Thursday, December 29, 2011

....
Sillalla Hannes pysähtyi, veti räkää sisäänsä ja sylkäisi jokeen pitkän syljen. Veden pinta värähti sameasti ja rasvaisesti, antoi odottaa jonkun kissanraadon kelluvan hiljaa esiin sillan kaiteen alta. Sellainen näky olisi jollain tapaa täydellistänyt joesta nousevan hajumaailman, tympäännyksen, eltaantumisen, lokkien ja ihmispaskan höyryt. Hannesta ei pätkääkään ihmetyttäisi, jos joku kehuisi dumpanneensa grillin paistorasvat veteen, vaikka ei kai sellaista uutista ole tarve sen enempiä huutelemaan ruveta.

 – Heitä euro, joku sanoi. Hannes katsoi vieressään seisovaa punanenäistä pikkupoikaa ja pudisti päätään.
– Ei sit, poika sanoi, heitä rööki.

Mutta Hannes ei voinut enää antaa, ei ollut mitä antaa, paitsi anteeksi itselleen kaikesta antamisesta. Jalan viereen sillan kanteen oli jäätynyt kiinni tupakantumppi. Hän potkaisi sitä kengänkärjellään ja se halkesi pieneksi silpuksi.

– Mene takaisin kouluun, Hannes sanoi pojalle, mutta poika ei sitä enää kuullut. Peik Ounainen käveli kaukana sillan toisessa päässä, liikennevalojen luona. Siitä hän hitaasti kenkiään laahaten nousi mäen ylös ja portaat koululle. Pian Peik istui ruokalan penkillä edessään makkarakastike ja perunamuusi ja takanaan nuoria, joilla oli tylsää. 

Hän ei voinut ymmärtää miksi maailma oli niin julma, että se pakotti käymään peruskoulua, vaikka hän olisi halunnut surfata. Seisoa kohden aallon reunaa, alla lämmin sininen meri. Sellainen, joka jatkui ikuisesti pinnalla ja sen alapuolella. Hän ei ymmärtänyt, miten maailma siitä muuttuisi, jos hän putoaisi veteen. Ei hän halunnut selittää maailmaa, eikä ymmärtää. Hän halusi vain kellua sen pinnalla. Mutta ei, kun piti asua Suomessa, missä ei edes voinut surfata, ainoastaan pitää vaan pipoa ja hanskoja ja kärsiä.

Peik Ounaisen elämässä kävi näin. Vielä vuosi sitten perheellä oli kaksi autoa ja iso autotalli ja vielä isompi talo, jossa pleikkarit joka huoneessa, leipä aina tuoretta ja maksamakkara valmiiksi viipaloituna rasiaan. Sitten isä jäi kiinni veropetoksesta ja pian sen jälkeen äiti aviopetoksesta. Ja vaikka niitä kahta ei toki voi verrata toisiinsa, nämä kaksi petettyä rikkoivat kodin seinät sisältä ja ulkoa. Ainoastaan Peik säilyi. Säilyi siksi, että oli heidän välissään mutta ei asettunut väliin. Peik ei tarrannut isänsä lahkeeseen eikä roikkunut äitinsä helmassa estääkseen jotakin sellaista, mikä kuitenkin tapahtuisi. Hän suhtautui elämään sen periaatteen valossa, johon oli teini-ikään ehtiessään oppinut, toimettomuudella. Peik säilyi, koska ei jaksanut kiinnostua ja oli haluton toimimaan.

Niinä päivinä aika kului kuin olisi sivusta seurannut laivan lähtöä satamasta. Hitaasti kaikki varmistavat köydet irrotettiin. Meri keinahteli ja maisema sen mukana. Vielä olisi ehtinyt mukaan, jos olisi tiennyt mihin poijuun viimeinen köysi oli kiinnitetty. Isä senkin löysi ensin.

Peik raaputti veitsellä kastikkeeseen äänekkäitä raitoja ja pönäsi perunamuusin litteäksi kasaksi. Nopeasti kyhättyä ja äkkiä kylmettynyttä apetta. Kiitos jokapäiväisestä leivästä. Kiitos ruokalan tädeistä, jotka antavat hakea lisää, työntävät vielä kainaloon pienen foliorasian, jonka muovitettu pahvikansi hikoilee.


Peik istuu kolmannen kerroksen matematiikan luokassa, peräseinän viereisessä ikkunassa ja odottaa, vaikka ei tiedä mitä odottaa. Jotain tapahtuvaksi, tuntia loppuvaksi, something completely differentOlisi osattava lopettaa odottaminen. Silloin ei kaadu liian korkealta. Täytyy osata suhtautua oikein, pienellä toiveikkuudella ja suurella todennäköisyydellä.

– Katso ikkunasta ulos, vieressä istuva Jani tai mikä lie kuiskasi.
– Kato ite.
– Eikun ihan oikeasti, katso! Se hyppää!

Pölyn ja koulun ansiokkaiden vuosikymmenien aikana kerääntyneen lian läpi oli vaikea erottaa mitään. Mutta pakko se oli myöntää, joku seisoi sillan kaitteella. Hetken näytti kuin se joku olisi ollut sama luuseri, jota Peik oli aiemmin sillalla puhutellut, mutta varmuuteen asiasta ei päässyt ennen kuin se joku hyppäsi, tai horjahti, no, joka tapauksessa alas jokeen se putosi.

No comments:

Post a Comment