuukauden päivät, vaikka tekemättä mitään.

– Niin kun sinulla ei ole oikeaa perhettä, isä sanoi. Kai se kuulosti tylyltä, koska hän pian lisäsi: – Anteeksi, minua uuvuttaa.