....
Aamulla kun heräsin, ajattelin että minun olisi hyvä päästä jonnekin kotoa. Käydä jossain. Nähdä vähän ihmisiä. Aurinko oli kirkas kun avasin sälekaihtimet. Valo siilautui mäntyjen kärjistä ja häikäisi naapuritalon ikkunat. Huomasin että aamulla on sittenkin aika kaunista. Kukaan ei näe asuntooni sisälle, niin että voisin kulkea alasti tai polttaa ihan ikkunan vieressä jos haluaisin. Jos minulla olisi polttoa tai edes lämmin, haluaisin kyllä. Mutta ulkona tuulee ja lokakuun hyinen ilma puskee sisään. On joko mentävä takaisin peitteisiin tai puettava päälleen. Hetken innostuksessa valitsen jälkimmäisen, vaikka se tuntuu työläältä ja pohjimmiltaan haluaisin siitä palkinnon.

Kerrostalon pihalla seisoo sitkeä eläkeläismummo, joka sanoo että olen parkeerannut pyöräni väärin. Se kuuluisi siirtää kaksikymmentä metriä vasemmalle, aivan roskiksen viereen. Teen kuten hän pyytää ja mummo seuraa katseellaan toimitusta. Sitä selvästi jututtaa, eikä minulla ole mitään kuuntelemista vastaan. Niinpä hän kertoo minulle roskamäestä 60 vuotta sitten. Ja miten talon julkisivu viime syksynä vihdoin maalattiin alkuperäisellä kirkkaan vihreällä. Niin kuin 50-luvulla. Minullakin on tarinoita roskamäestä. Mutta en osaa sanallistaa ajatuksiani. Osaan vain kirjoittaa niistä, koska tarinani syntyvät syvässä ajatuksettomuuden tilassa. Ne on tarkoitettu korkeintaan ääneen luettaviksi, eivätkä ne ole hauskoja. Niinpä vaikenen, vaikka se saa minut tuntemaan itseni kummalliseksi. Joksikin joka on jo elänyt, mutta jolla ei ole siitä mitään kerrottavaa.

Kylmästä huolimatta pysyn päätöksessäni ja otan bussin kohti keskustaa. En ole pitkään aikaa tehnyt sitä. Matkalla ikkunoista näkee kaupungin sisään. Katson tiilitaloja ja valtavia etupihoja. Suuria lämpöisiä autoja ja syksyllä pihaan hylättyjä trampoliineja. Niin paljon tilaa. Vaikka roskamäessä on pala mäntymetsää, jalkapallokenttä ja puistokin, alueella asuu myös paljon ihmisiä korkeissa taloissa. Siellä ei tehdä suuria eleitä jos mustalaisten pyörittämää karaokebaaria ei lasketa. Kun muutin roskamäkeen luulin jättäneeni kaupungin, mutta bussin saapuessa torille ymmärrän kaupungin jättäneen minut. Minun rytmiäni ei kaivata täällä. En ole koskaan ymmärtänyt kaupungin ihmisiä enkä niiden tavoitteita. On parempi katsoa sitä kaukaa. Niinpä istun paikallani kunnes bussi jälleen nykäisee liikkeelle. Matkalla oleminen helpottaa. Ajattelen kotiani roskamäessä ja miten etäisyys on mitta, jolla määritellään aikaa.