....
Kokolattiamatolla makaa hiljaa vanha nainen. Hän tarkastelee itseään peilistä, jonka illalla vahingossa hajotti. Ulkona mäellä tuulee mutta se ei kuulu sisälle ja pian on jo aamu. Hämärä peilaa siruista joita on pudonnut kuluneelle matolle ja ympäri lattiaa. Kun kasvot vie lähelle palasia, ne vääristyvät niin että rypyt oikenevat. Asuntolan äänettömyys on  painavaa. Se puskee naisen korviin ja syntyy painetta ja niitä alkaa särkeä. Pään sisällä kiertää. Se on hiljaisuus, joka painaa hänet vasten lattiaa. Kukaan ei käy toisen luona syyttä. Se olisi palvelus ilman hyvää mieltä. Pelkkä velvollisus ilman korvausta.

Vanhus ajattelee kuinka hän vihaa ihmisiä koska niillä on salaliitto häntä vastaan. Ne supisevat ja arvostelevat. Moittivat hänen tapaansa kävellä, ajatella ja pidellä tupakkaa. Häntä kammottaa katsoa ihmisiä päin. Aina ne näkevät hänestä jotain mitä hän ei halua nähdä. Jotain mitä hän ei halua tietää. Saisivat lopettaa olemisen kokonaan. Sisällä on tunkkaista, mutta nainen ei sitä haista. Hän ei avaa ikkunaa koska ei näe sille tarvetta. Koska jokainen päivä on toisensa kaltainen. Jokainen on sunnuntai ja jokainen on pyhäpäivä kuten edellisen samanlainen ilta.