....

Lähdettiin yhtä matkaa. Oli jo myöhäistä, mutta aurinko ei laske. Se ei halua levätä. En minäkään. Mutsi on lihava ja puuskuttaa. Liian hitaasti. Se on sietämätöntä.

Yöjunassa on mukava matkustaa, ajattelin. Raiteet hölskyttävät rennosti ja taas olisi helppo olla. Vaunu on vielä nihkeä lämmöstä ja konduktöörin paidanselkä hikinen. Ainakin 100 % puuvillaa liimautuu käytävän seiniin hänen kysellessään lippuja. Kyllä löytyy, ollaahan sitä menossa pitkälle. Samoissa sinisissä lakanoissa, kädet täristen, suut napsuen. Mutsi on alkanut taas juoda. Minä en koskaan lopettanut. Se saa mahan kuralle. Aivan kuin vielä vaahtoaisi matkalla alas ja takaisin ylös ja taas alas. Sitten kerran voimalla ympäri. Taas ylös, mutta sittenkin alas. Junan vessat on samat haisevan oranssit kuin kauan sitten lapsena. Katson pitkään alas pöntön reiästä, kohdassa jossa emalipinta on rapistunut. Yritän taas laskea raiteita, vaikka löydän aina pelkän rytmin: kadun-kadunka-dunka-dun. Odotan pillin vihellystä. Ei sitä tule. Ei tule.