Friday, January 20, 2012

....
Henry Pöntinen astui huoneeseen hankalassa asennossa. Mies yritti selvitä sisääntulosta tukemalla ovea lantiollaan. Vasemmassa kädessä se roikotti vastapainona pulleaa paperipussia. Valkoisen pussin keskellä pingottui koristeellinen fontti, joka kerskui Blombergin kahvilaa. Oona tiesi kävelykadulla kotoisassa syvennyksessä sijaitsevan kahvilan, mutta pyrki tietoisesti välttelemään paikkaa, jonka suosio perustui leivonnaisten kokoluokituksiin. Paikka oli avattu vuosi sitten myyntivalttinaan tieto siitä, että suuri on hyvä, isompi vielä parempi. Blombergin kahvilassa kaikki oli jättikokoista, pullamaista ja hunnutettu sokerisiirappiin, myös kahvipöytäkeskustelut.

Henry nosti taskustaan paperisen lautasliinan ja asetteli sen juhlallisesti sivupöydälle sängyn viereen. Korvapuustit oli valmiiksi leikattu kahtia. Puolikkaiden mukana pussista rapsahteli raesokeria, jota kopisi pöydän pinnalle ja siitä lattialle. Äiti taputti käsiään kuin vähämielinen sirkuksessa.

– Mulla on vähän kiire, minä sanoin.
– Älä nyt, äiti pehmitteli, – Henry oli kultainen ja toi meille tuoretta kahvia. Juodaan pullakahvit. 
Äiti ojentautui yllättävän ketterästi ja tarttui lähimpään puustiin. Ruttuiset sormet alkoivat keriä nyyttiä auki kuin etsisivät sieltä aarretta. Henry ruttasi paperipussin äänekkäästi palloksi ja heitti sen kohti roskakoria. Tollo laskeutui pehmeästi tussahtaen korin pohjalle.
– Michael Jordan, Henry sanoi.

Äiti oli nopeasti selvittänyt korvapuustin arvoituksen, tai ettei sitä pullakierteestä löytynyt, koska hän mitään puhumatta tarttui seuraavaan. Keriminen alkoi alusta. Äiti aukoi rullaa, tuijotti hetken paljastuneita kanelikuvioita ja nosti pullanriekaleen suuhunsa. Sillä tavalla äiti oli kaikesta huolimatta tapansa säilyttänyt, ettei se vieläkään puhunut ruoka suussa.

Puhaltelin kahvia ja katselin Henryä, joka katseli äitiä imelä hymy naamallaan, eikä meistä kumpikaan koskenut korvapuusteihin. Tiesin, että sillä oli suuret suunnitelmat. Tiesin, että heti kun äidin diagnoosi valmistuisi, kioski ja talo pantaisiin lihoiksi ja äidille ostettaisiin helvetin hieno hautakivi isän vierestä. Ensin paikka vanhainkodista tietysti, joku halpa ja väliaikaiseksi tarkoitettu. Minä tiesin kaiken tämän, mutta en pystynyt sitä todistamaan. Se olisi minun sanani Henryn sanaa vastaan ja siinä leikissä jäisin toiseksi, koska äiti oli rakastunut. Tai jotain.

– Tämä on mahdollisuus Oona. En minä tee muuta kuin autan teitä päätöksenteossa, Henry sanoi heti kun äiti oli jälleen torkahtanut. – Minun hyötyni ei ole tässä pääasia, 
– Mikähän se sitten mahtaisi olla? minä kysyin ja katsoin miestä silmiin. Ne oli mustat korpin silmät eikä niistä nähnyt läpi.
 – Perheyrityksen toiminnallisen strategian uudelleen hahmoittelu, se sanoi vakavana. – Lippakioski on mennyttä aikaa, se on nappikauppaa. Sellaisessa toiminnassa ei ole tulevaisuutta, eikä haastetta. Lippakioski ei hengitä. Mutta me olemme elossa, haluathan sinäkin olla Oona?
– Tämä on varainsiirto äidiltä sinulle. Se ei ole oikein!
– Oikein ja väärin. Mikä lopulta on oikein? Se on filosofin kysymys, Henry kohotti kulmiaan.
– Eikä ole, minä sanoin. – Tämä on meidän perheen sisäinen kysymys. Etkä sä edes ole osa perhettä.
– Tuo on pelkkää semantiikkaa, sen sinäkin humanistina ymmärrät. Ei ruveta Oona halkomaan sanoja, eihän. Tässä on kyse Tuulan, sun äidin parhaasta, Henry sanoi pehmeästi kuin lapselle. Hetken oli hiljaista. Sitten vielä hetken. Kahvi oli ehtinyt jäähtyä, mutta Oonan ei tehnyt mieli pyytää lisää.

