....

Mies istuu oravanpesässä. Hän haluaisi kovin katsoa maailmaa. Levätään hetki vielä, hän lupaa oraville, jotka vilkuttavat kaukaa. Niillä on karvaiset tumput käsissä täynnä siemeniä. Ne ahmivat kaiken, säilövät poskiinsa ja natustelevat. Nekään eivät pidä jakamisesta. Oravat supisevat jotain keskenään kun ulkona kimmeltää valtava sateenkaari. Tuplasateenkaari, mutta me emme kerro Ihmehiihtäjälle, emme vielä. Annetaan hänen lepuuttaa mieltään hetken. Ihmehiihtäjä makoilee usein, he tietävät. Hänellä on aikaa. Paljon aikaa. Vaikka hän on unohtanut leikata kyntensä ja joitain taitoja, aika kuluu ehtimättäkin.

Ulkona kaikki on kaunista. Siellähän se loistaa kirkkaana väreistä. Mutta alla hiljaa virtaa Aurajoki: hei hei polkupyörän vanne, hei hei eilinen lehti! Minne matka viinipullo? Ihmehiihtäjä kurkottaa kovin ja käsi venyy koko matkan alas puuta, repäisee nurmikon yli ja vielä vähän. Hän nostaa pullon joesta. Se on ravisteltava riuskasti. Vettä tippuu pesän lattialle ja kastelee vuorauksen lehdet. Mutta se on niin soma, läpikuultava. Se on kuohuviinipullo, Ihmehiihtäjä tietää, on se vaikka etiketti on liuennut jokeen. Miestä naurattaa hetken, kovin pian hän unohtaa miksi ja lopettaa. Oravat mussuttavat hiljaa. Niillä on aina nälkä. Yhdessä he pohtivat miten juoma on mahtanut kuplia suussa. Oravat huomauttavat ettei sillä voi olla ollut yhtä hyvä suutuntuma kuin pähkinöissä. Paitsi ehkä maapähkinöissä. Niissä, mitä ihmisperheet tiputtelevat ajatuksissaan puiden alle, ne jupisevat. Ihmehiihtäjän on lämmin olla. Hän ei ole enää mitään vailla. Koristelemattoman puupesään ei yllä käsi.