....

Oona herää aamuyöllä kun sade lakkaa. Ensin vaikenee tasainen ropina, joka peitti alleen kaiken muun. Räystäiltä tiputtaa vielä muutamia pisaroita, mutta lopulta sade ehtyy. Oona pitää sateen jälkeisestä hiljaisuudesta, johon kaikki pysähtyy. Ikkunoista hohkaa sisään viileää ja kosteus huurruttaa lasien sisäpinnat. Se tekee rajasta ulkopuolelle epätodellisen.

Sade saa Oonan kaipaamaan aikaa, kun hän oli vielä pieni. Äiti tapasi silloin sulkea kaikki väliovet ja he nostivat sohvasta tyynyt ja asettivat ne olohuoneen matolle. Siinä lattialla kyykkien he kokosivat palapeliä. Oona piti erityisesti siitä, jonka kanteen oli maalattu kuva valtavasta valkoisesta linnasta. Vallihaudan ylittävä silta oli vedetty ylös ja linnassa kaikki näyttivät nukkuvan. Mutta korkeasta tornista loisti kaistale haaleaa punaista. Siellä asui yksinäinen kuningatar.

Oona nousee makuulta ja hiipii ikkunaan, kurkistaa hiljaisena nuokkuvaa katua. Vastapäätä taloa, miltei korttelin kulmauksessa seisoo nuori mies ja vetää takinliepeitään tiukemmin kiinni. Näyttää kuin hän odottaisi jotakuta, ketä lie. Viereisen puiston multa nostattaa sumua ja saa miehen miltei katoamaan näkyvistä. Sumu peittää ihmisten hahmot niin kuin valheet kirjoittavat yli muistot. Nyt olisi runollista juosta tuota miestä vastaan. Saapua tai lähteä kuin tyhjästä, jostakin missä ei ole menneisyyttä. Ehkä kaikki lopulliset lähtemiset tapahtuvat juuri tällaisina hetkinä. Sumussa, joka kätkee lähdön jäljet. Kun toiset vielä nukkuvat.

Mutta aamulla maisema on kostea ja puiston lehtien vihreä kirkkaampaa. Silloin olisi vaikea muistaa onko aina ollut näin. Näin on hyvä, Oonan olisi hyvä olla.