– Onko kaikella sinulle hinta? Oona kysyi sitten ja katsoi mukinsa pohjaa kuin vastaus olisi maannut siellä. – Se kioski on mun äidin elämäntyö.
– Kaikella on hintansa, niin sanotaan niin eikö vaan?
– Mutta tarkoitetaan jotain muuta.
– Oona, Henry sanoi venyttäen, vaihtoi sävyä.  – Se kioski on mennyttä aikaa. Se on muisto ennen sotia valmistetusta maailmankuvasta. Ei kukaan ole sieltä aikoihin mitään ostanut. Meillä korkean elintason maissa halutaan ostaa mielikuvia, ei tutunkauppoja. Ja ne mielikuvat mennään konkretisoimaan jumalattoman kokoisiin kauppakeskuksiin. Ne on niin valtavia, että siellä voi samaan aikaan löytää ja täyttää kaikki toiveet. Mitä sieltä ei löydy, sille ei ole kysyntää.
– Mutta äiti haluaa vaan sen lippakioskin, minä intin vastaan. – Äiti haluaa vaan sen.

– Niin, Henry huokasi. Se käyttäytyi kohteliaasti, koska sellaiseksi se oli opetettu. Halveksunta peittyi vaivattomasti, mutta sormet rummuttivat pöytää kuin olisivat tahtoneet sen läpi. Sokerinmurusia tipahteli lattialle, sopuleita jyrkänteen reunalta.
– Katsos, nyt me palattiin pisteeseen A, Henry sanoi.  Siitä me lähdettiin liikkeelle ja heti jysähti reaalimaailma vastaan kuin seinä. Kyse ei ole siitä mitä sä haluat. Tai mitä Tuula haluaa. Kyse on siitä, mitä maailma haluaa. Millaisessa paikassa me eletään. Ihminen on aina pärjänny, koska se sopeutuu. Nyt meidän pitää sopeutua siihen, että kioskin myyminen ei ole neuvottelukysymys. Se on ajan kysymys.

Oona yritti katsoa Henryä päin, mutta näki ainoastaan miehen läpi. Jonnekin puheen taakse, missä Henryn ajatukset kulkivat, kauppapaperissa, rahapaperissa, uudessa autossa ja uudessa tyttöystävässä sen etupenkillä ja kädessä sen paljaalla reidellä. Oona tiesi ihmistyypin, mutta ei olisi koskaan uskonut tapaavansa sellaista oikeassa elämässä. Henry oli peluri. Se teki rahaa muilla ihmisillä, mutta oikeita töitä ei milloinkaan. Kuin kettu se etsi mehukkaimmat siilit, kusi niiden päälle ja puri hampaansa niiden lihaan. Nyt oli meidän vuoro.

– Ei se vielä ole itsestäänselvää, Oona sanoi. – Sinä vain haluat nähdä sen niin. Se on sinun tapasi oikeuttaa tekosi.
– Oikeuttaa? Tyttökulta, en minä oikeutta ole hakemassa. Minä haluan turvata Tuulan tulevaisuuden, teidän tulevaisuuden. Sitä minun tuskin tarvitsee oikeuttaa.
– Älä tytöttele mua.
– Älkää viitsikö riidellä, äiti sanoi. Kauanko se oli jo ollut valveilla, oli vaikea sanoa. Äiti näytti terävämmältä, kun se oli saanut levätä hetken. Makuuasento oli jäykkä, mutta äiti keinutteli varpaitaan peiton alla. Se sai äidin näyttämään tyttömäiseltä. – Onko joku tuonut pullaa eikä kertonut minulle mitään? äiti kysyi.  – Auttakaa minut pystyyn.

– Ei me riidelty Tuula-kulta. Me vähän keskusteltiin, Henry vastasi ja nousi suukottamaan äitiä.
– Sulla oli ilkeä sävy, äiti sanoi ja katsoi minuun syyttävästi. – Ei saa riidellä.
– Tää ei ollut riitelyä. Mutta jos sä haluat kuulla, kun mä riitelen niin –
– Anna olla Oona. Syö vaikka vähän, äiti sanoi. – Sulla on varmaan verensokerit alhaalla. Susta tulee silloin aina vähän pelottava. Äiti alkoi kertoa Henrylle jotain vanhaa nöyryyttävää tarinaa, johon Henry reagoi kuin jouluevankeliumiin. Riuhtaisin pöydältä pullanpuolikkaan ja sutaisin siitä kämmenellä sokerit päältä. Henry auttoi äidin hellästi istualleen ja käänsi päätään niin että näki minut. Se hymyili, mutta väärillä lihaksilla.

No comments:

Post a Comment