.....

Eeron lähdettyä Helena seisoi parvekkeen oven edessä ja piteli itseään vyötäisiltä. Ensimmäisen kerran tuntui, että nyt voisi hellittää. Ovenraosta tunki kylmää eikä villatakki lämmittänyt, vaikka sen alla oleva paita on angoravillaa ja sen alla vatsa pehmeä. Tuntui kuin olisi torkahtanut. Hetkeksi ummistanut silmänsä ja unohtanut herätä.

Miten kauan olikaan kulunut. Hän oli etääntynyt vanhoista luokkakavereistaan, jotka hankkivat ammatillisen koulutuksen ja perheen ja asuivat nyt rivitalossa. He tiesivät tarkoin mitä milloinkin tulisi tapahtumaan ja mikä olisi työnjako. Milloin sauna on lämmin ja kuka kuskaa lapset harrastuksiin. Eikä hänellä ollut otetta mistään. Silti vuodet olivat kestäneet niin kauan, että tuntui kuin se kaikki olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Ja niin se ehkä olikin. Lapsuus, nuoruus ja aikuisuus olivat seuranneet toisiaan, mutta eivät pystyneet muodostamaan jatkumoa. Ja nyt hän poikkeaa menneestä vastakohtaisuuteen saakka.

Puolityhjässä olohuoneessa näkyy vieläkin tarkasti paikka, jossa sohvaryhmä eilen seisoi. Helena katsoo hämärtyvästä ikkunasta kauppakorkean seinää, sen vieressä laskevaa jyrkkää mäkeä ja ymmärtää ettei kestäisi enää yhtään talvea näissä huoneissa. Hän ei halua todistaa kauppakorkean nyppylän jokavuotista muuttumista pulkkamäeksi. Eikä lapsien tipahtelua äkkijyrkän reunan yli portaikkoon. Se ei huvittaisi häntä enää. Koska kenenkään elämä ei ole suora viiva. Vanhempana sen näkee jos uskaltaa katsoa taakseen.